Part 1

HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA

Kustaa Adolfin historian tapauksista

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

JUHO AHAVA

Otava, Helsinki, 1909.

SISÄLLYS:

Johdanto. Henkisotilaasta sananen. 1. Juhana herttuan airut. 2. Ebba neiti. 3. Kuninkaan kosintamatka. 4. Riian ketjukuula. 5. Viimeinen herttua. 6. Voittoratsastus Preussin halki 1626. 7. Kuninkaallinen lahja. 8. Puolalainen ruhtinatar. 9. Salaliitto Braunsbergissä. 10. Jesuiitan miina. 11. Tanskan prinssin nauharuusu. 12. Neuenburgin kummitus. 13. Wollinin leopardit. 14. Quint von der Bruce. 15. Morsiamen sormus. 16. Kustaa Hornin hairahdus. Viiteselitykset.

JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.

Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin puoleksi unhotettu linna, -- Akseli Oxenstjernan rakennuttama _Tidö_. Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana -- Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan. Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla -- joutui tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" -- viheriällä sisustettu huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden uhrausten arvoinen... Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa. Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat hänen aikaansa, -- kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä, jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, -- mutta siellä nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon. Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt; onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan. Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe -- Lützenissä kaatuneen Niilo Brahen tytär -- täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, -- tarvitsee vain muistaa nämä seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä, kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä, seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa, ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen, joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan, joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui, vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti -- mutta he eivät häntä tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä; kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja Europan kohtaloita päissään, -- se oli kylliksi myös niille, joita kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen, mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni, likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus, joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana -- niin nimitti aina henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja hänestäkin olisi voinut sanoa niin -- ettei hän huomannut korkean kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" -- sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa, Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien, valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä, kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta. Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen, joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa, nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706, tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.

1.

Juhana herttuan airut.

Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan kuninkaan palvelukseen -- olin silloin vain poikanen, tuskin viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut hänen suosionsa -- niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä, että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani, sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin, häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat... niin, ne olivat kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani, valtiokansleria ja muutamia muita, -- ja keskellä tätä kurjuutta seisoi kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla, niin huonosti siellä oli laita, ja sitten... sitten piti vanhan Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja hyvä miekkansa turvanaan... yksin, sanoinko niin... ei, ruotsalainen talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois, tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan, ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet... hänen sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään. Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä, köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä, muita kuin te..."

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen, Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta, luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän, vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle... Ja tässä asiassa pyydän teitä auttamaan, herttua... en voi kärsiä, että veljeni on hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan kuningasta ja isiensä maata..."

"Mitä sanot, Sven... vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven. "Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä... hän on nuori, mutta hän voi tapella kahden edestä... sanokaa, sanokaa, herttua... autattehan minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle sanoen: