Part 5

Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt, voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista, jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen tehtävänä on muistelman _palauttaminen_ eikä sen säilyttäminen. Afasiaa sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan, hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä: korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on se _kyky sopeutua tilanteeseen_, joka aivomekanismin on taattava. Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva, jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin, joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus epäilemättä kohdistuu.

Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat. Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet, laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana. Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä? Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä, viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja, niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä, nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla. Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa, mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.

Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään? — Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä. Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään, mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa, ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä, että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden, muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen, vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei, niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen, ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen. Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta; silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt »jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä, lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen, mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.

* * * * *

Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni, kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa. Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan, vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin, jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo. Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa, vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella, missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.

III.

»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»

Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät? Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn, olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa; olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa? Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi, vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista, itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion. Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao. menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä oppineita.

Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa. Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu luonnontieteellisiin menetelmiin.

Minä sanon näiden tosiasiain olevan _samanlaisia_. Tarkoitan, että niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita, joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen; Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua, ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet. Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, — niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa. Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte, »telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän: jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä, mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.

Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi, kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen. Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.

Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään, mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla, ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska »psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen ja _abstraktiseen_ muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon, niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.

Samaa tuntoa, samaa _konkreettiseen_ kohdistuvaa halveksimista havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin, joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman, näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana. Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin. Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»