Part 27

Sitten kertoi hän, mitä olen jo kertonut vehkeistä Stettinissä, jolloin rouva Kristinan täytyi melkoisella rahasummalla lunastaa kallisarvoinen sormus. Mutta hän kertoi jotakin enemmänkin, joka saattoi minut suuressa määrin levottomaksi.

"Rouva Kristinan onni riippuu sormuksesta", sanoi hän, "ja sen saatuaan onkin hänellä ollut alituinen onni. Vanhin lapsi, pikku Agneta neiti, sairasti henkihieverissä, kun sormus joutui oikealle tolalle, mutta taudin selkä taittui samana päivänä, ja siitä pitäen on hän ollut terve. Nyt sairastaa toinen lapsi, pikku Kustaa, kuolemaisillaan, ja hän sairastui, kun sormus joutui uudestaan hukkaan."

Nyt ei ollut aikaa selittelyihin ja taikauskon poistamiseen tyttö paran päästä. Se nyt istuu rahvaan mielessä yhtä lujasti kuin jo lahonneen puun juuret lujassa maassa. Mutta minuunkin, joka kuitenkin olen oleskellut tässä suhteessa kaiken taikauskon yläpuolella olevan kuninkaan läheisyydessä, teki syvän vaikutuksen sormuksen asettaminen yhteen rouva Kristinan kodissa sattuneiden onnettomuuksien kanssa. Kuitenkin pisti heti päähäni, että tämänkin alla piili jokin paljo pahempi juoni, ja minä sainkin sille vahvistuksen.

"Onko rouva Kristinakin samaa mieltä asiasta?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän, "Siitä on Märta kyllä pitänyt huolen, ja rakas rouva parka sairastui ruttoon samana päivänä, jona sormus toisen kerran katosi, keskusteltuaan juuri pitemmän aikaa Märtan kanssa."

Asia oli siis aivan selvä. Märta oli varastanut sormuksen, ja korottaakseen sen uuden ostohinnan niin kalliiksi kuin mahdollista oli hän räikein värein elvyttänyt vanhan sormukseen liittyvän tarun. Pojan hengen pelastamiseen ei tietysti mikään hinta ollut liian suuri. Ja nyt sormus annettaisiin kyllä takaisin, kun hätä oli suurimmallaan ja käsi avoin maksamaan minkä summan hyvänsä. Kuului asiaan, että sormus nyt osuisi oikeihin käsiin toisella tavoin kuin edellisellä kerralla. Sitä vaati varovaisuus.

"Mutta, rakas lapsi", sanoin niinä, "kuinka olet sitten tullut tänne ja mistä tiedät, että sormus on miehellä?"

"Kysytte jotakin, jossa on pitkältä kertomista", vastasi tyttö. "Aina siitä lähtien, kun tulin Saksaan, ja siitä, kun tulin rouva Kristinan luo... sillä minut on otettu hänen palvelijainsa joukkoon, ja Märta on ollut itse ystävällisyys minua kohtaan, vaikken minä ole koskaan saanut puhutella rouva Kristinaa... Se on ollut sula arvotus minulle, kunnes se tänä yönä on minulle hieman selvennyt... Niin, minä olen pitänyt silmäni auki, sillä minulla ei ole siitä pitäen, kun Märta äitini tuvassa pakotti minut antamaan sormuksen, ollut pahaakaan rauhaa, ennenkuin saisin puhutella armollista rouvaa itseään; olen pitänyt silmäni ja korvani auki ja saanut tietää, kuinka kummallisesti sormus joutui ensi kerralla oikeihin käsiin. Kun kysyin Märtalta siitä, kävi hän vaaleaksi ja punaiseksi, mutta sitten kertoi hän pitkän sadun, kuinka hänet itsensä petettiin, sillä sormus oli varastettu häneltä silloin yöllä Tidön linnassa, sanoi hän... Nyt, kun sormus joutui pois toisen kerran, kertoi hän siitä minulle ja itki niin katkeria kyyneliä, että minun olisi käynyt häntä sääliksi, jollei minulla olisi ollut asiasta omat ajatukseni..."

"Mutta, rakas lapsi", kysyin häneltä, "miksi et mennyt rouva Kristinan puheille?"

"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti minua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan luo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen käsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva Kristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän puolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden kohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin. Kun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden luo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että sotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle."

"Lapsi parka!" sanoin hänelle. "Et ole silloin astellut kukitettuja polkuja sotamarskin talossa."

"Kukitettuja, en", vastasi hän. "Mutta koskaan en ole kadottanut toivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon."

