Part 1
HENKINEN TARMO
Kirj.
Henri Bergson
Alkuteoksesta »L'énergie spirituelle» suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
SISÄLLYS:
I. TAJUNTA JA ELÄMÄ
Suuret probleemat. — Järjestelmän johtelu, kritiikki ja henki. — Tosiasiain linjat. — Tajunta, muisti, ennakoiminen. — Mitkä ovat tajuisia olentoja? — Valitsemiskyky. — Valvova ja nukkuva tajunta. — Tajunta ja ennalta-arvaamattomuus. — Vapaan toiminnan mekanismi. — Keston jännitykset. — Elämän kehitys. — Ihminen. — Luova toiminta. — Ilon merkitys. — Moraalinen elämä. — Sosiaalinen elämä. — Haudantakainen.
II. SIELU JA RUUMIS
Tavallisen terveen järjen väittämä. — Materialistinen väittämä. — Oppilauselmien riittämättömyys. — Aivotoiminnan ja psyykillisen toiminnan välistä parallelismia tai ekvivalenssia tehostavan teorian metafyysillinen alkuperä. — Mitä sanoo kokemus? — Aivojen todennäköinen tehtävä. Ajatus ja pantomiimi. — Elämän tarkkaaminen. — Hajamielisyys ja mielenvikaisuus. — Mihin viittaa muistin ja erikoisesti sanamuistin tutkiminen? Missä muistot säilyvät? — Sielun eloonjäämisestä.
III. »ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»
»Psyykilliseen tutkimukseen» kohdistuvat ennakkoluulot. — Telepatia tieteellisesti tutkittavana. — Telepatia ja yhteensattuminen. — Nykyaikaisen tieteen luonne. — Tieteen nimessä psyykilliseen tutkimukseen kohdistettuja vastaväitteitä. — Näihin vastaväitteisiin sisältyvä metafysiikka. — Mitä henkisen toiminnan välitön tutkiminen opettaisi. — Tajunta ja aineellisuus. — Psyykillisen tutkimuksen tulevaisuus.
IV. UNENNÄKÖ
Näkö-, kuulo-, tunto- ym. aistimusten osuus unennäössä. — Muistin osuus. — Onko unennäkö luovaa toimintaa? — Havainnon mekanismi unessa ja valveilla: analogioita ja eroavaisuuksia. — Unennäön psykologiset luonteenpiirteet. — Harrastuksen ja vireen laukeaminen. — Jännityksen tila.
V. NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN
Väärän tunnistamisen kuvailu. — Piirteet, jotka sitä erottavat 1) eräistä patologisista tiloista, 2) epämääräisestä tai epävarmasta tunnistamisesta. — Kolme selitysjärjestelmää, jotka käsittävät väärän tunnistamisen älyllisen toiminnan, tunteen tai tahdon häiriöksi. — Näiden teoriain arvostelua. Selitysperiaate, johon viittaa koko joukko psyykillisiä häiriöitä. — Kuinka muisto muodostuu. — Nykyisyyden muisto. — Nykyisyyden jakautuminen havainnoksi ja muistoksi. — Miksi tämä jakautuminen yleensä tapahtuu tajuttomasti. — Miten se jälleen tulee tajuiseksi. — »Elämään kohdistuvan tarkkaavaisuuden» laukeamisen aiheutuma. — Hyöky ei riitä.
VI. ÄLYLLINEN PONNISTUS
Mikä on älyllisen ponnistuksen älyllinen tuntomerkki. — Tajunnan eri tasot ja niiden läpi kulkevan hengen liike. — Muistinponnistuksen mekanismin analyysi: silmänräpäyksellinen ja vaivalloinen mieleen palautuminen. — Ymmärrysponnistuksen analyysi: konemainen ja tarkkaavainen älyllinen tulkintatyö. — Keksintäponnistuksen analyysi: kaava, kuvat ja niiden vastavuoroinen sopeutuminen. — Ponnistuksen tulokset. — Probleeman metafyysillinen kantavuus.
