Part 3

Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan. Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen. Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa -- sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, -- mutta saatoin kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana, että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.

Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:

"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi minua terävästi ja tutkivasti silmiin.

"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?" kysyi hän sitten.

"Kyllä, muistan hyvin."

"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden, kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen omiin käsiinsä!"

Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut, että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.

Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa, kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin, eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä rakkaus kuopatuksi maan multaan... voin kai sanoa, kun ajattelen, millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.

Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta -- neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.

Kerran Narvassa -- kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, -- silloin kutsui hän minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen puhutellessaan minua Wernamossa.

"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"

Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle kuninkaan kirje oli vietävä.

Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.

Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa, kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja, joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle, joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.

Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut, kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle tielle.

Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan. -- Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä! Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.

Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia, kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi uhrinsa kimppuun.

"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee ystäviä ja sukulaisiakin..."

"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään... älkää panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se, joka ei minua pitäisi kunniassa."

Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä. Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle. Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.

"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!... Ja hän on niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut häneen, katsonut silmänsä puhki... ja kuningas sitten..."

"Ja kuningas?"... kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä kummastuksella.

"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista..."

"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"

"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt, päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."

Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."

"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.

"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi, pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."

"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja poistui niskaansa keikauttaen.

Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.

Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus, sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.

Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä enemmän, vaikka suu hymyili.

"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba... se sopii kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta... ja kuningattaren ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää... jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."

Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun, jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, -- kenties hän näki tämän ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.

Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi: "Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.

Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat, mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.

"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä neiti... muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"

Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo, jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.

Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille. Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä -- sanoi hän -- jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", -- mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.

Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan. Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.

Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä, jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi. "Hovin", sanoo hän siinä,

"sana on aikeeton, lupaus kestämätön, päivä on valoton sen, levoton uinaus yön, leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."

Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.

Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä. Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin, mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin, ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba neidille.

Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt. Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen huoneeseen.

Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!" -- ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä, jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas hollantilainen herra Abraham Cabeljou.

Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli sillä hetkellä kiinnitetty -- sanoi hän -- mutta herra Cabeljou pääsisi pian hänen puheilleen -- ja sitten puuttuivat he keskusteluun keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.

"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.

Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi... mitä kuninkaan miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."

Kauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä. Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa. Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi, täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.

Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.

Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat. Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään... hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla; sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää, oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen sydämenasiassaan.