Chapter 5

"Kuten kunnon hurskaan vaimon sopii", vastasi palvelija. "Selvästi voi havainta syvän surun hänen kalpeista kasvoistansa, mutta hän ei itke eikä valita, vaan ottaa kärsivällisesti ja nöyrästi vastaan koetuksen. Ja Vilhokin, hänen poikansa, on ihmeen järjekäs. Hän on kuitenkin vielä puoleksi lapsi, mutta kun kuulee, miten ymmärtäväisesti hän puhuu äitinsä kanssa ja miten lohduttavaiselta ja mieltä rohkaisevaiselta jokainen hänen sanansa kuuluu, täytyy oikein kunnioittaa häntä."

"Niin, hän on hyvä ja ymmärtäväinen poika, minä tunnen hänet", virkkoi neuvos. "Hän on kerran oleva kelpo isä-vainajallensa kunniaksi, siitä olen varma. Mutta nyt kylliksi surullisesta kohtauksesta, jota emme, ikävä kyllä, enää voi muuttaa. Mitä tuotte minulle virkatoimistosta?"

-- -- Viikkoja ja kuukausia kului, tuiman talven täytyi, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti, peräytyä keväisen tuulen ja vallan edestä; jää suli virroista ja puroista; lumi suli päivän yhä lämpimämpien säteitten vaikutuksesta ja lounastuulen lempeä hengitys karkoitti sen, ensin niityiltä ja tasangoilta, sitte kukkuloilta ja vuoriltakin; pensastot ja mäen rinteet pukeutuivat nuoreen, tuoreesen, viheriään pukuun; ensimmäiset lumikelloset, ensimmäiset tuoksuvat neilikat virkistivät ihmisten silmät ja mielet; lukemattomat pienet vihreät ruohon korret katselivat vielä vähän ujoina sinistä taivasta niityiltä ja puutarhoista; keltaisia kieloja ja sinisiä orvokkia oli metsänrinteiden koristuksena; pikku linnut visertelivät, riemuitsivat ja lauloivat iloisia lirityksiänsä oksilta tahi taivaan sini-ilmoista -- sanalla sanoen, oli kevät; armas, suloinen, lämmin kevät oli taasen palannut kaikkine runsauksineen, kauneuksineen ja loistoineen ja jokainen elävä olento tervehti sitä ilolla ja hengitti helpommin ja vapaammin kuin tuiman talven masentaessa hänen mieltänsä. Ja kuitenkin oli yksi, jolta kevään suloisuus tuskin voi houkutella ainoatakaan hymyä, yksi, jota ei sen ilo ja herttaisuus ensinkään liikuttanut, joka surusilmin katseli sen loistoa, tuntematta ahdistuneessa sydämessään yleistä riemua. Ja se oli kanslianeuvos Heimberger.

Eikä ennen niin iloinen ja hilpeä mies tosiaankaan ollut syyttä synkkämielinen ja suruinen. Aina virkalähettiläs Wagnerin kuolemasta saakka, joka kentiesi koski häneen enemmän, kuin hän tahtoi myöntää, oli hän huomattavasti muuttunut. Hän oli yhä kivulloinen. Hän ei tosin voinut niin pahasti, että oli estetty virkaansa toimittamasta tahi käymästä ulkona, mutta hän oli kuitenkin kipeä. Hänen entinen luja terveytensä näkyi saaneen vaikean kolauksen. Hän valitti milloin kipua rinnassansa, milloin sydämessään, väliin mahassaan tahi siellä ja täällä, ja ken ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä, pelästyi todellakin hänen riutuneesta näöstään, kalpeista, laihtuneista kasvoistaan, lakastuneista silmistänsä ja veltostuneesta ryhdistään, hänen, joka aina ennen oli niin uhkean näköinen.

Paitsi ruumiillisia kipuja mahtoi joku hengellinenkin tuska vaivata häntä, vaikka hän huolellisesti koetti salata sen muilta, etenkin rouvaltansa. Kuitenkin huomasi viimemainittu sen sangen hyvin ja arvasi syynkin siihen. Hän ei kumminkaan huolinut pukea ajatuksiansa sanoiksi, ett'ei kiukustuttaisi jo ennestään sangen kiukullista miestänsä. Hän odotti vaan kärsivällisesti aikaa, jolloin hänen miehensä itsestään avaisi sydämensä hänelle, ja toivoi salaa ett'ei se aika viipyisi aivan kauan.