VII. AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS
Eräät oppijärjestelmät otaksuvat aivotilojen ja psyykilisten tilojen välillä vallitsevan ekvivalenssisuhteen. — Voidaanko tuo väittämä ilmaista idealistista tai realistista sanontaa käyttäen? — Väittämän idealistinen ilmaisu; se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottoman realismiin siirtymisen nojalla. — Väittämän realisminen ilmaisu: se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottomasti idealismiin luiskahtamalla. — Hengen alinomainen ja itsetiedoton häilyminen idealismin ja realismin välillä. — Lisää harhaluuloja, jotka tukevat perustavaa harhakäsitystä.
HENRI BERGSON
I.
TAJUNTA JA ELÄMÄ
Kun on pidettävä tiedemiehen muistolle omistettu esitelmä, voi tuntua kiusalliselta, että on käsiteltävä aihetta, joka olisi herättänyt hänessä mielenkiintoa, enemmän tai vähemmän. Huxleyn nimi ei tuota minulle mitään sentapaisia vaikeuksia. Pikemminkin olisi hankalaa keksiä sellainen ongelma, joka olisi jättänyt välinpitämättömäksi tämän suuren hengen, erään kaikkein monipuolisimpia Englannissa viime vuosisadan kuluessa syntyneistä. Minusta on aina näyttänyt siltä, että tajuntaa, elämää ja niiden välistä suhdetta koskevan kolmiosaisen kysymyksen on täytynyt erikoisen voimakkaasti vedota sellaisen luonnontutkijan ajatteluun, joka oli filosofi, ja koska omasta puolestani en tiedä mitään tärkeämpää, olen valinnut juuri tuon kysymyksen esitelmäni aiheeksi.
Ryhtyessäni ongelmaa käsittelemään en kumminkaan uskalla toivoa saavani suurtakaan kannatusta filosofisista järjestelmistä. Se, mikä häiritsee, ahdistaa, kiihottaa ihmisten enemmistöä, ei aina ole ensimmäisellä sijalla metafyysikkojen teorioissa. Mistä me tulemme? Mitä olemme? Minne menemme? Siinä ne äärimmäisen tärkeät kysymykset, jotka näemme heti edessämme, jos filosofoimme järjestelmään sulkeutumatta. Mutta ylen järjestelmällinen filosofia etäännyttää meidät noista kysymyksistä asettamalla eteemme toisia ongelmia. Se kysyy: »Eikö tule tietää, miten ratkaisu on etsittävä, ennenkuin ryhtyy sitä etsimään? Tutkikaa ajatuksenne koneistoa, pohtikaa tietoanne ja arvostelkaa arvosteluanne; saatuanne vakuuden välineen kelpoisuudesta voitte pitää huolta sen käyttelemisestä.» Ikävä kyllä, se hetki ei saavu milloinkaan. Minun nähdäkseni on olemassa yksi ainoa keino, jonka nojalla käy päätteleminen kuinka pitkälle voi mennä: lähteä matkaan ja kulkea eteenpäin. Jos etsimämme tieto on todella valaisevaa, jos sen on avarrettava ajatustamme, niin ennakolta tapahtuva ajatuskoneiston erittely voi vain osoittaa, että on mahdotonta mennä niin kauas. Siten menetellen olemme tutkineet ajatustamme ennen sen avartumista, joka on päämäärämme. Ryhtyessään ennen aikojansa harkitsemaan omaa olemustansa ihmishenki masentuu eikä rohkene kulkea eteenpäin; muitta mutkitta etenemällä se sensijaan lähestyy päämääräänsä ja huomaa lisäksi, että osoitetut esteet olivat enimmältä osalta pelkkää kangastelua. Mutta otaksukaamme niinkin, ettei metafyysikko vaihda filosofiaa kritiikkiin, tarkoitusperää välineisiin, saalista saaliin varjoon. Ihmisen alkuperää, luontoa ja kohtaloa koskevan ongelman eteen ehdittyänsä hän siinäkin tapauksessa usein jättää ne huomiotta siirtyäkseen kysymyksiin, joita pitää korkeampina ja joista ensinmainitun ratkaisu muka riippuu: hän mietiskelee olemassaoloa yleensä, mahdollisuutta ja todellisuutta, aikaa ja avaruutta, henkisyyttä ja aineellisuutta laskeutuakseen sitten asteittaisesti tajuntaan ja elämään, joiden ytimestä haluaisi