Part 14

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään. Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat huusivat yhä pahemmin.

Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.

Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.

"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään niistä löytäisi, mitä tarvitsen."

Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei löytänyt mitään enempää.

"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani, niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."

Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.

Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja, jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä tuhansine tähtineen.

Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.

"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"

Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater Josefille?"

Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen hän oli rehellisesti ansainnut.

Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa, että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Minä tulen ruhtinattaren avuksi... olkaa varuillanne ja pitäkää minulle portti avoinna."

Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin, ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.

Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.

Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin. Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä, oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.

Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:

"Onko tässä kaikki?"

"On!" vastasi Jaakko.

Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo, niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.

"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"

Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman naishenkilön ääni kysyi:

"Kuinka, isä Josef... sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."

"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.

"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."

Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut. Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu. Pater seisoi selin Jaakkoon.

Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.

"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen, porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle, jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.

Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki. Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."

Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin on täällä muuan sana sanottavana!"

Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut heille aikaa tointua.

Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne", sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä..."

Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta. Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle, jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.

Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.

"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän häntä kamalimmasta rikoksesta... hän vaanii kuin salamurhaaja kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen. Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on valetta, vihkitodistus on valetta... voin todistaa sen. Marienburgin suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu vangittuna jonkun matkaa täältä... hän voi vahvistaa sanani."

Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" -- "Kuinka hän on tullut tänne?" -- "Onko hän juopunut?" -- "Viekää hänet pellolle!"

Kunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi pitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin ja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei ajatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.

Pater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita saapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään rakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.

"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!" sanoi hän tehden välinpitämättömän viittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli jonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.

Ja pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät loitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi paterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:

"Linna on vihollisten saartamana!"

Nytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään. Hän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun suntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä vihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen tiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän ratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari päättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri tällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan ratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari tarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen vankeuteen.

Ratsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon saapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan tapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi sitten: "Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties saapumisestani on jollekin iloakin... Suokaa minulle anteeksi, mutta teidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!"

9.

Salaliitto Braunsbergissä.

"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan", sanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa saadakseen selon koko jutun juoksusta. "Mutta näetkös, tahdon opettaa sinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta matkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää."

Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta, kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja ja niiden ylitse.

Mutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.

Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.

Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.

"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.

Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän, kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin. Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli pitkät käsivarret.

"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät johtolangat luihun paterin käsistä.

"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."

"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?" täydensi Jaakko puoleksi kysyen.

Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.

Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan, sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä ollut tavannut Jaakkoa.

Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg, Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei, mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot seisoivat aivan toistensa nenän edessä.

Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus. Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä, ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin, viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.

Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään. No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan, niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin, tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.

Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen, luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta päivä, joka nyt valkeni -- se oli toukokuun 25 päivä -- oli surun ja levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut kauemmin pidättää kyyneleitäni.

Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin, vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja jäikin sinne useiksi viikoiksi.

Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.