Monta muutakin seikkaa yhtyi antamaan kanslianeuvoksen synkkämielisyydelle vielä mustemman värin. Niin tuli leski Wagner eräänä aamuna hänen luoksensa pyytämään häneltä neuvoa, jota hän myöskin kernaasti antoi hänelle.

"Miten teidän muuten käy, rouva Wagner?" kysyi hän viivyttäen häntä, kun hän, kohteliaasti kiitettyään neuvosta, aikoi lähteä. "Toivon, ett'ei kelpo miehenne kuolema ole saattanut teitä puutteesen!"

"Oi ei, herra neuvos, ei Jumalan kiitoa", vastasi leski. "Pieni eläkeraha, joka kuukausittain maksetaan minulle, riittää kylliksi minun ja Vilhoni tarpeisiin ja olenhan minä vielä nuori ja terve sekä voin lisäksi työllä, esimerkiksi pesolla, lattioitten puhdistamisella ja muilla senkaltaisilla töillä ansaita muutamia taaleria viikossa. Paitsi sitä on minulla, tiedättehän, viisisataa taaleria hengenvakuutuksesta! Olen asettanut ne varmaan paikkaan kasvamaan, enkä ota niistä äyriäkään. Ne tulevat kerran Vilholleni hyödyksi, jos hän myöhemmin tahtoo oppia jotakin ammattia, ruveta kauppiaaksi tahi lukea vaikka yliopistossakin. Rahat riittävät kaikkeen. Niin, se on suureksi lohdutukseksi minulle, herra kanslianeuvos! sillä katsokaa, mihin olisi poika parkani ryhtynyt ell'ei hyvä mies-vainajani olisi vakuuttanut henkeänsä? Ei niin mihinkään! Hänen ei onnistuisi päästä hyvään, kelpo asemaan, kun sitä vastoin hänen tulevaisuutensa nyt on taattu, jos vaan laupias Jumala suo hänelle terveyttä ja voimaa."

Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi, milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä.

"Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo maksaneet sen teille?"

"Ovat, jo kohta armaan mies-vainajani hautajaisten jälkeen", vastasi leski. "Sangen liikuttuvaa ja kaunista se onkin, herra neuvos. Katsokaa, asiamies Kluge, -- tunnettehan hänet -- lähetti minulle sanan tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä kello yksitoista. Mentyäni tapasin siellä paitsi häntä vielä papin ja tohtorin, joka oli helpottanut mies raukkani viimeiset hetket ja kaikki tervehtivät minua erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti. Minun täytyi istuutua ja sitte puhui herra Kluge, miten häntä ilahutti kaikesta sydämestänsä, että voi maksaa minulle summan rahaa, joka epäilemättä poistaisi suuren osan huolistani. Sen jälkeen puhui herra pastori paljon hyvää ja kiitettävää mies-vainajastani, kiittäen etenkin siitä kun hän oli niin viisas, että eläessään piti huolta perheensä tulevaisuudesta. Viimein kertoi tohtori, miten paljon häntä ilahutti ja liikutti nähdä mieheni niin tyyneenä ja valmistuneena kuolevan ja että hänen suurimmaksi osaksi tuli kiittää miehensä vakuutusta siitä rauhasta ja että se ei tuottanut ainoastaan hänen perheellensä, vaan hänelle itselleenkin siunausta. Sitte vei herra Kluge minut erään pöydän luo, missä oli viisisataa taaleria kiiltävää hopea- ja kultarahaa ja sanoi sen kaiken olevan minun omani ja minun voivan pitää kaikki kauniina muistona mies-vainajaltani ja pitää ne senkaltaisina arvossa. Ah, herra neuvos, minun täytyi itkeä ilosta! Ei kuitenkaan rahojen tähden, ei suinkaan! vaan sentähden, että mieheni oli niin hyvä ja hellä perheenisä ja että aina voin rakkaudella ja kunnioituksella muistella häntä. Niin, herroillakin, jotka toivottivat minulle onnea, olivat kyyneleet silmissä ja minä huomasin selvästi, eitä he kaikki tarkoittivat parastani, Silloin rohkasin mieleni ja pyysin herra Klugen olemaan hyvä ja asettamaan kauniit rahani luotettavaan paikkaan Vilhoni ja minun hyväkseni. Sen hän myöntyväisesti tekikin ja minä voin olla ihan huoletta rahaini suhteen ja saan vielä lisäksi runsaan koron niistä."

"Ja minäkin onnittelen teitä, hyvä rouva, että teillä oli niin kelpo ja varovainen mies", sanoi kanslianeuvos vähän vapisevalla äänellä. "Suokoon Jumala, että moni ajattelisi samaten kuin hänkin; silloin olisi paljon vähemmän surua, murhetta ja kurjuutta maailmassa!"

