Part 6
_Hemmo_. Sillä minä en käsitä, mitä sinulla on ollut täällä tekemistä ja varsinkin, mitä sinulla nyt enää voi olla täällä tekemistä.
_Liisi_. Nyt enää?
_Hemmo_. Kun toinen, jolla on hatuistakin oman arvon tuntoa, ammoin jo olisi lähtenyt tiehensä — käskemättäkin.
_Liisi_. Oletpa sinä käynyt hienotunteiseksi, oikein kohteliaaksi!
_Hemmo_. Ansiosi mukaan.
_Liisi_. Ja minä kun luulin, että sinä nyt juuri tarvitsit minua, aloit kaivata — apuani.
_Hemmo_ (ylenkatseellisesti). Sinun apuasi?! Ei. Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua nytkin, yhtä hyvin kuin ennenkin. Lohduta sinä vain, jos voit, itseäsi sillä, että nyt olet päässyt tarkoitustesi perille.
_Liisi_. Tarkoitusteni perille?
_Hemmo_. Kun olet saanut taloni hajalle, sen rauhan rikkonut.
_Liisi_. Kun Elvi on päättänyt lähteä?
_Hemmo_. Sen tiedät siis jo?
_Liisi_. Tiedän.
_Hemmo_. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun tarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!
_Liisi_ (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä kohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit!
_Hemmo_. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.
_Liisi_. Mutta _jos_ et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?
_Hemmo_. Kyllä, kyllä, kyllä!
_Liisi_. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä hyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan nähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut...
_Hemmo_. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään hyvää löytäisi.
_Liisi_. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!
_Hemmo_. Se on oikea sana.
_Liisi_. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat osaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi pilaavat? Niinkö?
_Hemmo_. Olethan oman kuvasi maalari!
_Liisi_ (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne sisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu sitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole ollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.
_Hemmo_. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?
_Liisi_ (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin senttimenttaalia, melodraamallista.
_Hemmo_. Mitäs sitte?
_Liisi_ (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä — hellittämättä — oikein kirvelevästi.
_Hemmo_. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi täällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä ainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.
_Liisi_. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä sinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.
_Hemmo_. En, totta tosiaan, ole huomannut.
_Liisi_. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?
_Hemmo_. Voisihan tuo olla hauskaa.
_Liisi_ (hyvin vilkkaasti). Hauskaa?! No, sitte —! — Mutta silloin pitää meidän molempien, sinun ja minun, ajatuksissamme palata takaisin viime kesän aikoihin.
_Hemmo_. Se ei ole hauskaa.
_Liisi_. Eikö? Sinusta?
_Hemmo_. Tuskinpa sinustakaan.
_Liisi_. Kyllä. Se oli elämäni ihanimpia vuosia.
_Hemmo_. Tokkopahan? Pietarilaiselle, sinuntapaisellesi? Ja täällä maalla, sisämaassa? Kivistön talonpoikaistalossa?
_Liisi_. Alhon vieressä. Sen isännän parissa.
_Hemmo_. Vähänpä sinä tarvitsit!
_Liisi_. Vähän. Ja niin tyytyväinen olin kuitenkin! Paljon siis, paljon!
_Hemmo_. Suhteellisesti kai vähän entisiin verrattuna?
_Liisi_. Entisiin?! Tuo kuulostaa niin rumalta, kovin rumalta! Mutta hypätään yli! Tahi annetaan anteeksi mahdollinen sala-ajatus! Puhutaan oloista! Entisistä ajoista! Asioista!
_Hemmo_. Niistähän et koskaan minulle ole tahtonut puhua.
_Liisi_. Mutta nyt tahdon. Ja vain sinulle. Kellekään muille en ole niistä koskaan puhunut. Enkä puhu.
_Hemmo_. Olenpas sitte voittanut luottamuksesi!
_Liisi_. Niinkuin näet.
_Hemmo_. Minä kuuntelen.
_Liisi_. No niin! — Sanalla sanoen: minä tunnustan, ett'en ole koskaan, ennenkuin viime kesänä ensi kerran eläessäni, saanut toiselta tuntea enkä ole itse toista kohtaan tuntenut mitään, jota olin kuullut sanottavan rakkaudeksi.
_Hemmo_. Anteeksi, jos — —
_Liisi_. Älä, älä! Minä odotin, minä tiesin sen, että väittäisit vastaan.
_Hemmo_. Niin teenkin.
_Liisi_. Mutta annahan minun selittää. Jos minä sanon sinulle, että minä olen erään suomalaisen sotilashenkilön, sanokaamme, ottotyttö, hänen talouttaan hoitaneen palvelijansa kasvattama — tylysti, raa'asti, vitsoin ja tukistuksin, kun kasvatti-isä ei nähnyt, mutta imelän hellästi, teeskennellyn sydämmellisesti, kun hänen silmänsä tahi korvansa sattui valvomaan — ja että minut, kun siihen ikään olin tullut, pantiin yhteen niitä tyttökasvatuslaitoksia, joihin on sulettu kuin luostariin ja joissa, semmoisten edellytysten ohessa, kuin minulla oli oloihin ja luonteeseni nähden, sulkeutuu itseensä. — —
_Hemmo_. Anteeksi taaskin, jos — —
_Liisi_ (keskeyttää nopeasti). Taaskin arvasin, että väittäisit vastaan.
_Hemmo_. Tietysti. Kun kaikki sinussa todistaa kaikkia muuta, kuin itseensä sulkeutunutta luonnetta.
_Liisi_. Niinkuin klounin sydän ei voisi vuotaa verta, vaikka hän kujeillaan yleisöä naurattaa? Ei, ei! Enhän minä toki niin voi teeskennellä. Näkyy kai se kuitenkin toisinaan, mikä pohjalla piilee? Mutta nyt et saa keskeyttää. — Pääsin sitte ulos kasvatuslaitoksesta ja sen ulkomuodon avulla, joka minulla silloin (Hemmo tekee liikkeen) oli, jouduin heti naimisiin. Odota, odota! Minut annettiin, kysymättä mieltäni, ensimäiselle, joka tahtoi minut ottaa. Ja minä menin. Olihan se imartelevaakin monessa suhteessa. Mutta rakkautta, sitä siinä ei ollut. Eikä tullutkaan.
_Hemmo_. Seitsemään vuoteen?
_Liisi_. Niihin seitsemään vuoteen, jotka olin naimisissa. Tuo kysymys oli hiukan indiskreetti, epähieno, mutta minä vastaan siihen kuitenkin: ei mieheeni eikä kehenkään muuhun. Näen kyllä, että sitä vähän epäilet, mutta kiirehdin ilmoittamaan, että sotilaspiireissä, ainakin siinä, mihin minä jouduin, rakkaus, semmoinen, joksi minä sen olin kuvitellut, oli vain "flirtiä", kuhertelua, no niin, — miksi en sitä sanoisi? — ehkä välistä vähän enemmänkin, mutta rakkautta se vain ei ollut. Ja sen ohessa korttipeliä, juominkeja, tanssiaisia j.n.e.
_Hemmo_. Kurimus, joka veti puoleensa.
_Liisi_. Oli vetää. Mutta silloin kuoli mieheni.
_Hemmo_. Kuoli?
_Liisi_. Kuoli, kuoli. Ampui itsensä. Minä kyllä tiedän, mitä tarkoitat, mutta niin se oli. Uhkapelin seurauksia. Ei kyennyt vuorokauden kuluessa hävittämäänsä summaa maksamaan.
_Hemmo_. Ja sinä olit leski, — vapaa.
_Liisi_. Niin, varsinkin henkeni puolesta. Sain toimia itsenäisesti, ihan itsenäisesti.
_Hemmo_. Ja toimit? Laskit ohjakset valloilleen?
_Liisi_. Hyvin viattomasti. Melkein päinvastoin. Järkeni piti minua aisoissa. Ja sydämmeni ei pitänyt mitään ääntä — Pietarissa. Se nukkui, kuin karhu, talviunensa, — siellä.
_Hemmo_. Jopa?!
_Liisi_. Niin, niin, niin. Et usko taaskaan. Vaan niin se on. Mutta sitte muutin viime vuonna kesäksi tänne...
_Hemmo_. Ja silloin vasta heräsi — sydämmesi?!
_Liisi_. Niin. Se heräsi.
_Hemmo_. Ja ensi kerran elämässäsi?!
