Part 22

Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo, oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.

"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.

"Onko siellä mitään?" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti päätään.

"Tahdon itse katsoa!" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni nurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla kohotti kiven.

Siellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen.

"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei vain kenellekään... kuuletko, ei vain kenellekään..."

Samassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan hänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:

"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi... ole huoletta, ystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!"

"Ja minun sisareni?" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse kiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.

"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi... Voit kyllä siitä, millä ikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle... Usko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo, haihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa ainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon... Mutta kuka sinä olet?"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.

Sanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että minulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin kauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni linnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta sanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei ratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli tutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla saattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki etsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin läksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua tämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen tarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet siitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.

Tämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari skotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut tehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki katosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa katsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta poispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat kääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin rivakoin askelin samaa tietä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä menin häntä vastaan.

"Ystäväni", sanoin minä, "elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen vaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran."

Hän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun tai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En kuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet keskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle tärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli ratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena keisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa kanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin salainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden rakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia näyttänyt lainkaan huomaavan.

Hänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua ajatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi, että hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja tämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt rakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto hänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja molemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät keksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin kaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kuiskasi:

"Jesuiitat!"

Täällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto, niin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan voinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät tietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin eteläisemmässä Preussissakaan.

"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?"

"Oh!" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta antaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin, mitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla itsepintainen.

Luonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä kuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa sellaista voinut ajatellakaan.

Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili viileyttä pääni ylitse.

Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti minulle.

Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.

Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:

"Voinko luottaa sinuun?... Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut. Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä ukkosta."

"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa minuun aivan kuin itseennekin!"

"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin -- mutta se voi tapahtua milloin tahansa."

"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja kirjuri katsoi kummastuneena minuun.

"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet, joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on iskettävä, on sama kuin silloinkin."

Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja käveli muutamaan kertaan yli lattian.

"Niin", sanoi hän, "jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät kuningasta."

Hän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan, ja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle, joka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän kaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei kuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku heistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää vertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku muukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa hänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin Lauri Grubbea suuressa arvossa.

Hän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin sihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja tarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen kirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa, ja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä ystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin estääkseen niin hirveän tapahtuman.

"Mutta mitä on tehtävä?" huudahti hän. "Kenen puoleen on minun käännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?... Kuningas itsekö?... Ei, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan... Valtiokansleriko?... Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra Kustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken. Sillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä toimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi viivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,... emmehän toki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa... mitä mieltä sinä olet?"

"Olen samaa mieltä kuin tekin", vastasin minä, "enkä luulekaan, että meidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka asia tuskin tulee sillä autetuksi."

Lauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.

Minä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli tapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.

"Pettyisin suuresti", lisäsin minä, "jollen olisi miehen jäljillä, ja olen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt voimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä, jollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon suulle."

Herra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin rinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.

"On kyllä luultavaa", sanoi hän vihdoin, "että meillä on italialaisessa ratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon myös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole koskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä sopivat huonosti meille pohjoismaalaisille."

Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa, jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa asiaan ja paljastaisi petturin.

Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.

Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla, alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.

Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen, johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään, joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja levottomuuteni huippuunsa.

Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo. Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän sitten osotti omistavansa.

Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia edessäni.

"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti kirjevaihtoa petturien välillä.

"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei voi auttaa... sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"

"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"

"Koska... koska..." hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.

"Onko ratsumestari ollut linnassa?" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän vastasi siihen myöntävästi.

"Leopardien luona?"

Anselmo nyökkäsi.

"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?"

Ei, sitä ei hän ollut.

"On vihasta suunniltaan", lisäsi Anselmo, "ja sanoo, että... mutta, mio caro, sano minulle, mistä hänet tapaan!"

Mielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje mukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että kirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän, kun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt nuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos aavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras keino petturien paljastamiseen.

"Sinulla on kirje mukanasi!" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja osottaen hänen taskuaan.

Hän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille puolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:

"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan, mutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään ensimäiseen puuhun."

"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."

"Anna minulle kirje!" sanoin minä.

Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut, mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä. Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni, sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.

Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi askeleensa minun luokseni.

"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.

"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta nuorukaiseen.

Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:

"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."

Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.

Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä, ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.

Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle, pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:

"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."

Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa vastauksen kera.

"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan liukkaasti kuin hänen oli tapana.

"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."

Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.

Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.

"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle. Mistä olet saanut sen, ystäväni?"

"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi tarttunut hänen kurkkulakeensa.

"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin lähetän kirjeen vastaan."

Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan, väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois suunniltaan.

"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."

"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden äänensävyllä.

"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin... Pyydän sentähden teitä näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje minulle."

Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla, jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa, mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten, että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin herra Johan Banérin ja herra Lennartin.

"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te, jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat loukanneet..."

Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet, kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:

"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."

Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.

Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli, nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse kuninkaankin suosion?

He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua kirjeineen.

Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa oikein miettiä kaikkea:

"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"

Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.

14.

Quint von der Bruce.

Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla, kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa, jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni, ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]