Part 25

En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella, mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, -- niin, nyt tuli hän ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan, valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään jotakin odottamatonta tapahtuessa.

"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"

Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut olla hymyilemättä hänelle.

Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.

Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta. No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen. Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.

Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen, johon avattu ovi vei.

"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee, kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"

Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.

Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan ääni.

"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni, joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."

"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut, että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni... Jumala suokoon sinulle onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet puolestani!"

"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja onnelliseksi jälleen... kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä..."

Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat yhä lähemmäksi.

Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:

"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin..."

Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.

Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin huomasin sen olevan aivan oikein.

"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen, jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin..."

Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:

"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"

Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa seurata mitä hän hommaili.

Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut toisena.

Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä yökulkijattaren jälille.

Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.

Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa. Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut lehden putoavan.

Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.

Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.

Silloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa samalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä lapsi lauloi.

Katsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen pensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin, ettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut puunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas rannalle.

Siellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.

Olin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven vieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne kiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin ja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa tykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.

"Niin, jos voisin rukoilla kuten sinä tahdot rukoiltavan", virkkoi hän katsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, "silloin kyllä kuulisit minua... mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun tahtosi!" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.

Silloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt häntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se peitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt lapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan Jumala saattoi auttaa.

Nyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän taivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä, joiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, -- ja sitten kurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan kilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.

Silloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin olisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan hiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän tuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka äsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.

Vihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka kimalteli kuin tähti hänen kädessään.

"Ah!" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.

Se oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti Kristinan kamarineitsyt.

"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen säteilevän esineen.

Tyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka helmeilivät laihoja poskia pitkin.

"Se on sormus!" sanoi hän.

"Ja mistä olet sen löytänyt?" kysyi Märta taasen.

"Tästä, juuri tästä!" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle, jonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään loistavaa.

"Anna minulle sormus!" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi ojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin epäluuloisesti häneen.

"En anna", vastasi hän. "Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen..."

"Ja kuka sitten on omistaja?"

"Se on neiti Kristinan sormus", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi ollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus oli neiti Kristinan.

Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:

"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan en ole nähnyt äitiä niin huonona... niin, istuin täällä ja ajattelin, kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan, pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se..."

"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.

"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen kaksitoista."

"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."

"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin, samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan kangistuin pelästyksestä."

"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"

"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi hän... Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun sormuksensa."

"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa sormuksen.

Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän kertomustaan -- ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin selittääkseen sitä kamarineitsyelle.

"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin, ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui; tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan -- hän puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, -- ja minusta se oli niin perin surullista... Niin meni päivä mailleen, ja silloin istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä, jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä... Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus... jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?... Kyllä, se se oli varmaan. Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"

"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta. "Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."

"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.

"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"

"Minä vien sen itse hänelle!"

"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse... kuinka pääsisit neidin luo keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."

Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni sormuksen ympäri ja huudahti:

"Ei, ei... en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille itselleen..."

Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.

Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.

En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.

Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.

Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen, vaikken itse ollutkaan mukana.

Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina, kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen -- kuinka helppo onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! -- mutta, kuten vanha ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.

Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui. Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli "ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan, kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.

Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.

"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.

Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä. Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä neidille.

Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut, kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat. Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.

Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin, että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.

Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli kamarineitsyen äänen.

"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta, armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.

Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa. Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko nousi ja hän saattoi mennä linnaan.

Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että lapsi aikoi hiipiä ulos.

Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen käteensä, joka hapuili ovenripaa.

Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi riemuitsevalla äänellä:

"Enkös sitä jo arvannut... hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"

"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"

Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet kietonut juonillaan.

"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan vastustelevan lapsukaisen.

"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.

Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan -- hurjassa ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt -- heittäytyi hän äidin sänkyyn ja nyyhkytti ja itki.

Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:

"Kas tuossa, ota... ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin, viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."

Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.

"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille nyreissään... Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne, minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja miehensä kera."

Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään, tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita ihanuuksia.

Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.

Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän kyynelissään hääpäivänsä.

Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.

Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.

Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"

"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta ajatuksistani."

Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.

Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin helppoa unissa.