Part 12

Oppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan heille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:

"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista vallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää esimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät juopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon myös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja vakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei vanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule toimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia uskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!"

Näin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän heiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli tehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille itselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi huolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi määrätä vamman parannukseksi.

Kuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä viemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei kuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin ynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham Brahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.

Niin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt yliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että heidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra Juhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat pääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.

Tämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi sijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen tuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin useinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita sovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita oli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja mainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet toisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen tehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.

Valtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla päivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui esiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä kilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut Messeniuksen nimittäneen häntä "aasiksi". Hän sieppasi kiihkeästi taskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi lukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.

Tämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja neuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen vastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:

"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!"

Herrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin kuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen eikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan "aasi" korvissaan. Hän kopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun kirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä kiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos hänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius oli siinäkin tieteessä taitamaton.

Kuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada molemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he lopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin saattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut uudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin siten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius tuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken perustettuun Tukholman hovioikeuteen.

Niin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden nyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi vihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät taapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen vietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli ollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan jesuiittain kanssa.

Kuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin kukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa rikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika Tegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja kuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka osui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä. Silloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen tarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin Kaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki ainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.

Samantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit. Herra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat, jotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius, koska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä, joten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla katkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi sentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan leppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta yksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas kuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään onnettomasta rakkaudestaan.

Jaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan kohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen sydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut hänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä jotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä tehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.

Muuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän Messeniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin heti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.

"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt lienettekään!" sanoi hän.

Messenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä pilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä hymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.

"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa", jatkoi Jaakko, "mutta heitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä muita,... mutta sittenkin minä seison nyt edessänne..."

Messenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan, joka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli ainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka sykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan. Jaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri silloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä, pensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät. Samat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset ovat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.

Messeniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden hänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä luonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin konsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa ja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen vastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.

Jaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut ajatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.

"En tietysti ollut mukana", sanoi hän, "kun 'Blancka Martha' esitettiin jäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani... kuinka Blancka Martha nyt taas lauloikaan?... Hän laulaa herralleen, kuningas Birgerille:

"Schöns Lieb gedenck der Treue, Die du mir hast verpflicht, Und lass dich nicht gereuen, Gereuen, Von Hertzen meine ich dich!"

"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:

"Daran solst du gedencken, Hertz allerliebste mein, Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein."

Ja tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.

Tosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos hän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin torjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi ilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä mennessään askel askeleelta takaperin.

Jaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina teki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella asessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä kaulukseen, sanoen:

"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset, Bjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret herrat, -- silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi on tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe heitä..."

Tällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt läjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla liikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen jälestään kiinni.

Jaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään poskipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä, jonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen. Hän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli tarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä käsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta eikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.

Hän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka kuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti paljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan miltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti esiin kuivan ja karkean pinnan alta. "Antakaa minulle neuvo, ratsumestari!" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman vapaapuheiselle Jaakolle. "Jos minulla on vihainen koira, josta kuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän sen kimppuun verisine kitoineen... kuinka on minun parhaiten meneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden kuoliaaksi?"

"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita", vastasi ratsumestari, "mutta arvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä tarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?"

"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra Erik Yrjänänpoika Tott!"

Ratsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan tyynesti:

"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä opettajaani... Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää paikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli huono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä kaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa Adolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik."

"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa", keskeytti ratsumestari.

"Ei, seis!" tarttui Jaakko juttuun. "Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo, mutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän tapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon, ratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun temmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä tämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?"

"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa kasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.

Jaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei voinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi tehdä.

"Ei kumpaakaan!" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa vaihtopuolistaan.

Mutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja osotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen puuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin voisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi mennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus, arveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi itsensä onnettomuuteen.

Parisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli vangittava ja vietävä Suomeen.

Kun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan, kummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo ja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata Messeniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen, ja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa hyräillen Blancka Marthan laulua:

Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein.

Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä, missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi, mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä silmällä, -- hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi. Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon kävellessä vartioiden toisen edustalla.

Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.

"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.

Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän lyhyeen ja ynseästi:

"Minä vaanin sutta!"

Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut. Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko uskaltaisi hänen pelastuksekseen.

Hän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei, syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.

Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli, nimittäin 1637.

Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat aatelisvaakunan ja kypärän.

Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä, jotka eivät kypsy sodan jaloissa.

Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai kukaan saattanut odottaa.

Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän omaisuudeksi.

Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin kuninkaallinen lahja!

Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville, sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat kiintyneet mieleeni.

"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika, jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien, täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä, joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."

"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa. Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä tomun ympärillä!"

8.

Puolalainen ruhtinatar.

Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta poppamiehestä -- jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä, jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.

Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen, sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita silmällä minun itseni ollessa poissa.

Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden, että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua, kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta, että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.

Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.

Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella. Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.

Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset, ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa, etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.

Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.

Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja, jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös Marienburgissa.

Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli joulu.