saada selkoa. Helppo on kuitenkin havaita, että tuollaiset mietiskelyt jäävät puhtaasti abstraktisiksi ja etteivät ne koske olioita itseänsä, vaan sitä liian yksinkertaista käsitystä, jonka mietiskelijä on niistä itselleen muodostanut niitä sitä ennen kokemusperäisesti tutkimatta. Mahdotonta olisi selittää, miksi erinäiset filosofit ovat mieltyneet niin kummalliseen menetelmään, ellei se osoittautuisi kolmessa suhteessa edulliseksi: se hivelee heidän itserakkauttansa, helpottaa heidän työtänsä ja väläyttelee heidän näkyviinsä lopullisen tiedon harhakuvaa. Koska se johtaa heidät johonkin varsin yleiseen teoriaan, melkein sisällöttömään käsitteeseen, voivat he myöhemmin, taaksepäin katsahtaessaan, sijoittaa käsitteeseen kaiken sen, mitä kokemus on asiasta opettanut. Silloin he väittävät ennakoineensa kokemusta pelkästään järkeilyn nojalla, ennakolta koonneensa avarampaan käsitteeseen ne todellisuudessa ahtaammat, mutta ainoat vaikeasti muodostettavat ja ainoat säilyttämisen arvoiset käsitteet, joihin tosiasiain perinpohjainen tutkiminen johtaa. Kun toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin geometrinen, abstraktisten käsitteiden varassa tapahtuva järkeily, niin he saavat vaivatta sommitelluksi oppirakennelman, joka on kaikin puolin sopusointuinen ja näyttää täsmällisyydellään väkisinkin vaativan itselleen tunnustusta. Mutta tämä täsmällisyys johtuukin vain siitä, että on käytetty kehittelyn pohjana kaavamaista ja jäykkää käsitettä sen sijaan että olisi lähdetty noudattelemaan todellisuuden mutkaisia ja muuttuvia ääriviivoja. Kuinka paljon otollisempi olisikaan vaatimattomampi filosofia, joka ryhtyisi suoraa päätä käsittelemään esinettänsä huolimatta niistä perusteista, joista se näyttää riippuvan! Se ei enää tavoittelisi välitöntä varmuutta, joka todellisuudessa on lyhytaikainen. Se tyytyisi omaan aikaansa. Siitä koituisi asteittainen nousu kohti valkeutta. Yhä avartuvan kokemuksen nojalla me pääsisimme yhä todennäköisempiin tuloksiin ja lähenisimme lopullisen varmuuden rajaa.
Olen puolestani sitä mieltä, ettei löydy periaatetta, josta käsin suurten ongelmien ratkaisu olisi matemaattisesti johdettavissa. Tosin en näe myöskään sellaista ratkaisevaa tosiasiaa, joka selvittäisi kysymyksen lopullisesti, kuten fysiikassa ja kemiassa voi sattua. Kokemuksen eri piireissä luulen kuitenkin havaitsevani erilaisia tosiasiaryhmiä, joista tosin yksikään ei suo meille toivomaamme tietoa, mutta jotka kaikki osoittavat meille, mihin suuntaan on kuljettava, jotta sen löydämme. Suunnan tunteminen joka tapauksessa on jonkin arvoista. Ja suuriarvoista on, jos tunnemme niitä useita, sillä niiden täytyy suuntautua kohti samaa pistettä, ja juuri sitä pistettä me etsimme. Sanalla sanoen: meillä on jo nyt eräitä tosiasialinjoja, jotka eivät jatku riittävän kauas, mutta joita voimme otaksuman varassa pitentää. Minä aion lähteä teidän kanssanne seurailemaan eräitä niistä. Jokainen erikseen johtaa meidät pelkkään todennäköiseen päätelmään, mutta kaikki yhdessä, toisiansa läheten, avaavat näkyviimme niin runsaan määrän todennäköisyyttä, että toivottavasti tunnemme kulkevamme kohti varmuutta, jota lähestymme asteittain, rajoittamattomien aikojen kuluessa, yhtyneitten hyvien tahtojen yhteisen ponnistuksen varassa. Filosofia näet ei silloin ole yhden ainoan ajattelijan rakennelma, hänen järjestelmällinen teoksensa. Se sietää, se vaatii alinomaa lisäyksiä ja korjauksia. Se edistyy samoin kuin positiivinen tiede ja on, kuten viimeksi mainittukin, yhteistyön tulos.