_Liisi_. Kuule, Hemmo, minä pyydän sinua: voisitko ehkä tämän ainoan kerran kuunnella minua vakavasti, luottavasti, ilman — ilman — ilman tuota loukkaavan pisteliästä sävyä kysymyksissäsi ja huomautuksissasi?
_Hemmo_. Koetan.
_Liisi_. Tarkoitan: varsinkaan, kun nyt puhuessani meidän tuttavuudestamme, minä en laske leikkiä, en, en, en, en. — Sehän on ehkä kummallista ja tietysti voi näyttääkin hyvin kummalliselta, että minun iässäni, niissä oloissa, joissa minä olin elänyt, kun tulin tänne maalle, näihin oloihin, ja tapasin miehen, semmoisen kuin sinä olet, nuoren, suoran, rehdin maanviljelijän, mutta yliopistoon lukeneen miehen, — että voi käydä, niinkuin minun kävi. Mutta kyllä se sittenkin on totta, ettei sydän katso sitä, milloin, missä ja mihin se ilmituleen puhkeaa. No niin! Sen, minkä jo ammoin olet tietänyt, siitä olen varma, sen nyt kuulet suustani. Sillä sinun pitää se saada kuulla. Minä rakastuin, rakastuin sinuun, Hemmo, rakastuin silmittömästi — ensi näkemältä. (Hän on heittänyt kätensä Hemmon kaulaan ja katsoo häntä intohimoisesti silmiin.) Ja rakastan sinua yhä ja yhä vieläkin äärettömästi, äärettömästi, niinkuin vain hellällä, syvällä sydämmeni tulella voin rakastaa.
_Hemmo_ (tahtoo, kääntäen pois päänsä, irroittaa hänen kätensä). Minä en, — — Liisi! — — En tahdo kuulla — —
_Liisi_ (tarttuen kovemmin kiinni). Ei, ei! Älä ota pois käsiäni! Et saa ottaa! Sinun pitää kuulla! Tämä kerta! Miksi käännät pois kasvosi?! Katso minua silmiin, niin uskot sen. Sinun pitää katsoa! Kuuletko?! Kun tämän sinulle sanon, niin ymmärrät kaikki, kaikki. Se selittää sinulle tekoni, menettelyni, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut. Ja silloin annat minulle kaikki anteeksi, unhotat kaikki, säälit, niin, sittenkin säälit minua kaikessa viheliäisyydessäni, kehnoudessani, ilkeydessäni, eikö niin, eikö niin? Ja ehkä lopulta löydät sydämmesi pohjalta (hellästi, painaen päänsä Hemmon rintaa vasten) — minua kohtaan — — (kuin kerjäten) rahtusen — — vaikkapa rahtusenkin vain rakkauttakin — — vielä.
_Hemmo_ (väistellen). Vielä?
_Liisi_ (intomielin). Niin, vielä, vielä! Niinkuin silloin, silloin! Muistatkos?!
_Hemmo_. Se ei ole totta. Sitä ei ole koskaan ollut.
_Liisi_. Eikö — koskaan?
_Hemmo_. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan mitään semmoista on ollut.
_Liisi_. Mitäs se sitte olisi ollut?
_Hemmo_. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.
_Liisi_. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet käsittänytkin?
_Hemmo_. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale saavuttaaksesi tarkoituksesi.
_Liisi_. Joka, muka, on ollut?
_Hemmo_. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen tiedät.
_Liisi_. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun tarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet pitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas! Miksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin soutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?
_Hemmo_. Siksi että — —
_Liisi_ (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, — tietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää. Kiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain silloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan? Kiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut järven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi peitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan, myöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä, istua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita...
_Hemmo_. Ja vastata sinun väsymättömään utelemiseesi.
_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Kun en minä, tuhma, osannut olla sinulle vain mykkä seuratoveri! Kun en pyytänyt sinua vaikenemaan, kun puhelit maatilastasi, sen hoidosta ja että se oli emännän tarpeessa, nuoren, rakkaan... Niin, niin. Miks'en käännyttänytkään sinua takaisin, kun aina tarjouduit saattelemaan minua kotia iltamyöhään ja aina tahdoit kulkea tuota oikotietä, pellonpiennarta, rantapuitten suojassa?
_Hemmo_. Miks'et? Miks'et?
