Part 26

Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa. Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän itsekin, mutta muuten urhokas mies.

Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin, astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.

"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"

"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.

"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.

"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta sormuksestaan.

"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta, "teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."

Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi herrakseen.

Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen, voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.

Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.

Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai sormuksensa.

Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.

Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta, saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:

"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."

Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän kadonnut.

16.

Rustaa Hornin Hairahdus.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta; mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, -- kaikki tämä häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.

Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään. Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä. Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven pakosalle.

Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi rykmentti hakattiin kokonaan maahan.

"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä nyökkäsin myöntävästi.

Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin. Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut kaksi linnotusta, -- "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista... totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata taalaria köyhille!" -- Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.

Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri. Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään:

"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa... Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on tapahtuva muutos ensi tilassa..."

Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus nousi yhä korkeammalle.

"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta vahinkoa!"

Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan -- sillä kirje, joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle... kuninkaan ankarat sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut valtiokanslerin luona täällä Tidössä -- hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän oli.

Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja kärsimättömyyttään.

Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat, ja puna hehkui hänen poskillaan.

"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään idästä päin?"

En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä hartioilleni sanoen:

"Sinä sentään ymmärrät minut!"

"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi salamoita.

"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä lähettää hän...? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja, jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia miehiä... Ymmärtävätkö he minut...? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin olisi tuotava minulle... Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas, täytyy tässä joku muutos tapahtua."

Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.

"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja anna tämä hänelle!"

En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.

Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.

Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää. Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille kenties vihaisempi kuin kuningas itse.

Vihdoin eräänä iltana -- minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa -- sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään. Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.

Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten. Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.

Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän todella jotakin viereisestä huoneesta.

Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.

Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.

Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan. Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven toisella puolen.

En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen. Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä, jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen, mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.

Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin, istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka sijaitsi aivan lähellä.

Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin, etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa, kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.

Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.

Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää vaaraa, joka uhkasi.

Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla... Mutta voit luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan..."

"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät minut!"

Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua tuomaan sinut tänne Penkuniin... enkä minä ole sinulta sanallakaan kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"

"Ja kuitenkin petät minut... mutta usko minua, on olemassa yksi, joka näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."

Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:

"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty..."

Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta vapisevalla äänellä:

"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."

Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen, tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun kaikki ihmisapu petti.

Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.

Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani. Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos jotakin sellaista olisi kysymyksessä.

No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn -- oli tarpeetonta täällä herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia -- työnsin hiljaa ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta. Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan. Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.

Kaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi rakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli kiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla muuta kuin pari katkonaista lausetta.

"On tärkeää, ettei hän tule liian pian", virkkoi rakuuna, ja toinen vastasi:

"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy... kukaan ei häntä laahaa mukanaan."

Rakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin ymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:

"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet valtaansa!"

He katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi luonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja toisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli tosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti selvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli minusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut. Sillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.

Kulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä kautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan lukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella varovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet pelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.

Sisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella. Näin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven siihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu säppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta kuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli mahdoton pelastua senkään kautta.

Kun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan vaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen päänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun tulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan:

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"

Hän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä ei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja lujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin olen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima lämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia tahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.

Aluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt luottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi, että olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin häntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja sanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut omistajalleen.

"Ja nyt on sormus täällä", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät harmista, "täällä tällä miehellä..."

"Rakuunalla?" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut sellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.

"Ei, vaan toisella", vastasi hän. "Mutta he ovat molemmat samassa vyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu kuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan palveluksessa... Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut olla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on kullanhimo kivettänyt!"

"Kuka sitten on tuo toinen?" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä rouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.

"Toinen on roisto", vastasi hän. "Hän on olevinaan kauppamies, mutta hän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa."

"Ja sormus..."

"Sormus on hänen käsissään!"

"Ja kuitenkin sen otti Märta sinulta..."

"Niin", keskeytti hän minut. "Hän sen otti minulta, mutta hän ei vienyt sitä perille ennenkuin saattoi tehdä sen täysin varmana siitä, ettei joudu ilmi."