Rouva Wagnerin heti sen jälkeen lähdettyä löi kanslianeuvos, jäätyään yksin huoneesen, nyrkillään otsaansa ja sanat: minä hullu, kurja, mieletön! kuuluivat ehdottomasti hänen huuliltansa. Mitä hän niillä tarkoitti, ei kukaan tietysti voinut tietää. Kaikissa tapauksissa oli selvä, että keskustelu rouva Wagnerin kanssa oli elävästi liikuttanut häntä ja saattanut hänet erinomaisen levottomaksi.

Vielä toinenkin mielenliikutus kohtasi häntä muutaman päivän perästä.

Juuri samaan aikaan tapahtui suuri kaupanhäiriö, joka sai aikaan melkoisia mullistuksia kauppiaitten kesken. Satoja kauppiaita, joita pidettiin upporikkaina, tulivat lyhyen ajan kuluessa kykenemättömiksi suorittamaan maksujansa ja joutuivat mierontielle. Kanslianeuvos oli tosin kuullut siitä häiriöstä, vaan ei sen enempää siitä huolinut, kun hänellä virkamiehenä ei ollut heidän kanssansa juuri sanottavasti tekemistä. Mutta silloin kuuli hän huhun, joka äkkiä herätti hänen välinpitämättömyydestänsä ja sai hänet suuresti säikähtymään. Hän kävi eräänä iltana "Harmoniossa" ja kuuli siellä kauppias Meyerheimin, muitten kauppahuoneitten konkurssin johdosta, joutuneen häviöön ja joutuneen siitä onnettomuudesta niin pahoillensa, että sai halvauksen ja makasi kuoleman kielissä.

"Mahdotonta!" huudahti neuvos -- "olinhan minä eilen hänen luonansa viemässä pieniä säästöjäni hänelle talletettavaksi ja hän oli sangen iloinen ja hyvällä tuulella! Mahdotonta!"

"Jos epäilette", vastasi tuttava, joka kertoi hänelle sen uutisen, "niin kysykää tohtori Cruft'iltä, joka juuri tulee tuossa. Mikäli minä tiedän, on hän perhelääkärinä Meyerheimillä."

Heimberger riensi tohtorin luokse.

"Onko totta, tohtori?" kysyi hän kiireesti, "Meyerheim...?"

"On kuolemaisillaan", vastasi tohtori olkapäitään kohottaen sangen vakavasti. "Minä tulin vast'ikään hänen luotansa ja olen hyvin liikutettu kovin surkeasta kohtauksesta, joka minun täytyi nähdä. Kuoleva mies kiroillen julmasti itseään, hänen onneton vaimonsa tuskissaan väännellen käsiänsä, ja itkevä poika -- kauhea kohtaus."

"Mutta suuri Jumala, miten on se voinut tapahtua?" huudahti neuvos ihan kalpeana.

"Sangen luonnollisesti", vastasi tohtori. "Jo viikko sitte tunsi Meyerheim maan tärisevän jalkojensa alla ja hän ponnisti kaikki voimansa pelastaaksensa itseään häviämästä, mutta, ikävä kyllä, turhaan. Toinen onneton sanoma seurasi toista; kerta toisensa perästä sai hän tietoa kauppahuoneiden häviöstä, joitten kanssa hän oli asioissa, ja tänä aamuna tapahtui vielä viimeinen, kovin kohtaus, joka täydellisesti masensi hänen rohkeutensa. Eräs Wieniläinen kauppias, jota koko maailma luuli miljoonain omistajaksi ja mitä kunnollisimmaksi mieheksi, on kaikessa salaisuudessa karannut ja paollansa saattanut kaikki velkojansa epätoivoon. Hän oli Meyerheimin viimeinen toivo. Tänään varhain sai hän sähkösanoman kautta tiedon että hänen viimeisen toivonsa kipinä oli sammunut, ja samassa oli hänen lujuutensa lopussa. Salama heitti hänet maahan, hän joutui hurjaan raivoon. Jonkinlainen aivojenhalvaus seurasi, ja nyt makaa hän siinä kauhean epätoivon saaliina. Minä sanon teille, että on kauheaa, herra neuvos, nähdä onnettoman miehen tilaa!"

"Ja hän on todellakin kadottanut kaiken omaisuutensa, tuo rikas Meyerheim?"