"Sen hän tekeekin", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen varmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän teki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan toistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:

"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta, häntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan, että minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva Kristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän eräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi senkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä päätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä toisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut mitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen kinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon eteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan epäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada oikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin ylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella, kunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt unhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni sormuksen ja paljastaakseni petturin."

Hän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta. Kauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti sentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen tuotteliasta liikettään toisella taholla.

"Mutta sen sijaan paiskattiin ovi auki", jatkoi kertojatar, "ja minä seisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni unhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken aikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain henkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä henkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin uskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä ilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että puolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle myös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua puolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka tässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen herrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos lahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta minun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota paitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti oli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin ehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi saapunut paikalle."

Minä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle viekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta ei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa paljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän tahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta, ennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä kovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.

"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden", jatkoi tyttö, "mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin sisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin lujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden puolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut sormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja samaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen oikealle omistajalleen. Nyt..."

Hän pysähtyi jälleen ja kuunteli, mutta minä kehotin häntä kiiruhtamaan.

"Linnanherra... mitä sanoi hän?" kysyin minä.

"Olen matkalla hänen luoksensa", jatkoi hän, "mutta häntä ei ole olemassakaan. Ah, ette voi ajatellakaan miten syvään kurjuuteen minut tahdotaan syöstä... Sormus on kauppamiehen huostassa..."

"Ja sinä itse, tyttö... mitä sinulle aiotaan tehdä?"

"Minut on myyty eräälle keisarilliselle everstille!" änkytti hän, veripunaisena häpeästä ja tuskin voiden pidättää pursuvia kyyneliään.

Nyt vasta käsitin täydellisesti koko pirullisen suunnitelman. On mahdoton selittää, mitä hirveää elämää keisarilliset viettivät. He elivät himoissaan kuin metsän elukat, heillä ei ollut ihmisyyden tuntoa eikä käsitystä ihmisarvosta. Täytettyään taskunsa ryöstösaaliilla ja tahrattuaan kätensä murhissa heittäytyivät he irstailuihin, joista ei voi kertoa. Ja keisarillinen eversti jättäisi tyttö paran sotilaille leirissä. Sellainen oli kohtalo, joka häntä odotti. Hengissä ei hän sieltä palaisi.

Tällä tavoin olisivat rikolliset ainaiseksi päässeet vaarallisesta todistajasta, ja melkeinpä tapausten kulku oli vienyt tähän itsestään, heidän tekemättä muuta kuin että olivat ne panneet liikkeeseen, ja tämänkin viattomimmalla tavalla maailmassa, sillä olihan hän itse, kuten rakuuna sanoi, vapaasta tahdostaan halunnut tulla viedyksi aatelismiehen luo. Kun ihminen on kerran tullut rikosten tielle, saavuttaa hän ihmeteltävällä tavalla taitavuuden nukuttaa omantuntonsa, ja usein on pimeys hänen sisällään sitä mustempi, mitä nöyremmin ja hurskaammin hän onnistuu esiintymään ulkonaisesti. Ulkokullattu on paholaisen vaarallisin lähettiläs täällä maan päällä.

"Mutta mistä tiedät tämän kaiken?" kysyin minä voitettuani ensi hämmästykseni.

"Kuulin heidän puhuvan tuolla sisällä", sanoi hän viitaten huoneeseen, jonka ovella hän oli seissut kuuntelevassa asennossa. "He puhuivat saksaa", jatkoi hän, "he luulivat, etten sitä ymmärtäisi, mutta minä olen kaksi vuotta palvellut Tukholmassa saksalaisella kauppiaalla ja sillaikaa oppinut sen verran, että voin hyvin selvitä, sillä koko mieleni paloi tänne siitä pitäen kuin rouva Kristina lähti Tidöstä."

Hän kertoi minulle juurtajaksain, mihin kertomuksessani olen ainoastaan viitannut, että hän oli tehnyt päämääräkseen päästä Saksaan rouva Kristinan luo, ja hänen luja tahtonsa voitti kaikki esteet, kunnes hän vihdoin noin kuukautta ennen kuin minä hänet tapasin saksalaisen kauppiaan mukana oli tosiaankin saapunut Stettiniin ja siellä heti mennyt sotamarskin taloon, jossa hänet jo mainituista syistä otti Märta hoiviinsa ja vartioitavakseen, sillä tämä oli tosiaankin tullut korkean emäntänsä oikeaksi kädeksi.

"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi", sanoin minä. "Nyt teemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!"