_Liisi_. Siksi, että uskoin sinunkin todella rakastavan minua, niinkuin minä sinua. Uskoin, sillä semmoinen oli käytöksesi, — kunnes — —
_Hemmo_. Kunnes olin täydellisesti selvillä sinun pyyteittesi laadusta.
_Liisi_. Kunnes sinä, — muistathan sen illan? — luulit jo voittaneesi minut, ja silloin pyysit, että vielä istuisimme siellä pientareella muka kuuntelemassa, kuinka ruisrääkkä yksitoikkoisesti pellolla äänteli, ja katselemassa, miten kuu pitkänä hopeavirtana lahden pinnalla kimmelteli. Mitä silloin merkitsi se, mitä minulle aloit korvaan kuiskaella? Ja mitä tarkoittivat hyväilysi, kun vedit minua povellesi ja suutelit hurjasti, hurjasti? Minun seikkailuhaluni tyydyttämistä? Sano!
_Hemmo_. Sitä ainoata hetkeä, jolloin heikkoudessani olin viettelysi verkkoon langeta, aina vain kammoten, inhoten muistelen.
_Liisi_. Minun viettelyni?! Hauska kuulla! Vaikka minä voin olla aina ylpeä siitä lujuudesta, että sain sinun himosi purkauksen estetyksi ja etten minä antautunut sinulle silloin. Kumpi meistä voitti silloin? Kenen tunteet olivat syvemmät, voimakkaammat? Ja kenen käytös siis alhaisempi, inhottavampi, loukkaavampi?
_Hemmo_. Jos sinä käsitit sen asian itsellesi silloin loukkaukseksi, niin minä en käsitä vieläkään, miksi sitte täällä enää uudelleen olet silmäsikään näyttänyt.
_Liisi_. Niin. Sinä et sitä käsitä, sillä sinä et sitä tiedä, kuinka paljon, kuinka syvästi, kuinka todellisesti minä sinua, Hemmo, sittenkin, kaikesta loukkauksesta, kaikista kärsimyksistä, kaikesta, kaikesta huolimatta, rakastan. Niin, rakastan. (Tarttuu jälleen kiinni Hemmoon.) Ymmärrätkö? Minä en voinut olla tulematta. Minä en voinut elää ilman sinua. En voinut elää saamatta katsoa sinua silmiin, näin, näin, näin...
_Hemmo_ (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä olet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko todellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen jälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine väittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?
_Liisi_ (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.
_Hemmo_. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta, silmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa loistossaan.
_Liisi_. Niinkö? Niinkö?
_Hemmo_. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun vieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta, kavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.
_Liisi_. Hemmo! Hemmo!
_Hemmo_. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi sait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin minkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.
_Liisi_. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?! Semmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt intohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä! Häpäisijä!!
_Hemmo_. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta kerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli, näetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut. Sillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi lujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä nyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!
_Liisi_ (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!
_Hemmo_. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin voitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta sitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja siitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että minä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi. Sillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä tahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut, jättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on Elvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.
_Liisi_. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin rinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?
_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla, syvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin. (Väistää Liisin luotaan.)
_Liisi_ (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot alaspäin sen nurkkaan.)
_Hemmo_. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle päin.)
_Mikko_ ja (hänen jälessään) _Hilja_ (tulevat samassa perältä häntä vastaan).
_Hemmo_. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää, käykää sisään!
_Mikko_. Onko se totta, isäntä?
_Hemmo_. Mikä niin, Mikko?
_Mikko_. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin hänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään... ja...
_Hemmo_. Mitäs? Tehkää niinkuin rouva pyysi!
_Mikko_. Sitähän minä, että onkos se totta, — niinkuin hän sanoi, — että hän lähtee pois?
_Hemmo_. On, Mikko. Totta se on.
_Hilja_. Kokonaanko?
_Hemmo_. Niin, Hilja, kokonaan. Me eroamme nyt, hän ja minä.
_Hilja_ (peittää kasvonsa käsillään). Voih!
_Mikko_. Ettäkö oikein?
_Hemmo_. Niin se on päätetty. Ja samalla, Hilja, olen päättänyt, — kuulkaa se nyt tekin, Mikko! — ottaa sinut ja poikamme tänne. Ensin niin — asumaan — ja sitte niinkuin pitää — oikein.