"Vielä enemmän, häneltä jää sen lisäksi vielä melkoisia velkoja, joiden maksamisesta ei ole toivoakaan. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka vielä kaksi viikkoa sitte elivät ylellisyydessä, voiden mielin määrin jaella kultaa, ovat nyt kerjäläisiä, joitten täytyy elää ihmisten armeliaisuudesta!"

"Laupias Jumala, kuinka kauheata!" huudahti Heimberger väristen. "Onneton rouva, poloinen lapsi!"

"Heitä ei Meyerheimin häviö ole _yksin_ saattanut onnettomuuteen", jatkoi tohtori. "Vielä muitakin perheitä, jotka uskoivat rahansa _rikkaalle_ Meyerheimille, saa hänen kauttansa kärsiä suuria vahinkoja. Minä tiedän teidänkin, hyvä neuvos, kuuluvan niiden joukkoon."

"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti. "Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa, liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä tiedätte te...?"

"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi. 'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, -- 'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän, huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen, melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta! Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä tekee sen helpoksi: _se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa!_ Ei mikään muu voi niin helposti poistaa ruumiillisen kuoleman pelkoa!"

Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja hänen sydäntänsä värisytti muistellessa _omiansa_. Mitä hän oli tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja vaikk'ei se olisikaan tapahtunut -- sen huomasi hän jo selvästi -- niin ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.

Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä huomata.

Kuudes luku.

Liian myöhään.

Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä kultakirjaimilla luettava: "_Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön toimisto_".

Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista yhtiössä.

Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt; mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan, saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja, lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli sitä tuudittanut.

"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön kuluessa, -- "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti suostui siihen.

"Sepä sattuu hyvin", sanoi hän. "Yhtiömme lääkäri on par'aikaa täällä ja kun teillä, kuten vakuututte, on kiire, niin voi hän heti paikalla tutkia terveytenne tilan, jos vaan tahdotte seurata minun huoneeseni, jossa voimme olla ihan häiritsemättä."

"Mutta onko ollenkaan tarpeellista?" kysyi kanslianeuvos, tullen hämilleen. "Kuten äsken kerroin tutki lääkäri minut huolellisesti joku aika sitte, jolloin aioin vakuuttaa itseäni 'Idunassa' eikä se yhtiö vähääkään epäillyt suostua tarjoumukseeni kuultuaan lääkärin todistuksen."

Asiamies kohotti olkapäitään.

"Minua pahoittaa ilmoittaa teille, ett'ei sellainen tutkimus voi olla meille päättäväinen", vastasi hän. "Ensiksi ei _meidän_ lääkärimme ole tutkinut teitä, ja sitte on jo monta kuukautta siitä kulunut. Ihmisen terveys on sangen vaihtelevainen. Tänään voi olla terve ja raitis, huomenna ruumiina. Jos pysytte päätöksessänne, täytyy teidän suostua uuteen tutkimukseen, herra neuvos."

Kanslianeuvokselle ei tuo suora vaatimus ensinkään ollut mieleen, sillä hän tiesi aivan hyvin voineensa viime aikoina pahoin ja epäselvä pelko, ett'eivät kentiesi suostuisi hänen tarjoumukseensa, saattoi hänen verensä vähän värisemään. Mutta kielto ei siinä auttanut, siis ilmoitti hän sykkivin sydämin suostuvansa tutkimukseen.

Asiamies vei hänet huoneesensa ja lähetti kutsumaan lääkäriä, joka kohta saapuikin. Hän sai tiedon, mistä oli kysymys, ja sitte seurasi sangen huolellinen tutkimus neuvoksen entisestä terveyden tilasta, eikä Heimberger voinut vastata lääkärin vakaviin kysymyksiin muuta kuin että oli viime aikoina vähän välistä tuntenut voivansa pahoin. Sitte ryhtyi lääkäri varsinaiseen ruumiin tutkimiseen ja niin perinpohjaisesti, että neuvosta rupesi oikein pelottamaan. Vasta puolen tunnin kuluttua oli tutkimus loppunut ja lääkäri vetäytyi syrjään asiamiehen kanssa salaisesti keskustelemaan, pyydettyään kanslianeuvosta hetken aikaa odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua, mitkä tuntuivat odottajasta ijankaikkisen pitkiltä, palasivat molemmat herrat takaisin, mutta sangen totisen näköisinä.

"Minua pahoittaa, herra kanslianeuvos", virkkoi asiamies, "ett'ei yhtiö ole tilaisuudessa pitämään lukua vakuutustarjoumuksestanne."

