Part 23

Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" -- Kaikki kävi kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.

Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla, kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa hyväänsä vastaan.

Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa. "Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?" kysyi herttua lopuksi.

"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa asiaa!"

"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.

Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin -- se miehitettiin uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä -- kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin -- kaikki tuo on nyt joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle ratsumestarille.

Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen, laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä en enää nähnyt.

Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon salaperäisemmin.

Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä -- toisella puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut totta herroille Usedomissa -- oli minulle vihdoin jonkunlainen valon vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla, joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.

Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat käsiinsä.

"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla, ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."

Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua, vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.

"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.

"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.

Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista, vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä, ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.

Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.

Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla, josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli loiskahtanut.

Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni, että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein, olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja sehän oli sula mahdottomuus.

Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun olin aivan avoimella paikalla.

Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.

Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä, olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen, ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.

Nyt valkeni asia minulle.

Jos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen olla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt käsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme välitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen olla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.

Minä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka pysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan syleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken ymmärtääkseni on tapana.

Vihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa, kuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint asui.

Oli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin heillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta, että minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin kiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä varovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle, että voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi puhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.

Aivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari -- nyt lähempää näin selvään, että hän se oli -- otti taskustaan avaimen, avasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.

Siinä kaikki, mitä olin saanut tietooni. Siinä seisoin minä niin lähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä salaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli puhkeava hedelmään.

Ensi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin lähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut olla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita Braunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä suinkaan rakastanut keisarillisia -- kun ajattelin tätä, niin olin sitä mieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen heti, kun petturit kävisivät toimintaan.

Mutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin nähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä seisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi pienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.

Vihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni aivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.

Toinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He keskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan tyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä varovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet kovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja rakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen meressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä lainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.

Luonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun jatkoa.

"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret", sanoi porvari. "Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa hän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli syttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos kärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku oliosta."

"Sen täytyy käydä sittenkin", puuttui ratsumestari puheeseen. "Niin, sen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme on varma."

"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden", virkkoi porvari jälleen vakavasti. "Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä enkä ketään muuta!"

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi ratsumestari. "Ken ei tottele häntä mielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin."

"Niin, niin... minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia saavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei satimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty... täytyy tarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten ratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi, jolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari, etteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla liian myöhäistä."

Ratsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle sanoen:

"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö ohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa Wollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin epäonnistuu, niin ainakin..."

Ratsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli keksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto, ja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään vakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa, jatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla äänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:

"Niin ainakin onnistuu toinen... Stettin on tuleva meidän käsiimme, siitä voitte olla varma."

Siinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua petturiin, kun porvari virkkoi huoaten:

"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni tahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä mielelläni."

"Se on kuitenkin rauhan ehto!" sanoi ratsumestari sangen varmasti. "Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä."

Molemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän mennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin kuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin kuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata minunlaiseni köyhän miehen.

Asianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman osan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä vastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä sillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen tarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin herraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei mielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja se ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri Grubbelle puhui.

Päätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi aina tavata millä hetkellä tahansa.

Viivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli kansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.

Kello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo noussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla sopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin hänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa selkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa selkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa olevansa pilkkosen pimeässä.

"Sinulla on vyyhti käsissäsi", sanoi hän hetken jälkeen. "Sinulla on se kokonaan. Mutta", lisäsi hän, "nyt on meidän katsottava, kuinka saamme sen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on minulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan hengestä."

Hän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti kuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän luki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän sisällön.

Ei ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan murhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään ruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa puvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista syistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan sijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka valmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt käyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että se surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai toisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen luettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai puukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän silloin tekisi murhan.

"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle", luki kirjeessä, "että jos hän onnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei hänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin rangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen sieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa tietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman kerettiläisen."

Sitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.

Lauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.

"Niin on asia", sanoi hän; "on kuin paholainen kiertelisi maailmaa. Tuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin, joka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa."

Hän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:

"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa. Keisarillisen sotajoukon muutamat upseerit" -- kirjeessä oli _capitanei Ducesque_ -- "ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet paikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä, ettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn."

"Luullakseni", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen pantuaan pois kirjeen, "luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska siitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen."

"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?" kysyin minä; mutta Lauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]

Ei, siinä ei ollut mitään enempää.

"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja ratsumestari ainoastaan käsivarsi."

"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.

Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän sanoi.

"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä heti paikalla."

"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.

"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."

Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme tiellä kuninkaan luo.

Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.

Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.

Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet. Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan haudalla.

"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!" sanoi hän lopulta kääntäen katseensa Lauri herraan.

Sen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun käskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen hän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:

"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää... lopun saamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän tahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset."

Minä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen ja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin kuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.

Lauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa hovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.

Kuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti saapuvaksi.

"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi", sanoi hän, "mutta minulla ei ole varaa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä vihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla valmiit heitä kohtaamaan... Sano ratsumestari Platowille, että hän saapuu luokseni!"

Viimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan mainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun, koska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja oikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin enemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.

Ratsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas käytti häntä sentähden paljon.

"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja lähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan."

Ratsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:

"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on pidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän on pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen, että jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta joudun avuksi".[8]

Ratsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli uskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella hovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään päin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli siis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima Torquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima tulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää ruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa tehtäväänsä luottamustehtäväksi.

Asia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin taholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni salakähmään -- toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään esiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt keinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä silmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi kuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti hänelle esitettäisiin.

Heti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa muita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.

Tahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen asukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin suosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa italialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä tunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat. Didrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren hovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä sanottiin tuskin koskaan muuksi kuin "hovimarsalkaksi". Hän oli oikea miesten mies.

"Onko everstiluutnantti tässä talossa?" kysyin sotamiehiltä.

"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo", vastasi toinen heistä, harmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.

"Kuninkaan luo?" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata kummastustani.

"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle", jatkoi harmaaparta, "sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on satuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä huviratsastus, mutta..."

"Mutta", kysäisin minä, "mitä vielä?"

"Nähkääs, asianlaita on niin", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani ja vetäen minua hieman syrjään, "asianlaita on niin, että everstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan toiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi suorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen hoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt..."

"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi myöntävästi.