* * * * *
Ryhtykäämme nyt tarkastelemaan ensimmäistä suuntaviivaamme. Henki merkitsee ennen kaikkea tajuntaa. Mutta mitä merkitsee tajunta? En tietenkään ryhdy määrittelemään asiaa, joka on aivan selvä, alinomaa meidän kokemuksellemme alttiina. Sen sijaan, että sommittelisin määritelmän, epämääräisemmän kuin asia itse, luonnehdin sitä mainitsemalla sen ilmeisimmän piirteen: tajunta merkitsee ennen kaikkea muistia. Muistin alueen ei tarvitse olla avara, se saattaa käsittää ainoastaan vähäisen osan menneisyyttä, se voi säilyttää vain äskeisimmät tapahtumat, mutta muisti on olemassa — ellei, niin ei ole tajuntaakaan. Tajunta, joka ei säilyttäisi mitään menneisyydestään, joka alinomaa unohtaisi itsensä, häviäisi ja heräisi eloon joka hetki — voiko paremmin määritellä tajuttomuutta? Eikö Leibniz sanoessaan aineen olevan »hetkellistä henkeä» siten tahtoen tai tahtomattaan selittänyt sitä tajuttomaksi? Tajunta siis on aina muistia, menneisyyden säilymistä ja kasautumista nykyisyydessä.
Mutta tajunta on aina tulevaisuuden ennakointia. Tarkastelkaa henkenne suuntaa minä hetkenä tahansa, niin huomaatte sen askartelevan nykyisyydessä, mutta pitävän erikoisesti silmällä tulevaisuutta. Tarkkaavaisuus on odotusta, ja tajunnassa ilmenee aina jonkinlainen elämään kohdistuva tarkkaavaisuus. Tulevaisuus on edessämme, se kutsuu meitä tai pikemmin vetää meitä puoleensa; tästä keskeytymättömästä vetämisestä, joka saa meidät etenemään ajan tiellä, aiheutuu myös lakkaamaton toimintamme. Toiminta on aina työntymistä tulevaisuuteen.
Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mitä ei enää ole ja ennakoida sitä, mitä ei vielä ole. Siltä puuttuisi nykyisyys, jos nykyisyys rajoittuisi matemaattiseen tuokioon. Sellainen tuokio on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää, mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme siihen yltäneemme, se onkin jo meistä etäällä. Todellisuudessa me havaitsemme vain jonkinlaisen tiheän keston, jonka kahtena tekijänä ovat äskeisin menneisyytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen olennon ominaisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?
Voidaksemme tuohon kysymykseen vastata meidän on saatava selville, mitkä ovat tajuisia olentoja ja mihin saakka tajunnan alue luonnossa ulottuu. Tällöin emme saa vaatia täydellistä, ehdotonta, matemaattista selvyyttä; jos sen teemme, emme saavuta lainkaan tulosta. Ehdottoman varmasti tietääkseen, että jokin olio on tajuinen, täytyisi siihen syventyä, yhtyä yhdeksi sen kanssa, olla se. Olen varma siitä, ettei kukaan teistä kykene kokemuksen enempää kuin järkeilynkään nojalla todistamaan, että minä, joka tässä teille puhun, olen tajuinen olento. Voisinhan olla luonnon kekseliäästi sommittelema, liikkuva ja jutteleva automaatti; sanat, joiden avulla selitän itseni tajuiseksi, voisivat nekin olla tajuttomasti lausutut. Mutta vaikka asia ei olekaan mahdoton, myönnätte varmaan, ettei se ole ollenkaan todennäköinen. Teidän ja minun kesken vallitsee ilmeinen ulkonainen samankaltaisuus, ja tämän ulkonaisen samankaltaisuuden nojalla te päättelette sisäistäkin yhtäläisyyttä olevan olemassa. Sellainen analogiaan nojautuva päättely tosin johtaa vain todennäköisyyteen, mutta on paljon tapauksia, joissa todennäköisyys on riittävän suuri vastatakseen käytännössä täyttä varmuutta. Seuratkaamme siis analogian juonta tutkien mihin saakka tajuisuus ulottuu, missä kohden se taukoaa.
