Part 11

"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja kuullut hänen puhuvan, -- puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja jalomielisyyden kieltä.... Ei, tuhat kertaa ei! -- Annan ilolla henkeni kuninkaani puolesta!"

Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja et tunne... Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata... meillä on vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi vangiksi."

Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa leimusi.

"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo ja sanon hänelle koko totuuden... hän on liian suuri ja jalo langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne..."

"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun, ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä, ja sano sitten ajatuksesi!"

"Vade retro satanas -- mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa vastaus.

Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa äänen.

Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden majesteetillisuus.

"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia, että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"

Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.

"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi... Oi, kuinka julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"

"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen hänen huulensa.

"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden ikkunaan.

Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.

Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä -- en tiedä mistä se tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös lattiasta -- aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni päästä huoneeseen.

Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti äänen, jotta se kuului vain kahinalta.

Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan kaikkia uloskäytäviä.

Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli luovutettu kuninkaan henkisotilaille.

Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä. Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi. Riensin vankilaan ja kysyin vankia.

Kyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, -- mutta kun minä vaadin häntä hankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat tunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin katkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja ajatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman levottomuuden valtaan.

Kesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä tai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava jälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa ollut.

7.

Kuninkaallinen lahja.

Puhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin syytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita ja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat hänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa saavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen ymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi hyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin myös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon heitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja että sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin, että ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää. Sentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten välillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.

Mutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä ja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja suurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme täällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme kulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne oikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä kenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt voittoja.

Kukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa myös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua kirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä hän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme kotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa, herra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta kuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana vastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan nimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin aikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli joutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki kirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä oikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani kirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:

"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä erotus on teorian ja käytännön välillä."

Ja totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin asiasta kuin toteuttaa se käytännössä.

Autuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan jokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden; ja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet monituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä opinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan viisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi kuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat latinaksi.

Mutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä alalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen oppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin huonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan puhuttavan.

Uplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut tulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan miekkaan, -- tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli urhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu on, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi, tietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli hänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka neitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.

Olivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti Maria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes Messenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli nimenä "Signill", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli valittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä neljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan joukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He harjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät Tukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko Haborin puettuna hovineidoksi.

Hauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja vaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan katsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa, kun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi kutoivat verkkojaan.

Habor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan sveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän taasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen. Sillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä piti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä näköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen sanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta

"hän on kuin vuohi puheeltaan, ja jalat on kuin olki vaan, ei muuten suuri kunnossaan. Pahoja paljo tapoja on hällä, kirosanoja, 'Potz-donnereita' täynnä suu, hattuineen pöytään istuutuu."

Mutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin veljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen isän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä vastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen. Habor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin lähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin, puettuna samettiseen neitsytpukuunsa.

Hän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten käsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä liittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen Jaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.

Nyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen suuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän näytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat, jotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan. Itse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen korvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me kaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut sietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.

Kun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee Haborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä jotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi rakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti sanoakin:

"Unohda huoles, armahani, nyt Habor seisoo rinnallasi, --"

mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka olen!" -- antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui nurinniskoin.

Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi kepin pois suuttuneen herran kädestä, -- se oli hänelle lapsen leikkiä, niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä... Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:

"Hyvästi, Signill kaunoinen, suo jäädä kuivaks poskuen. Hyv'yötä koko katsomoon, mi ystäväänsä muistakoon, ei ihmetellen kaaduntain, ei panetellen muistoain."

Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori, että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:

"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, -- kenties tavataan toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe minun kävelevän Upsalan katuja."

Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja raskaiden askeleidensa alla.

"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä elämästä ja kuolemasta.

"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.

Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin, kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.

Messeniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.

Huuto: "salainen rudbeckiaani!" -- tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun, kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri rudbeckiaaneilta.

Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia, en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.

Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta messeniaaneja kohtaan.

Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin. Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin mitkäkin raiviot.

Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott, kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen -- hän oli Messeniuksen vaimo ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär -- syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä kummastuksesta.

Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat. Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.

Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.

Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin huulin:

"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista! Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin, tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan jalostaminen, -- jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi! -- Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin satuttavat kättään herra Äkeen."

Sellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä pahempaa eikä parempaa.

Sillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä ajoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja "comoedian" esitys tapahtui onnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria Elisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas ja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat historiallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.

Mutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän ollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa useampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain. Oppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin moniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet paremmin Messeniukselle yksin.

"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua kirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää huolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä kohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä virkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta kunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä kateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota loppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa niin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta, ja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin."