Part 18

Tämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut pohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki vain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään kukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä pakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja kaupungeista -- tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa ja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli huolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä parempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet sotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän vaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia laajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme kuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä etsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman päähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan tyhjiä asuntoja.

Kuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin antaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa pitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle, vaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta voitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä Dirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden satuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle kuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja satulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin meillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin ystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa ynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas Kristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa urhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui hänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi tallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa hengen.

Kuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja ystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja ylistävän häntä.

Kuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle kuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin ja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin pääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat päänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin lunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili -- kun ajattelen sitä ja vertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat, niin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin aseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja ruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä toivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni Herran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. -- Niin, ne olivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel Rotkirch toi.

Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi kuningas lähtökäskyn.

Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa, tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.

Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha kreivi Thurn -- jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet tunsivat -- vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana. Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä saanut selville, mitä se oli.

Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja kiihkeä mies luonnoltaan.

Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset. Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi aikonut linnaan.

"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.

"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."

"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.

Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.

"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut satulavaljaihin..."

"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri, vaan voi sen helposti korvata?"

"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei, ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."

Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen, että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.

Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä, jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se, jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää rakastettu kuningas.

Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän selittämiseen -- rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta -- seisoessamme puhellen tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.

Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa ympärille.

Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli hiestä aivan vaahdossaan.

Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen mutisten: "Mutta kyllä minä..."

Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.

"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."

Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.

"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz, kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä... syyttää minua!... Oletteko järjiltänne, ihmiset?... Se on kuninkaan hevonen!"

Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli. Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin, millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.

Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.

Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät, ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä. Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.

Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin, istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä käski.

Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä, pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita se tarkotti.

Yltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.

"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen... silmät ja korvat auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne..."

Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää rintaansa vasten.

"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä... tule tänne, sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet... Kas niin, Max, tänne, sanon minä!"

Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden. Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.

"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä askel askeleelta lähemmäksi.

Rekryytti ei vastannut mitään.

"Kuinka sait kuninkaan hevosen?... Oletko varastanut sen vahtien nenän edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa... Sano heti paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"

Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.

"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai sinun elämäsi! -- Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"

Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli ratkaiseva hetki.

Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.

"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että sen tekevät useammatkin kuin minä."

Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.

Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä. Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.

Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.

Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten "Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.

Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.

Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja, tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon taakse.

Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin nimittäisin.

Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa! Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka, hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma, ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei itse asiassa ollut.

"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos hyvä säiläni halkaisisi pääsi, -- ei, sinä saat paremman rangaistuksen, sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua kuulla... Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle jälleen... Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi punastua kurjan ammattinsa tähden."

Jalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen punastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat nämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin kapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että kuulemaan.

Pitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä tuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä tiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui luttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka, jollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen kaulansa ympäri.

Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt näytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken vakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua kapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella kaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä tapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.

Kapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle tapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä olisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri, hänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.

Entä kummitus sitten?... Niin, kummitus oli kadonnut.

Kimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti pienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja nopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja kiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen hevosen harjan kanssa.

"Mitä tämä merkitsee?" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.

Hän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja ihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat herra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen prinssi ja vieraat kreivit.

Ihmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni Rutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan äänen.

Kuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään sotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään pyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen vieraasta päähineestä.

"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."

Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden huultensa välitse.

Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa, kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan yhtä äkillinen saapuminen, -- kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi jokaisesta herransa mörähdyksestä.

Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin, ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen, rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.

Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli näyttänyt peitettynäkin.

Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se kävi päinsä.

Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään aavistamattomaan kapteeniin.

"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen. "Mitä miehellä on hattukopassaan?"

Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan rakastunut johonkin naiseen.

Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.

Kreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.

"Luulen, että se on nauharuusu!" vastasi hän sitten.

"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?" jatkoi prinssi.

"Niin!" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle kuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. "Sitä voin tuskin sanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on valkoinen, niin... se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään, sillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin aikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin nuoruudenhistoriassa."

Prinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen. Tämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa niin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että nauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku vaalistunut muisto.

"Silloin täytyy sen olla minun!" sanoi prinssi ja näytti sangen apealta.