"Mutta sormus!" huudahti hän.

Sormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin kyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti huomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö, juuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin innostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja kuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.

Sovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta viekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa aikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun asiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva Kristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo lisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan sormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.

Kuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että huoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi päivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän katseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko ketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli käynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä tällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei enää ollut ulkoapäin säpissä.

Mies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja kiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi mies.

"Ei mitään", vastasi tyttö, "ainoastaan aika kuluu liian hitaasti."

"Ho, ho", nauroi kauppamies, "joudumme kyllin ajoissa, kyllin ajoissa... armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi."

"Mutta saanhan minä vain sormuksen?" keskeytti tyttö. "Olemmehan siitä yksimieliset?"

"Tietysti", riensi kauppamies vakuuttamaan, "tietysti, sormus tulee omaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on."

"Niin", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, "sen täytyy olla minun, muuten... muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan."

"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta", nauraa hykersi kauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö ulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.

Siellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä tapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin varmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän tappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti hyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta lisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä, ettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko hän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki vastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin sormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.

"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!" sanoi hän sen jälkeen ja tarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.

Minä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö pimeänhämärässä tutki sormusta.

"Epäiletkö vielä petosta?" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:

"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!" ja sitten lankesi hän polvilleen suudellen sitä.

"Pian, pian!" kehotti kauppamies.

Mutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies huusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui paikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan nimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän sidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä ravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin hevosta suitsista.

Ratsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille portilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen suojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.

Täällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman niistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto suomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että sotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä tärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.

Me laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini seuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan minut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin hänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän neuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun ilme, joka koski sydämeen.

Päästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita. Toinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti sulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei auttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja rouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä välitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään, tempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja pelosta vapisevaa tyttöä kädestä.

Mutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä vastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän oli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät tulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden hakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.

"Sinä täällä!" huudahti hän. "Mikä on aikeesi... sinä saastutat ilman kuolevan läheisyydessä... sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole sydäntä rinnassasi."

Suunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa suunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen syytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.

Mutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet syrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina makasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se oli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa jälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me astuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani viilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon miehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta hiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki kysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua, mykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.

"Kuninkaalta?" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen, samalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.

Minä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin. Kuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja Märta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen takanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei täällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän keskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin hänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.

"Kaikkivaltias Jumala!... Sormus!" huudahti Märta aivan takanani, ja niin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön käteen.

Sotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi helposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran oli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli onnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru nähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan, jotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja kuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva Kristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle, joka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten poistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat vielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä rinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän aikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.

Mutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.

Kun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun kerroin hänelle kaiken, sanoi hän:

"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme... luullakseni tapaan pian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan hairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella."

Se tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn hyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan oli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös painostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään eteenpäin peräytymisen sijaan.

Viiteselitykset:

[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:

Pois toivo, miksi tahdotkaan mua enää houkutella, tuon ajan mulle kaunistaa turhalla loistehella, on tyly tyttö armahain, hän nautti juuri tuskastain -- ei, eron teen mä ennen. --

_Suoment. muist_.

[2] Nykyinen Eläintarha.

[3] Gustavus Adolphus Rex Sveciae.

[4] Saksalaiseen kirkkoon.

[5] Tätä Klausta ei ole sekotettava Sigismundin uskolliseen puoluelaiseen, valtakunnan marskiin, joka kuoli Suitian kartanossa 1597.

[6] Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin kirje neuvostolle heinäkuun 7 p:ltä 1631: Ark. t. 30-åriga krigets hist. II. 20. _Julkaisijan muistutus_.

[7] Kaksi samansisältöistä kirjettä löydettiin Oxenstjernan kirjevaihdosta Tidöstä. Ne on kirjottanut muuan Kristoffer Sternkoppf Regensburgissa, mutta ne ovat päivätyt 10 ja 20 p:nä elokuuta 1630, siis kuukautta myöhemmin kuin ne, joista henkisotilas tässä kertoo. Me mainitsemme ne tässä todisteina, että sellaisia kirjeitä tosiaankin kirjotettiin, vaikkeivät ne saattaneet olla samoja kuin ne, mitkä Lauri Grubbe sai Preussista. _Julkaisijan muistutus_.

[8] Sananmukaisesti sihteeri Lauri Grubben kirjeestä neuvostolle heinäkuun 24 p:ltä 1641.

End of Project Gutenberg's Henkisotilaan kertomuksia, by Carl Georg Starbäck