Toisinaan sanotaan: »Tajuntamme ja aivomme ovat yhteydessä keskenänsä; tajunta on niinmuodoin katsottava ominaiseksi ainoastaan niille elollisille olennoille, joilla on aivot.» Sellaisen todistelun virheellisyys on kumminkin silmäänpistävä. Siten päätellen voisi yhtä hyvin sanoa: »Ruoansulatuksemme ja vatsamme ovat yhteydessä keskenänsä; niinmuodoin sulattavat ruokaansa vain ne elolliset olennot, joilla on vatsa.» Mutta niin ollen erehtyisi pahoin, sillä ruoan sulattamiseen ei välttämättä tarvita vatsaa, eipä edes mitään elimiä: ameeba sulattaa ravintonsa, vaikka onkin vaivoin omaan muotoonsa erikoistunut alkulimajoukkio. Elollisen ruumiin muuttuessa moniosaisemmaksi ja täydellisemmäksi työ jakautuu; eri toiminnoissa tulevat kysymykseen eri elimet, ja ruoansulatuskyky rajoittuu vatsaan tai yleisemmin sanoen ruoansulatuselimiin, jotka suorittavat tehtävän paremmin, koska niillä ei ole muuta virkaa. Samaten ihmisen tajunta kieltämättä liittyy aivoihin, mutta siitä ei johdu, että aivot ovat tajunnalle välttämättömät. Mitä alemmaksi laskeudutaan eläinten joukossa, sitä yksinkertaisempina ja erillisempinä ilmenevät eri hermokeskukset; vihdoin hermostolliset ainekset katoavat, peittyvät vähemmän erikoistuneen elimistön massaan. Eikö meidän ole otaksuminen, että tajunta, joka korkeimmilla elollisilla olennoilla liittyy erittäin moniosaisiin hermokeskuksiin, noudattelee hermojärjestelmää pitkin matkaa ja että se, hermoaineksen vielä piillessä erikoistumattomassa elollisessa aineessa, itsekin siihen hajautuu, epämääräisenä ja vähiin tyrehtyneenä, mutta ei olemattomiin hävinneenä? Niinpä voisi oikeastaan kaikki, mikä on elävää, samalla olla tajuista: periaatteellisesti ulottuu tajuisuus yhtä laajalle kuin elämä. Mutta onko todellisuudessa niin laita? Eikö se voi uinahtaa tai sammua? Luultavaa kyllä. Eräs toinen tosiasiain linja johtaa meidät niin päättelemään.
Siinä tajuisessa olennossa, jonka tunnemme parhaiten, tajunta työskentelee aivojen välityksellä. Luokaamme silmäys ihmisen aivoihin nähdäksemme miten ne toimivat. Aivot ovat osa hermojärjestelmää, johon aivojen ohella kuuluvat selkäydin, hermot ym. Selkäytimessä sijaitsee mekanismeja, jotka ovat milloin hyvänsä valmiit suorittamaan ruumiin vaatimia monimutkaisia toimintoja muistuttaen sikäli konesoittimeen sijoitettavaa perforoitua paperia, joka ennakolta kuvaa soittimen esittämiä säveliä. Jokaisen näistä mekanismeista voi saada välittömästi toimimaan jokin ulkonainen aihe; silloin ruumis heti suorittaa eräitä järjestelmällisiä liikkeitä vastaukseksi saamaansa kiihokkeeseen. Mutta on olemassa tapauksia, jolloin kiihoke, selkäytimeen vaikuttaessaan, ei aiheutakaan välitöntä vastavaikutusta, vaan kohoaa ensin aivoihin, laskeutuu ja saattaa selkäytimen mekanismin toimimaan vasta aivojen välityksellä. Miksi tämä kiertotie? Mitä hyötyä on aivojen väliintulosta? Arvaamme asian helposti, jos tarkastelemme hermojärjestelmän yleistä rakennetta. Aivot ovat yhteydessä selkäytimen mekanismeihin yleensä eikä ainoastaan johonkin niistä, joten aivoihin saapuu kaikenlaisia eikä vain joitakin määrättyjä kiihokkeita. Ne siis muodostavat risteyksen, missä jokaista aistirataa pitkin saapuva värähtely voi suuntautua mille liikuntoradalle tahansa. Ne toimivat kommutaattorina, jonka nojalla erään elimistönosan vastaanottama virta voidaan kääntää kohti tahdon määräämää liikuntokoneistoa. Kiertoteitse liikkuessaan vaikutelma niinmuodoin ilmeisesti saa aivot panemaan käyntiin liikuntomekanismin, joka on valittu eikä pakollisesti vaikutelman alaiseksi joutunut. Selkäytimessä on paljon valmiita vastauksia olosuhteiden mahdollisesti asettamia kysymyksiä varten; aivot asiaan puuttuessaan laukaisevat niistä soveliaimman. Aivot ovat _valinnan_ elin.
Mitä alemmalle tasolle tulemme eläinten joukossa, sitä epämääräisemmän rajan huomaamme selkäytimen ja aivojen toimintojen välillä. Valintakyky, joka on aluksi paikallistunut aivoihin, laajenee vähitellen selkäytimeen, joka silloin sommittelee vähemmän mekanismeja ja epäilemättä myös käyttelee niitä vähemmän täsmällisesti. Missä hermojärjestelmä on alkeellinen — ja sitäkin suuremmalla syyllä, missä ei enää ole selvästi erotettavia hermoaineksia — automaattisuus ja valinta sulautuvat yhteen: vastavaikutus yksinkertaistuu siinä määrin, että näyttää melkein mekaaniselta, mutta epäröi ja haparoi sentään yhä ikäänkuin olisi vielä tahallinen. Palauttakaa mieleenne ameeba, josta vastikään oli puhe. Joutuessaan lähelle sellaista ainetta, josta voi saada itselleen ravintoa, se sinkoaa ulospäin säikeitä, jotka kykenevät tempaamaan kiinni ja kokoamaan yhteen vieraita kappaleita. Nuo valeraajat ovat todellisia elimiä ja niinmuodoin mekanismeja, mutta ne ovat satunnaista asiaintilaa varten luotuja tilapäisiä elimiä, joissa näyttää jo ilmenevän valinnan alkeita. Sanalla sanoen: pitkin animaalisen elämän sarjaa, joskin sitä epämääräisemmässä muodossa, mitä alemmalle tasolle laskeudumme, näemme ilmenevän valintakykyä, ts. kykyä vastata määrättyyn kiihokkeeseen enemmän tai vähemmän aavistamattomin liikkein. Siinä on tulos toisen tosiasialinjan tarkastelusta. Se täydentää aikaisempaa päätelmäämme, sillä jos, kuten sanoimme, tajunta säilyttää menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta, niin tuo epäilemättä tapahtuu sen vuoksi, että tajunnan tehtävänä on valinnan suorittaminen: valitessa täytyy ajatella mitä voi tehdä ja palauttaa mieleensä entisten tekojen seurauksia, edullisia samoin kuin vahingollisiakin, täytyy ennakoida ja täytyy muistaa. Mutta toisaalta päätelmämme täydellisyydessään antaa meille todennäköisen vastauksen taannoiseen kysymykseen: ovatko kaikki elävät olennot tajuisia olentoja, vai peittääkö tajuisuus vain osan elämän aluetta?
Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa, jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan. Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä, liikkumiskyky pikemmin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi olla hyötyä, se jälleen herää. Minä uskon sen oikeastaan kuuluvan kaikille elollisille olennoille, kasveille samoinkuin eläimillekin. Monet niistä kuitenkin todellisuudessa siitä luopuvat — monet eläimet, varsinkin sellaiset, jotka elävät toisten organismien loisina ja joiden ei tarvitse siirtyä paikaltaan löytääkseen ravintonsa, ja useimmat kasvit. Eivätkö viimeksimainitut olekin, kuten on sanottu, maan loisia? Minusta näyttää niinmuodoin todennäköiseltä, että tajunta, joka alkujaan asuu kaikessa elollisessa, vaipuu uneen, milloin ei enää ole omaehtoista liikuntaa, ja kiihtyy, milloin elämä taipuu kohti vapaata toiminnallisuutta. Onhan muuten jokainen meistä voinut todentaa tämän lain omassa itsessänsä. Mitä tapahtuukaan, kun jokin toimintamme menettää omaehtoisen luonteensa ja muuttuu automaattiseksi? Tajuisuus vetäytyy siitä pois. Opetellessamme esimerkiksi jotakin ruumiinharjoitusta suoritamme aluksi jokaisen liikkeen tajuisesti, koska se johtuu meistä, pohjautuu ratkaisuumme ja edellyttää valintaa. Mutta sitä mukaa kuin liikkeet punoutuvat kiinteämmin toisiinsa ja määräävät mekaanisemmin toisiansa siten vapauttaen meidät ratkaisun ja valinnan suorittamisesta, niihin kohdistuva tajuisuutemme vähenee ja häviää. Mitkä ovat, toisaalta, ne hetket, jolloin tajuntamme on valppaimmillaan? Eivätkö ne ole sisäisen taitekohdan tuokioita, jolloin joudumme epäröimään kahden tai useamman mahdollisen vaihtoehdon edessä, jolloin tunnemme, että tulevaisuus on oleva sellainen, miksi sen itse muodostamme? Tajuntamme intensiteetin vaihtelut näyttävät niinmuodoin vastaavan suurempaa tai pienempää valinnan, tai jos niin haluatte, luovan työn määrää, jonka kohdistamme toimintaamme. Kaikki seikat kehottavat uskomaan, että niin on laita tajunnan yleensä. Jos tajunta tarkoittaa muistia ja ennakointia, niin tajunta ja valinta merkitsevät yhtä.
Ajatelkaamme siis elollista ainetta sen alkeellisessa muodossa, sellaisena kuin se aluksi on voinut esiintyä. Se on yksinkertainen, hyytelömäinen alkulimamassa, kuten ameebassa, se voi vaihtaa muotoansa mielin määrin ja on siis epämääräisesti tajuinen. Kun se nyt alkaa kasvaa ja kehittyä, on sillä kaksi uraa edessänsä. Se voi suuntautua kohti liikuntoa ja toimintaa — kohti yhä tehokkaampaa liikuntoa ja yhä vapaampaa toimintaa: siinä on vaaranuhkaa ja seikkailua, mutta myös tajuntaa yhä kasvavine syvyys- ja intensiivisyysasteineen. Toisaalta se voi hylätä toiminta- ja valintakyvyn, jotka ovat siinä idullaan, ja järjestäytyä hankkimaan lähimmästä ympäristöstään mitä tarvitsee, sen sijaan, että lähtisi sitä etäämpää etsimään: siinä on silloin varma, rauhallinen, porvarillinen olomuoto, mutta myöskin turtumus, liikkumattomuuden ensimmäinen vaikutus, ja kohta seuraa lopullinen horroksiin vaipuminen, tajuttomuus. Nämä ovat ne kaksi uraa, jotka tarjoutuivat elämän kehittymiselle. Elollinen aine on lähtenyt kulkemaan osaksi toista, osaksi toista pitkin. Ensimmäinen on suurin piirtein katsoen eläinkunnan suuntautumistie (minä sanon »suurin piirtein katsoen», koska useat eläinlajit luopuvat liikunnasta ja samalla epäilemättä myöskin tajunnasta); toinen edustaa suurin piirtein katsoen kasvien suuntautumista (sanon jälleen »suurin piirtein katsoen», sillä liikuntakyky ja luultavasti myöskin tajunta voivat toisinaan valveutua kasvissa).