Part 20

Silloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä kaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla, suunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä tehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä viestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään, ennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja sain nähdä tapahtumat.

Retkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000 muskettisoturia.

Heti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja pyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä tahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan sen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.

"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?" kysyi kuningas.

Minun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän ajatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli Marienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle niistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli moiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että kuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin kummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä ryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut lopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä samalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan mielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista sanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin oli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen esiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen jälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.

Nyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei kuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos kuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren ohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt mitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä kaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia ratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.

"Kummitus", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen unhottaneen, "kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von Schwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!"

"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?" kysäisi kuningas.

Minä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli tarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä hänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista erikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle, ikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta sitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:

"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa ratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?"

Tein siitä selon.

"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein teidän majesteettinne käskyjä... oli jo pimeä, ennenkuin ehdin Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli aivan luonani."

"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.

"Se oli kummitus... näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan, mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli toiselle rannalle."

"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"

Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella puolen.

"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."

Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:

"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi siinä kyllä olla vaikeutensa."

Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.

Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla ja upeudella.

Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, -- kaikesta tästä voin tuskin puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.

Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta vielä enemmän, -- nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.

Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä. Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen, olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari pistoolia vyössäni.

Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.

"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla miehestä mieheen.

Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen suuntaan.

Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa, heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä nauru, joka muistutti pahasta hengestä.

Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen. Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.

Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia, herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin, vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.

Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita. Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.

Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! -- Yksi ainoa talo säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!

Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala naurunsa. Minuakin pöyristytti.

Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.

Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi, sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla, kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin käyden.

Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen, pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä sattuman varaan... niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.

Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään puolustuksekseni, -- jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani ympärillä.

Viholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun rautakaulukseeni, ja terä katkesi.

Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani. Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan rengas renkaalta ja madellut pois.

Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha henki".

Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi, huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt. Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies, vaan -- nainen!

Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni. Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.

Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.

Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku, joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan leiman.

Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko lattian, ja lähestyin vanhusta.

Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla kädellä sydämeensä.

"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"

Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.

Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.

"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.

"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut mitään vastausta.

Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle. Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen, tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.

"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin, että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.

"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori herra... muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de Montagne... ei, ei, hänen nimensä on Max."

"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".

"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen merkit kasvoillaan. "Baudissinin?... Onko eversti Baudissin sitten jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"

"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.

Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"

"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.

Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua silmiin.

"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä... sano minulle, palasiko hän onnellisesti takaisin?"

Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat, vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän, vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.

"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi... Ah, minä voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut hevosen kuninkaan tallista... Hän rakastaa, näetkös, veljeään..."

"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis teidän veljenne?"

"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani, jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen ikäänkuin valaneen koko sielunsa... Ja uskomattomine voimineen ja tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi..."

Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.

Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua. "Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä minut hänen luoksensa?"

Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.

Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.

"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun... vien uskollisesti ja tunnollisesti viestinne kuninkaalle..."

"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella... en henkeni uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".

Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi. Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin pakottaa esiin molemmat sanat.

"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset, mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai tahtonut uskoa minun sanojani.

"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen hengestään?"

"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan armosta.

Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun, ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani kuninkaallesi?"

Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta kadulta.

Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle. Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi. Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoin sen jälkeen neidille, "voin hyvin ymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan sotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista, kutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä, joka on vallannut kaupungin."

Näin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla, mutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.

"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän, hänen kunniastaan", sanoi hän. "Sentähden älkäämme hukatko silmänräpäystäkään... Tule!"

Hän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä seurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana kuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet seurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa niiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi kyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme maannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.

Mielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen kärsimyksiin.

Kyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui isään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä aivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen käteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen kasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan kuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.

"Isä, isä!" sanoi hän. "Etkö kuule minua?"

Mutta vanhus ei kuullut mitään.

"Gaston elää", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt hänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti eloa.

Hän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä päähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.

"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää... ja hän tulee takaisin luokseni?"

"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää sinun antaneen hänelle anteeksi."