Part 13

Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa. Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus kenties tullut suuremmaksikin.

Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia. Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä yhä suuremmaksi.

"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!" kehotti Jaakko.

"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.

"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.

"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.

"Mitä täällä sitten asioit?"

"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi, voi, voi."

"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."

Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.

"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko, oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen vastauksen.

"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi sen, että sälytätte moista niskoilleni!... Kuinka voisin minä, mies parka, puuttua niin korkeihin asioihin... Voi, voi, hyvä mies ja jalo pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan... Minulla ei ole tämän sodan kanssa mitään tekemistä... voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa, ainoastaan rauhaa."

"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei asiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja puhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin niiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle."

"Se on minun surmani, se on minun surmani!" vaikeroi juutalainen itkien ja lyöden rintoihinsa.

Jaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta puhetta, sanoi Jaakko hänelle:

"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut vähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko asia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai säästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot seurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi puolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä."

"Puolalaisen leirin?" sammalsi juutalainen. "Kuka on sanonut, että tulen puolalaisten leiristä... tulen Habersdorffin linnasta, joka sijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on todistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta minkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja kunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut tästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi."

Preussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.

No, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään kädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja päästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko teki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan lähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.

"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä", sanoi juutalainen. "Mutta puuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti tuoda mukanani palatessani."

"Anna minulle kirje", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien tinkimisten jälkeen antaa se hänelle.

"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!" sanoi Jaakko sitten, pistäen kirjeen taskuunsa. "Ne voivat olla vaarallisetkin häät nuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että sinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi itse ylisotapäällikkö..."

"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!... Ei häiden laittaja ole mikään ylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs leskikreivitär..."

"Ja kuka on morsian?" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen, että sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen ratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.

"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä."

"Hänen nimensä... mikä on hänen nimensä?" kysyi Jaakko innoissaan.

"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar Mariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt kärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata ihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään hänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan... Niin, niin, hänellä on paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista ruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä olen varma."

Nimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa mitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada juutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja juutalainen tiesi aika paljon.

Hän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut juutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa kaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle vihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta saatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan Jaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian, että Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä, että he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa hänet.

"Kenen kanssa hän menee naimisiin?" kysyi Jaakko. "Sinusta näyttävät häät olevan suurin onnettomuus?"

"Niin, niin, se onkin niin", vastasi juutalainen. "Juuri häät... Katsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella on toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin... Sentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi... sen saavat kaikki nähdä."

"Kuka on sitten sulhanen?"

"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt siinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee tykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin."

Haavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut tietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä lankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka oli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun haavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen keskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä Jaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle pelastussuunnitelmalle.

"Mutta mistä tiedät", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut huoneesta, "mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?"

"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän ymmärrystä ajatellakseen", vastasi palvelija. "Oli muuan nuori herra, häntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli sangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli ruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen... Nuori mies oli muhkea herra... hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme Sigismund ja siis sinun maanmiehesi..."

"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin...?"

"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin mukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan... silloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet vaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on vielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi veljeään."

"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?"

"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa... he olivat aina yksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos ruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan joka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota hänestä... Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!"

"Mutta mitä on sitten tullut väliin... missä on nuori herra, miksi ruhtinatarta pakotetaan?"

"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten sydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien taivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe, ymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät pohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin."

"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti purkautua valloilleen.

"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.

"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,... mutta mitä pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset toisistaan?"

"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin. "Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta, vaikken minä siitä ymmärrä mitään..."

"No, mitä hän sanoo?... Luulen että vapiset puhuessasi pyhän roomalaisen kirkon tähden?"

"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan..."

"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä, pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden luitakaan niiden sisällä... Hän sanoo siis...?"

"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken rikkaudet."

"Sitä luulinkin... no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"

"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi tekevään uskoon,... hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."

"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän kaikkeen tähän?"

"Sitä en tiedä... epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita varustetaan toiselle!"

Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut "ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.

"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä tahtoo."

"Ja nämä keinot?"

"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"

"Oletko kuullut sen?"

"Niin, olen kuullut sen!"

Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus. Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi palvelija lisäämään:

"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä, juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta, että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse. Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'..."

"Ja hän tuli jälleen?"

"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja niin alettiin laittaa häitä... Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti..."

"Jumalan äitiä en tunne", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan... jos minulla olisi se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren, "rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä piilopaikkaansa tässä maailmassa."

Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa todellisen asianlaidan.

Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa, jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.

Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan, mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet varomattomasti virkkamaan:

"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi pitää sinut kurissa!"

Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.

Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää, mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.

Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta, mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, -- Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä, kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden Habersdorffiin ja pater Josefin luo!... Kiitos hyvästä vartiosta, kiitos, kiitos!"

Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan; mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä tuumaa toimeen.

Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus, jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos kaupungista.

Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.

Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon. Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä. Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu mereen.

Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli suntio.

"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa... älkää pelästykö, en tahdo teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille avuksi... onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."

Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin. Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.

"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta huomaavinaan suntion kiukkua.

"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.

"Mutta aiottehan sentään sinne?"

"En!"

"Ette? -- Mutta sanoittehan minulle niin!"

"Olen muuttanut mieleni... häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."

Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta, missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.

Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui, vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.

Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi tarkotuksensa.

Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin laski Jaakko kätensä hänen olalleen.

"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne... olkaa aivan kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan linnaan..."

"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."

"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä ja suorittaa teidän asianne!"

"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.