Part 15

Sillävälin lähti kuningas -- toukokuun viimeisinä päivinä -- Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun lähestymisestä.

Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.

Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani viestin johdosta.

Sen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus hänelle oli uskottu.

Kohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja kulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä kaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi tornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin laita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli täytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö katolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli meitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin ihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: "Kas, tuolla tulee kuninkaamme!" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan päinvastoin sortajina.

Tässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt evankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen seikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa, nimittäin porvarien vähentyneet tulot.

Nämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta ja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli itselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet kirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän hevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän herkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen, jolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa makeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan kiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista, mutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: "Quid non patimus propter regnum Christi?" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan tähden?)

Kas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he taistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, -- että he saisivat ylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä maailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin inhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa alla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla vetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi hartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun niitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat liiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja levittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.

Nyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia. Mitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi! Kaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti täytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei ollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja oli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi myös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua kaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan koskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.

Erittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani katua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat kiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri silloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä leveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki poispäin toisessa päässä katua.

"Eikö se ole hän?" lausui hän samalla naapurilleen.

"On, hän se on!" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan käsityöläisen jälkeen.

Kuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni pälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen nähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi kysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu katselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen vaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni hänestä oikeille jälille.

Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen, jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.

Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle, josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni, kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne. Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin lävitse.

Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään, joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.

Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.

Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.

Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen silmänsä oli mukana kaikkialla.

Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.

"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle, "niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki käy onnellisesti ja hyvin."

Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten pelännyt.

Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.

Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.

Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä näkyvistäni.

Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta, joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni ovea.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"

"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.

"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija..."

"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti, "nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"

Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle; mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli, menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.

Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle puolelle ovea.

Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto: "Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" -- kaikui alituiseen korvissani, ja joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään melua, -- ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden aika oli tullut.

Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se, jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.

Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata, ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.

Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei epäluuloni olisi herännyt.

Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.

Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin. Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut pysähtymään.

Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.

Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He pysähtyivät aivan eteeni.

"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi toinen heistä kuiskaten.

"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."

Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!

"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.

"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.

"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.

En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.

"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin... Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon suuremmaksi..."

"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti kauppamies.

"Silloin on kaari huono, siinä kaikki... ja tässä on huono vertauskin. Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä..."

"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin silmukat pettävät."

"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä..."

Hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku jyskyttävän sisältäpäin.

Kauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan myöten, tuli näkyviin.

Vaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat, jonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.

"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?"

"On!" vastasi kauppamies.

"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!" lausui soturi iloisen luottamuksen ilmeellä.

Hän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater kysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:

"Onko kenraali leirissä?"

"Ei", vastasi soturi, lisäten: "mutta hän saapuu yön kuluessa."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla olisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa kaikkialla, missä hän näyttäytyi.

Päässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän, oliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä, jopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä saapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina, eikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät liittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia teitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän tosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen tuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys maan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.

Tämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni kysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin hypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai olisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa läsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä voittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta äkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän hankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.

Tässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui liian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten sotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät nopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä, kuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo kertoakseni hänelle, miten asiat olivat.

Pater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin sanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja kovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.

"Olisi hyvä, ratsumestari", sanoi hän, "jos tämä asia voitaisiin lykätä."

"Mahdotonta", vastasi ratsumestari, "mahdotonta! Se tärvelisi koko suunnitelman."

"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu tänne, ja silloin..."

"Silloin olisi kai kaikki hukassa", keskeytti ratsumestari vilkkaasti, ja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.

"Sinä olet lapsi, poikani", jatkoi pater, "ja tyydyt yhteen osteriin haavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin."

"Mutta minulla on kenraalin käsky", sanoi ratsumestari kiirehtien. Epäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin mahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.

"Kenraalin, ystäväni, -- toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän ymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa... Otan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa kuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan yhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä kirkolta."

"Mutta jos kuningas ei tulekaan..."

"Jos hän ei tule!"

"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi tunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat..."

"Ei, ei," huudahti kauppamies innokkaasti, "antaa asian mennä menoaan. Siinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas Sigismundille."

Pater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää tuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään väittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi vielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei kuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.

Minä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja kauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:

"Seuraa minua, kauppamies Cleve... meidän täytyy myös mennä leiriin. Tahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa."

Kauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin vaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin kellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta ja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.

Nyt olin minä vapaa toimimaan.

Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.

Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan linnaan, missä käskynhaltia asui.

Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni sisään minua ilmottamaan.

Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:

"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."

"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen. "Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni kuolinuntaan -- luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi liikkeellä; mitäs sanot siihen?"

"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei vihollinen lainkaan näyttäydy... Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen saanut vihiä heidän teistään..."

"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten..."

Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun; valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.

"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.

"Maan alitse!" puuskahti hän.

Mutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella nopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä Antero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi muutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.

"Voitko näyttää minulle tien?" kysyi hän napittaessaan kiinni hirventaljatakkiaan.

"Kyllä!" vastasin minä.

"Hyvä!" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.

"Pankaa rumpu soimaan!" sanoi hän hänelle.

Hetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli häntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi pärrytys.

"Muureille!" huudahti hän heille. "Luulen, että tänä yönä on paholainen itse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!"

Hänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen hyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni ajatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen huomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin puolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen tietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi myös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.

Alhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja kaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti käskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen käskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.

"Nyt pojat", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, "nyt, pojat, on tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta sieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla mukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille."

Raikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut rivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin käski hän eteenpäin.

Tulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin yllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna kellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi välähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan kenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian saimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.

Sytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi kellariin.