Part 16

Täällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea lävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja vihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä äskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan seiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.

Mutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen olisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me kulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä käskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun käytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä aiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu mieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä jatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen leiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin, niin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei soihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin eteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.

Tämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan kaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan alitse eteenpäin.

Tulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi murhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta puolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan, jota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään muuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että moni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi pääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista jalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme ja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.

Kohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille voitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa, lähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että kuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin hyökkäystä.

Nopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero Erikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä hänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen sotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän, etteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka vielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.

"Ei", sanoin minä, "tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!"

Ja yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.

Me näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian tunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.

Kuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman kukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen kiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat puolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet. Heidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa sekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä Braunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman salmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin nopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona virtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.

Nyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli ilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten hänelle kätensä ja sanoi:

"Nyt on maksettu Wormdittin velka!"

Mitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki rivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten yhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Mutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien synkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä pilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden näyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse linnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin vastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi selvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin Elbingissä.

Kuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän ratsasti linnaan.

Täällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli pater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi kuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen ulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee mitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.

Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän sillan kaiteeseen.

"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"

Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän ymmärsi tarkotuksen.

"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi..."

"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.

"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.

Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti hymyillen lisäsi pater:

"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."

10.

Jesuiitan miina.

Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin, että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt pitäisi oleskella kaupungissa.

Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia, näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää -- mitä tuli siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin kautta.

Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne, ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi, ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.

Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe mitään.

No niin -- valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku, joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden joukkoon, -- mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.

Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni, kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen, seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.

Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin juoksujalkaa kujan lävitse.

Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta merkille hänen hyväntahtoista hymyään.

"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle palvelus."

"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä liikkeissänikin.

"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä... se on pater Josef."

Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta, koska se koski myös häntä.

"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta, jossa seisoimme kujalla.

Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen, ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli erään nahkurin oma.

"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas... Mutta pidä silmällä tätä taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"

Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin voivani luottaa häneen.

Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta. Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai, käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä -- sen sanoi minulle kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.

Kuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.

Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.

"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja upseerien läsnäollessa.

Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle. Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja, vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen, lippuineen, kiluineen ja kaluineen -- "mit Säck und Pack", kuten saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.

Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.

"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"

Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.

Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni. Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi ystävällisesti suostumukseksi.

Niin menivät he pöytään.

Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.

Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.

Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin huulilleen:

"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"

Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:

"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen kuninkaaltaan!"

"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa alla.

Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää, jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät, on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta valtiokansleria, -- mitä muuta kaipaisinkaan?

Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.

"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka istuvat tässä pöydässä."

Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna toisaalle ja avutonna toisaalle.

Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa, tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.

Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.

"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä valtiokanslerille... silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua asioita selville, sinä ja minä! -- Aamulla varhain jesuiittain kollegioon!"

"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.

"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"

Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.

Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella seurueella vetävän huomiota puoleensa.

Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan, sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.

Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan, kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa", tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä heillä oli tekeillä.

Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.

Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, -- silloin kuulin tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin, mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:

"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"

"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin minä.

"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä suurta kuningasta etsitään... Eksynhän itsekin tässä suuressa linnassa."

"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut... mitä sinä tahdot kuninkaasta?"

Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen, sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli, niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa juureen ja rukoilla apua.

Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa. Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.

Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut. Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon luo.

Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen. Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.