Jos ukkonen olisi iskenyt alas, ei kanslianeuvos raukka olisi voinut säikähtyä siitä enemmän kuin noista asiamiehen sanoista, jotka kerrassaan masensivat kaikki hänen toiveensa ja samassa virittivät eloon kaikki hänen pahan omantuntonsa aaveet.

"Liian myöhään!" huudahti hänelle sisällinen ääni. "Onneton, olet _menettänyt_ hengenvakuutuksen siunausta tuottavat hedelmät ja siten omin käsin turmellut poikasi tulevaisuuden!"

Kalman kalpeana kääntyi hän lääkärin puoleen ja kysyi sopottaen: "Mistä syystä väitätte minut kelvottomaksi tulemaan yhtiönne jäseneksi?"

"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden tilasta."

"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.

Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin. Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus kidutti häntä.

"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa, synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"

Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.

"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus tapahtunut sinulle?"

"On, vaimo kultani", vastasi hän vapisevin äänin ja kuuma kyynel kostutti hänen silmänsä, -- "suuri onnettomuus! Minä olen tullut teidän ja oman onnen murhaajaksi, murhaajaksi kevytmielisyydessä ja kelvottomasta viipymisestä."

"Mutta, mistä puhut? Tyynny toki ja malta mielesi!" vastasi rouva neuvoksetar. "Kerrohan toki minulle, mikä sinua tuskastuttaa, äläkä kiduta minua perättömillä sanoilla. Mitä on _voinut_ tapahtua, joka on saattanut sinut tuommoiseen mielen tilaan?"

Kanslianeuvos koetti rauhoittua. Ei auttanut enää salata samanpäiväistä katkeraa kokemusta ja hän tunnusti siis kaikki rouvallensa, mitä hän ennen oli laiminlyönyt ja sinä päivänä turhaan oli koettanut.

"Se on naula arkkuuni", valitti hän. "Ei siihen ole pitkää aikaa kun näännyn johonkuhun tautiin ja minun täytyy erota täältä se kauhea tieto mielessä, että olen katkeroittanut sinun ja Edwardin tulevaisuuden. Tässä, tässä", -- lisäsi hän laskien kätensä sydämelleen, -- "tässä tunnen sen, toiveitteni tämänpäiväinen pettyminen on mato, se kalvaa jo sydäntäni eikä se lakkaa ennen, kuin saa hävityksen työn lopetetuksi. Vaimo raukka! Poloinen poika raukkani!"

"Ja luuletko siis mieskultani", kysyi rouva neuvoksetar sangen vakavasti, -- "luuletko siis, että olisit tullut iloiseksi ja onnelliseksi jälleen, jos lontoolainen vakuutusyhtiö olisi suostunut?"

"Oi, ihan varmaan uskon sen", vastasi mies elävästi. "Katso, Anna, jo viime yönä tekemäni päätös pyrkiä osalliseksi yhtiöön, jo se yksistään teki minut iloiseksi ja terveeksi. En ole pitkään aikaan ollut niin iloisella mielellä kuin tänään aamiaisella, kun kohta sen jälkeen aioin täyttää toivoni. Yritykseni ei onnistunut ja kaikki ilo on ikuisesti kadonnut minulta!"

"Ei, armahani", vastasi rouva siihen ja hänen hoikka vartalonsa kasvoi korkeammaksi, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen otsansa kirkastui puhtaimmasta autuaallisuudesta, -- "ei, se ei ole kadonnut! Päinvastoin olet muuttuva samankaltaiseksi, kuin olit entisinä onnellisina päivinä. Odota vaan hetkinen, niin saatpa nähdä, ett'en ole luvannut sinulle liian paljoa."

Miehen kummastuneena ja säikähtyneenä katsellessa häntä, ikäänkuin peläten hänen tulleen hulluksi, riensi Anna rouva ompelupöytänsä luokse, avasi salalaatikon, otti siitä kaksi paperia, palasi miehensä luo ja ojensi ne hänelle säihkyvin silmin.

"Kas tässä! Ota!" virkkoi hän raikkaalla äänellä, josta hänen ihastuksensa hopean heleänä kaikui, -- "ota ja ole tästä hetkestä alkaen jälleen onnellinen ja iloinen!"

Kanslianeuvos silmäili molempia paperia ja äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, synkät pilvet katosivat hänen otsaltansa kuin loihtuvoimalla, hän kirkasi ilosta ja samassa silmänräpäyksessä sulki hän rouvansa syliinsä ja syleili häntä innokkaasti.

"Anna! Vaimoni! Enkelini!" huudahti hän. "Minä siunattuna hetkenä joutui tuo mieleesi?"