Part 24

"Tavallaan", lisäsi hän, "olet sinä paras mies antamaan ne tiedot, jotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä vankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa sitten."

Minun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian parhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi vankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä taloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.

Hän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä. Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää kyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan seisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin majesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt maailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat kauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän olisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa juurelle.

"Se ei käy laatuun!" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin joutunut suorittamaan toisen tehtävää.

"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!" huokasi lempeä rouva ja peitti kasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.

Rosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan sanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan ilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä tähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä jokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia kysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän näytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä tarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua edelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen odotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.

Everstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta, teki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta itsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan rinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu petturiin.

Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.

Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa, jonka nimi oli Isabella.

Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.

Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:

"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."

"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti mieheensä.

"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."

"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.

"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.

Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.

Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan ja tunsi tiet.

Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.

Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.

Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä. Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse. Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin, kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.

Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää. Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä tämän jälkeen.

Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön kuluessa.

Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna. Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun. Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa everstiluutnantin vapaaksi.

"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen, "voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."

Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin sanan "vittoria" -- voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus, että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen kanssa.

Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:

"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"

Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä kera majaili kaupungissa.

Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.

Mutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.

Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän kadulle.

Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua, silmät terävästi tähdättyinä häneen.

Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut vahteja, nousi hän muurille.

Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.

Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli, ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.

Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.

Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.

Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.

Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen "vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua vittoria.

Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.

Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen, että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.

Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.

Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan. Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen. Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne, joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä. Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree keppiä eikä kättä, joka lyö.

Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita, joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa kulkemaan käsivarsi siteessä.

Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan, kävivät vapaina ja elivät vapaina... niin, vapaina, jollei ota lukuun sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.

En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.

Taistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle everstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän tällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut uskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.

Silloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin miesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.

Näin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli hevosen pään edessä.

Italialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta luoti sattui Rosauraan.

Ja hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista, jota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain välillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin kuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja ihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä korvissani.

Mutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea -- kuningas oli pelastettu.

Myrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen munkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.

Kului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin jälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta vastaan.

13.

Morsiamen sormus.

Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni. Mutta tahdon kertoa järjestään.

Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti Kristina -- sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa, -- neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.

Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle. Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.

Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta enkä siis kuulunut talonväkeen.

Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen, ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.

En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja kunniastaan.

Sellaisissa ajatuksissa -- en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran saaneet minut valtaansa -- saavuin kartanoon.

Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.

Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin surullisia kasvoja.

Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan hyvin.

Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.

Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri lähetessäni linnanporttia.

"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen, läpitunkevan katseensa.

Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään, että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.

Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka varisee ja lakastuu.

Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä olimmekin ylhäällä linnassa.

Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä hänen herraltaan ja mieheltään.

Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva lähetti häntä hakemaan.

Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.

Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi, joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului näin:

"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa, kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne, mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen kuulemista. -- Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."

Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi lämpimästi morsiameensa.

"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat kyyneliä täynnä.

Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä, vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:

"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"

Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä silmiin.

"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"

Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"

Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.

Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään pimeyttä käytävästä.