Part 21

Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki, ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.

Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen. Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät täyttävän hänen silmänsä.

Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he siihen kiintyneet.

"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on kohdannut häntä hirveällä tavalla... on kysymys hänen kunniastaan..."

"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.

"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa... Hän voisi puolustaa itseään, mutta hän ei tahdo... hän ei tahdo maailman edessä sanoa, että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa äidiltään... Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."

"Varas... petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.

"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi, saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina... Oi, ota takaisin julma sanasi, isä, ota se takaisin!... Olethan kuitenkin sanonut, kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi epätoivoissasi,... olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi... Sano se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."

Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.

Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän, ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli, vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.

"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren... olet oikeassa, Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin..."

Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka minä olin.

"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."

Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.

"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan... sillä teidän poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman, mikä häntä uhkaa."

"Niin, sanokaa hänelle... sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!... Ah, nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee raamattuaan."

Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen rintaansa.

Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa, mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa hän murskautui katukiviin. -- --

Paljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.

Seuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet syliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui myös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin ääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän sai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa sydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut nähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului myös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin päivät.

Vanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren rikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei koskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli ainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.

Hänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko luovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden asetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Siitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan, Gastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi Ulrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja meni kotiin isänsä luokse.

He eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina vuonna 1633.

13.

Wollinin leopardit.

Sota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja valtasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin ajattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat kuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt, ja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat ja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin Kustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan kaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.

Voikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka tahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa vaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on varmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat yhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin kyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan kuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka seisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka talonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella seuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, -- kaikkia näitä ei voida nähdä kuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että ainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta juureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.

Sen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain näkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat, mitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta runko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; -- pienet, he vastaavat kaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat kesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi täydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan enkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä verho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka paljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko kellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille. Silloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin tämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea -- "kirjuriksi" sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin, jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.

Minulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden; ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia, jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän oli oikeassa.

Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin. Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni. Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.

Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe toisiamme enää koskaan" -- ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme, vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.

Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa, tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään sivuseikkana.

Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen Wollinin leopardit, koska -- niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! -- tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.

Astuttuamme maihin Usedomissa -- se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme oikein merille -- astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.

Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä, ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa, jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten. Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet, joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut istuivat jo ratsaillakin.

Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan; häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.

Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto, kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.

Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.

Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas, eivät huomanneet, -- näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun seurueen ohitse.

Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.

"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa mittaili italialaista päästä jalkoihin.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen aamutervehdyksen..."

Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan luonnolliselta.

Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä, että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina ollut laita.

"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas, katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.

"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.

"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut vain minun mielikseni..."

"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui, vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja muilta.

Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;

"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"

"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".

"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari; tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."

Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli sanottavaa.

Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla (vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.

Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin perusteltu.

Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen vallituksia vastaan -- kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko ratsuväki mukanaan -- näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle, kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä liekit.

Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:

"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"

Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat sanat.

Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.

Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin edelleen määräpaikkaansa.

Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia samoja otuksia tarkastelemaan.

Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti harsonsa esineiden ylitse.

Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät, jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja heiluttaen pitkiä häntiään.

Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki, jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.