_Liisi_ (hypähtää ylös ja teroittaa kuntoaan).
_Hilja_. Eihän. Miksikä niin?
_Hemmo_. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt vain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.
_Mikko_ (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?
_Hemmo_. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia. Menkää nyt vain!
_Mikko_ (poistuu verkalleen).
_Hilja_. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.
_Hemmo_. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.
_Hilja_. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!
_Hemmo_. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se on enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi, meidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi. Näinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä kannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua, ei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla omakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?
_Hilja_. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa koskaan.
_Hemmo_. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?
_Hilja_. Se tulee minua aina syyttämään.
_Hemmo_. Mistä sitte nyt?
_Hilja_. Että minä olen tullut toisen tielle, olen vaimonne syrjäyttänyt, teidät häneltä riistänyt.
_Hemmo_. Mutta hänhän tietää nyt, että sinä minulle ensin kuuluit. Hänenhän tämä on tahto. Hän tietää, että minäkin sinua rakastan vielä ja kuinka syvästi sinä minua rakastat. Hän tietää nyt sinun uhrautuvaisuutesi ja sen tautta hän tahtoo itse luovuttaa paikkansa sinulle, sen paikan, joka sinulle on kuulunut, jonka sinä olet hylännyt, mutta joka sinulle on tuleva ja joka sinun nyt on otettava vastaan, jos et tahdo minua kokonaan onnettomaksi tehdä. Sillä hän ei jää tänne enää, ei tahdo eikä voi jäädä — sinun tähtesi. Ymmärräthän sen nyt, Hilja: ei voi jäädä — millään ehdoilla. Ethän sinä nyt sitte, sinäkin, tahdo hylätä minua, jättää minua, riistää minulta ainoata onneani? Ethän, ethän, Hiljaseni?
_Hilja_. Eikö sitte ole mitään muuta neuvoa enää?
_Hemmo_. Ei, Hilja. Ei mitään. Etkö sinä sitte rakastakaan minua, niinkuin olen luullut? Et, — jos sinäkin nyt — —
_Hilja_. Tiedättehän itse hyvin, — kuinka.
_Hemmo_. No niin. Tiedänhän sen. Sinun siis nyt pitää vain suostua — lailliseen oloon, jahka se voidaan järjestää. Miltä tämä muuten näyttäisi? Mitä sinusta voisi luulla? Sehän olisi nyt jo kovin kummallista, — nyt varsinkin.
_Hilja_. Ymmärränhän sen kyllä. Tiedänhän sen, että te itse aina sitä olette tahtonut.
_Hemmo_. Ja nyt se on mahdollista.
_Hilja_. Ja tahtoisinhan minäkin... Olisihan välttämätöntä jollakin lailla...
_Hemmo_. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja lapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä se tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille annettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa rintaansa vasten.)
_Hilja_ (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —
_Hemmo_. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!
_Hilja_. — — liian — — liian hyvä!
_Hemmo_. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua, kauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.
_Selma_ (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin päättyi?
_Hemmo_. Niin, äiti.
_Selma_. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon lähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.
_Hemmo_. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.
_Selma_. Ja sinä et välitä siitä sen enempää? Annat hänen vain lähteä?
_Hemmo_. Niin, äiti. Niin on paras. Sille ei mahda mitään. Niin täytyy tehdä. Ja tässä on nyt Hilja. Hän jää nyt tänne Elvin sijaan.
_Selma_. Elvin sijaan?
_Hemmo_. Niin. Se on meidän yhteinen päätöksemme.
_Selma_. Poikani! Mitä sinä teet? Niinkö sinä lasket laillisen vaimosi menemään? Sinähän suorastaan ajat pois hänet. Ja olet heti valmis tällä lailla menettelemään: ottamaan toisen ja — kenen? Ja minun tahtoanikaan kysymättä?
_Hilja_. Voi, hyvä Jumala!
_Hemmo_ (lujasti). Äiti! Nyt en voi menetellä enää toisin. Nyt minun täytyy tehdä näin, vaikka vastoin sinun tahtoasikin.
_Selma_. Tämänkö surun minulle, vanhalle äidillesi, lopulta sitte kuitenkin valmistat?!
