Part 2

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa, voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on sen tehnyt täällä... Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä. Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä, mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana, ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen -- minun oli ratsain vietävä autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin -- ja varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna, johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet, ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, -- mutta se ei auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot, jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä, ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan. Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan. Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä. Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua, joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan. Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin. Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu, ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi Sten, ja -- heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut, jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään, siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin, näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. -- Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään. Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle -- hänellä ei ollut muuta keinoa -- ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla. Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi, oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän; ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan, niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni, että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies... mutta minä tahdon lähettää kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin. Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!" huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi: "Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, -- lukuunottamatta vanhaa kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän -- sillä sain sittemmin tiedon sen sisällyksestä -- pyysi saada (vaikkakin hän oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, -- uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa. Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon, ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta, että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä, jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.

2.

Ebba neiti.

Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden, joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja äitinä, -- hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun, ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

"Osaani tyydyn, minkä saan, ja kiitän Herraa armostaan" --

kirjotti hän,-- Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille. Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen. Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat... ja leskikuningattaren hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.

Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta, jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä, jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin. Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen tietää, kuten myöhemmin tein.

Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana, kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.

"Olet reipas poika... tarkotan, että voin luottaa sinuun!" -- Niin voi hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle päätään.

"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.

"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.