Part 17

Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin, maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.

Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut kuvitellakaan.

Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin, kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä, ja pian olin pienen ikkunan edessä.

Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.

"Jos kova onni kohtaakin, ja vihoihin saan suurten maailmassa; -- niin tiedän lohdun vakavan: käyn turvahan luo Herran taivahassa."

Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan. Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.

"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"

"Olen!" kuului vastaus.

"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."

Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.

"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois puuluukut!"

Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada ne auki, niin että minä voin päästä sisään.

Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen, joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.

Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti uskollinen.

Kummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona minä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan heittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat elävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää aikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin, joiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän tunsi minut heti nähtyään.

Hän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat suurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja kalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin voisi hälvetä.

"Sanot tulevasi minua vapauttamaan", olivat hänen ensimäiset sanansa. "Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole ensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni takaisin..."

"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?" kysyin tarttuen hänen käteensä.

"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä ilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut aavistaakaan..."

Minua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin. Olisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut mahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita sai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta käsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä, tässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.

"Hänen lähettiläänsä oli täällä?" kysyin. "Tunnetteko miehen?"

"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin kätyri."

"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?"

"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin ollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät kuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois ainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui kauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän ihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin vähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen..."

"Ja te sanoitte tämän sanasen..."

"En, sitä en sanonut, mutta..."

"Mutta...?"

"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani...!"

"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. -- Hän katsoi minuun vastaamatta.

"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän kaiken.

Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan, ettei häntä enää mikään kummastuttanut.

"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut, katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan huoneeseen."

Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä ja käsittämättömältä.

Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän, joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin. Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai myöhemmin.

"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa... pyövelini tulevat pian, saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"

Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen minulle muutamin sanoin.

"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi lankeava heidän veljeskunnalleen."

"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet tarkotustaan?" kysyin.

"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän; "kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden, jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni; mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä, ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään tulee tapahtumaan."

"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."

Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:

"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini, irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, -- sitä mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä tarkotuksestanne!"

En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville, mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni selville tästä asiasta.

Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä puhuessani hänen äitinsä surusta.

"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat, ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa, kuiskasin nopeasti vangin korvaan:

"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"

Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia, kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.

Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se, että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan." Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.

Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta itse nähdyksi.

Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa puvussa.

Hunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan. Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret, säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin -- ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.

Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä, jota he eivät kyenneet salaamaan.

Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.

"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua kahleistani... vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala tekopyhä?"

Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun pimeyden ruhtinaita vastaan.

Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin hän voi, mutta vanki jatkoi:

"Mitä te tahdotte?... Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan, jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"

Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.

Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.

"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole aavistustakaan! -- Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on minulle sanottavaa."

"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi, saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi halajaa... Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot, jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä... Mutta kiiruhtakaamme", lisäsi hän.

Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä harjotus antaa tietysti taitavuutta.

"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja sitten... sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois, maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä..."

Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin, mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"

"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään näennäisyyksiä todellisuutena... Mutta aika kiiruhtaa... Kas tässä, poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma testamenttisikin ja sitten..."

Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti, jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen joutuva jesuiittain veljeskunnalle.

Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus, rakkaus ja toivo.

Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.

Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.

Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi suntioon ja lausui latinaksi:

"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"

Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi morsiusparille:

"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja valmistamme teille tilaisuuden pakoon."

"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.

"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen toteuttaa... Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän lienee vaikea välttää rangaistusta."

On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot. Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut aavistaakaan.

"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."

Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen kasvoillaan.

Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä Jaakkoon.

"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti... Silloin viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"

He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon, väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.

Mutta kauan emme viipyneetkään.

"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään", sanoin minä mykkinä katseleville vastavihityille.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme linnansillalla.

Mutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!

Kaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä ja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä pamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu savupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.

Pater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä ja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut kauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.

Tarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas morsiamensa, olivat pelastetut.

* * * * *

Pietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli sangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita kunnianosotuksia.

Hänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja toivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras hänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.

Tämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä. Sisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää. Kuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime hetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja huolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen muistonsa lieventävään sovituksen huntuun.

Urhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle ruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.

11.

Tanskan prinssin nauharuusu.

Olimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta juhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi sieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään useampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.

Danzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja tuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä kesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi vähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa, ikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä alhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen, kun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui amiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni kamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat puhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden vedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.