_Hilja_. Ei, rouva, ei, ei.
_Hemmo_ (Selmalle). Minä olen jo liian paljon sinun tahtoasi noudattanut ja sen kautta rikkonut sydäntäni ja omaatuntoani vastaan. Sinun täytyy minulle nyt antaa anteeksi, että hairahdukseni korjaan tällä lailla, vaikka se sinusta kuinka kipeältä tuntuisikin.
_Selma_. Viimeiseen asti luotin vielä sinuun ja toivoin, että kaikki päättyisi hyvin. Tulin sinua hakemaan, että vieläkin koettaisit saada Elviä jäämään, tulisit häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Minä puolestani olenkin jo tehnyt kaiken voitavani ja uskon nyt, että yksi sana, harras pyyntö sinun puoleltasi sittenkin vielä saa hänet taipumaan ja päätöksensä muuttamaan. Onko nyt tämä äitisi viimeinen rukous sinulle, Hemmo, aivan mahdoton, kaikkea merkitystä vailla?
_Hilja_ (Hemmolle). Minäkin pyydän: menkää, tehkää se! Teidän täytyy.
_Hemmo_. Hilja! Sinäkin! Ja äiti! Tehän nyt revitte sieluni kappaleiksi. Eikö tästä sitte ole mitään pääsyä enää? Mitä on minun tehtävä? Enhän minä voi hänelle mitään sanoa? Sehän oli jo päätetty Elvin kanssa. Ja Hiljan kanssa myös. Niin no! Se on ainoa, mitä voin hänelle sanoa, että Hilja nyt on suostunut tulemaan vaimokseni.
_Hilja_. Ei, ei...
_Selma_. Niin: eihän, Hilja kulta?
_Hemmo_. Kuinka ei? Mitä sinä nyt, Hilja? Vast'ikään juuri olit taipuvainen. Ja sinä, äiti? Miksi taas tahdot repiä, mikä jo on saatu rakennetuksi? Vaan minä en nyt enää salli sitä. Sen tulen sanomaan Elville, että asia Hiljan kanssa nyt on päätetty, — sen, jos tahdotte, muuta en voi sanoa, äiti. Ja sitä, — minä tiedän sen, — ei Elvikään tahdo muutetuksi. Tule! Mennään sitte, äiti, mennään! (Sysää Selmaa edessään vasemmalle.)
_Selma_. Mennään, mennään! (Menee.)
_Hemmo_ (ovelta). Mutta sinä, Hilja, odota täällä! Minä tulen kohta takaisin. (Menee vasemmalle.)
_Hilja_ (kovassa mielenliikutuksessa, epätoivossaan). Kaikkivaltias Jumala! Mitä on minun tehtävä?! (Aikoo poistua perälle.) Enhän minä voi.
_Liisi_ (juoksee pidättämään häntä). Kuulkaa, odottakaa, Hilja! Isäntähän käski... (Tarttuu Hiljaa kädestä.) Ja sallikaa minun nyt onnitella teitä.
_Hilja_ (kääntyen takaisin). Pilkkaako te, rouva, nyt minusta teette?
_Liisi_. Onnellinenhan olette, kun pääsette tämän talon emännäksi.
_Hilja_. Mitenkä voin minä olla onnellinen, kun näen nyt jo, että olen tehnyt kaksi muuta ihmistä täällä onnettomaksi?!
_Liisi_. Kolme.
_Hilja_. Kuinka: kolme? Kenen vielä?
_Liisi_. Minut.
_Hilja_. Teidät?
_Liisi_. Niin. Tiedättekös, Hilja? Teille minä voin sen sanoa: noin, kuin äsken teitäkin, hän on minuakin hellinyt, noin hän on minullekin lemmestänsä puhunut, intomielin, tulisesti.
_Hilja_. Ei ole totta se.
_Liisi_. On, on, on. Viime kesänä jo. Sitte hän kylmeni minulle. Ja tämä oli nyt vain kiusantekoa minulle. Kiusallaan hän tuon kaiken vain teki silmieni edessä. Sydäntäni raadellakseen vain. Sillä miks'ei hän muuten olisi pyytänyt minua poistumaan, kun noin tahtoi teitä puhutella? Nähkääs: näin onnelliseksi hän on minutkin tehnyt!
_Hilja_. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.