Part 10

Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin, miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi, sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.

Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12 p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.

Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla, vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki, kadut leveät ja suorat.

Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa. Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.

Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa. Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka, josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet vielä ehtineet tehdä päätöstään.

"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"

Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan marssivan pois sotajoukkoineen.

Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä, jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin, ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille, milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten, että lastenlapsennekin sitä surevat!"

Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:

"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"

Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.

Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.

Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.

Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta, jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä kesänä.

Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet kuninkaakseen.

"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee kuninkaamme!" --

"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka hän oli.

En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.

"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää puolestasi!"

Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen. Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä. -- "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle merkin, että veisin vangin pois.

Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon, jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.

Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos. Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä. Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa, niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän lattiaan, -- ja minä heräsin.

Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen keskenään.

Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani. "Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä vaikeneminen?... Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona, samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."

Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot kasvot suurine puhuvine silmineen, -- tämä ajatus vei minut epätoivoon. Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.

Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut; kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan henkisotilaat oli majotettu.

Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha, harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun huoneeni.

Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi, että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta jokseenkin pimeänhämärää.

Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.

Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana, kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.

Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin, että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia ääniä.

Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei. Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle, jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan, vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.

Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen. Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta paljon lähempää.

Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone. Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla, kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti kallisarvoinen, pehmeä matto.

Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani, vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen kehys.

Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.

Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat, jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas valkoiselle silkkihameelle.

"Ei, ei ikinä... en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.

Hän puhui saksaa, jota ymmärsin hyvin, ja nuori neitikin käytti tätä kieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen sanan.

"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten", pyysi nainen kyyneleet kauniissa silmissään, "mitä sinut tahdotaan tekemään?"

Nuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään tämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän, tai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman höltynyt.

"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?" kertasi hän harvakseen, ja sitten pudisti hän päätänsä. "Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä sinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko sitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi voittamiseksi."

"Ehtoa?" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän tunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan. "Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni...? Kuka täällä asettaa ehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?... Tule, lähtekäämme tästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle, ja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään häiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et vain unhota uskollisuuttasi Marialle?"

"Ah, Maria", huokasi nuorukainen, "onni täytyy tuntea eheänä, tai muuten se pakenee; ja usko minua -- omatunto, omatunto, se painaa raskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun henkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia, kuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet silloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on juotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi..."

"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin näyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä alhaalla on kylmintä ja pimeintä!"

"Rakastan sinua liian paljon, Maria", vastasi nuori mies, "ja teen niin siksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään eivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään. Rakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että kerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa hääpuvussa..."

"Ei, ei... pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se kietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän, että rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa kaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun rakkautesi minuun."

"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos tahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja kaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi talvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, -- maahan, jossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta jossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja kukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee... Tule mukanani siihen maahan ja sinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!"

Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan ja seisoi kauan vaiti.

"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä... kuinka on tämä muutos tapahtunut?"

"Avunlähetystä... ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla kuin sinun, Maria!... Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi... ei, Maria, älä kysy minulta... älä puhu mitään!... Toivoisin olevani kuollut!"

Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin nuori mieskin.

"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden tarkotusten välikappaleena... minä kyllä kestän, sano minulle, sano, oi, pyydän sinua... mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?... Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut... Sano minulle tämä ehto!"

Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: "_Ruotsin kuninkaan kuolema_!"

Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti kasvonsa käsillään.

Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä. Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää, jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois, ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä. Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan "Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin, vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.

Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut. Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti. Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan Strengnäsin mummon pojan; -- toisekseen olivat he nyt kaikessa tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet minulta paeta.

Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja sanoi:

"Henki hengestä! -- Mitään vaalia ei ole!"