Part 19

Kuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen kapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja viittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin oli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:

"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on... toivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja uusia tapoja?"

"Teidän majesteettinne!" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka kauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä hän tarkotti. "Teidän majesteettinne... en tiedä sitä itsekään!... Käskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja minä teen sen ilolla... mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen en voi vastata mitään... tämä päivä näyttää minulle olevan oikea onnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!"

Äänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa, harmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat totta.

"Mitä se merkitsee, kapteeni?" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin ennen. "Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?"

Jos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin kalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi käyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.

"En, teidän majesteettinne", alkoi hän, "tahdon palvella halvimpana kuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen... Istuin tässä hevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta... oikeutta vakavassa asiassa..."

"Oikeutta!" keskeytti kuningas kummastuneena. "Mitä sillä tarkotatte? Oletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei ratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä."

Kapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan sotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän ennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan, olivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua, tutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai sotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua, alioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului, oli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi jalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.

Majesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset korkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin menettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle, ja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan kaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui tämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, -- muuten teltassa.

Mitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli kuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot. Hänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin ukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

"No, kapteeni", kehotti kuningas, "haluan pian tietää, mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa merkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen."

Kapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen johdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä häväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä, ja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.

"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne", virkkoi kapteeni, "nähkääs, oli tehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan itse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan omasta väestäni, teidän majesteettinne... muuan omasta väestäni."

Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.

"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun, kapteeni!"

"Ah, en, teidän majesteettinne... otin hänet kiinni omin käsin... Hän ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka Tanskan kuningas..."

"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen. "Minun hevosellani!... Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa asiaan... Missä rohkea varas on?"

Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas. Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.

Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.

"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"

Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen". Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan tämän sanan.

Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut tavallisen varkaan olevan edessään.

"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi ratsumiehenä?" kysyi kuningas.

"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.

Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta... vaieta henkensä uhallakin, -- sitä oli vaikea saada selville.

"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi kuningas lopulta.

Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni Rutgerille:

"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle tolalle!"

Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa, joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta järjestykseen.

Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:

"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen kapteeni Rutgerille!"

Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen hatussaan.

Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka koristi hänen rintaansa.

"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"

Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.

"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako kauan olen kantanut...?"

"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"

Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään ja vaikeni.

Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan jollekin sydämensä valtiattarelle.

"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen.

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta kysymykseeni... Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni sotajoukossa."

Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä ja katsoa sitä.

"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!" virkkoi prinssi. "Suvaitsetteko selittää, kuinka se on joutunut käsiinne?"

Kapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa ainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja epäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää petturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua vastaamasta.

Lopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin vielä hymyhuulin:

"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti tehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut."

Nyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään katsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin -- sillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen hattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin -- osottaakseen kaikille, että mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä ollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.

Tuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä sattuivat nauharuusuun.

Ja hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt käärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä ei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden mielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei kapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä suututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut joutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän ollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille edullisemmassa valossa.

Kuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että ottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin nauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen kohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut täten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli kuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.

"Teidän majesteettinne", sanoi prinssi, "kunniani ei salli minun jättää tätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle täydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän sitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että häntä siedetään kunniallisten miesten joukossa."

Kuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti koko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.

"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä, kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties, kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan yhteydessä keskenään."

Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona, jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut, kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin kukaan ehti siepata sitä kiinni.

Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa tutkintoa.

Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa oli loukattu?

Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.

12.

Neuenburgin kummitus.

Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.

Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.

Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä, että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava, oliko tosiaankin tehty jokin rikos.

Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa, niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.

"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan korviin."

Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen, minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin pahempaa.

Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta. Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko sotajoukon keskuudessa.

"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä, ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.

"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.

Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat saattaa epätoivoon.

Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä, jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut oteltava ainoastaan _yhtä_, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.

"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta, harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut kapteeni Rutgerin edessä.

"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.

"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En... en ollut nähnyt häntä koskaan!" "Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"

"No, sen voin sanoa teille... hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella... Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään, koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun kerran on sanonut ,ei'..."

"Niinkö?"

"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."

"Elbingissä senkin?"

"Niin, Elbingissä!"

Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin -- ja silloin oli komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää. Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen, jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän, holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.

Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin luona koski kovasti kaikkien mieliin.

"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.

"Ei, ei kukaan."

"Ei kapteeninnekaan?"

"Ei, varmaan ei... kun mies on vain terve ja ravakka, mitä tarvitseekaan tietää enempää?"

"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne", kysyin hieman loukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin tarkat tiedot kuin mahdollista.

"Meidän joukkoomme!" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi, kun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten suinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa, sillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin paljon ylistellen kerrottavan.

"Niin", tuumi ratsumies, "tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta syystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin hänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän ennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista."

Siinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se oli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä minulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin puhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.

Sillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin saavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa, kun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli brandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen ja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei, ja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla kuten se oli.

Marienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman vuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu Marienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän virran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin. Siellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista oli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin Graudentzista.

Täällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen jälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli kaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen pysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja kaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat. Tavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He lennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he pysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään että hyökkäisivät kimppuumme.

Kuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä, siten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se onnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa vastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia komppanioja sinne lisävahvistukseksi.