Part 9

Tämä teki lähtöä yösijalleen, professorin vinnikammariin. Todistaakseen olevansa selvä hän ei huolinut apua, jopa uhkasi hyvänsuontoisille auttajille selkäänkin, joll'eivät jättäisi häntä omiin rauhoihinsa. Ikkunasta kiiluvaa valoa kohti hän lähti hoipertelemaan, lyhty lerkkuen polvien kohdalla, selkä kumarassa kuin olisi etsinyt kastematoja kosteasta nurmesta. Mutta veräjälle saavuttuaan hän kaatui ja suistui niin pahasti sen pieleen, että lyhty särkyi ja valo sammui. Hän pyrki takaisin seisoalleen, mutta oli nyt kuin säkissä, ei omaa kättänsä nähnyt. Hän lyykistyi polvilleen. Ikkunassa palava kynttilä johti kuin tulitorni, ja hän luuli astuvansa eteenpäin. Mustat housut kastuivat polvista ja polviluita pakotti aivan kuin ne olisivat kiviin kolahdelleet.

Vihdoin hänen kätensä alkavat hapuilla jotain suurta, pyöreätä ja kosteata; hän tunnustelee ja hapuroi. Käteen pistää joku naula tai muu, siihen sattuu veneen hankatappi tahi sen semmoinen; samassa hän kuulee veden kohinaa ja kastuu pahanpäiväiseksi. Luullen pudonneensa järveen hän kavahtaa mastoon kiinni, jonka sanomattomaksi mielihyväkseen sittemmin huomaa ovenpieleksi, kaatuu nurin niskoin porstuaan, loukkaa polvensa portaisiin ja kuulee piian huutavan: -- Herra Kiesus! sahti! Ja himmeästi tuntien tehneensä jotain pahaa hän kömpii voimainsa tiestä portaita ylös, avain sattuu käteen, ovi aukenee sisään päin, ja hän romahtaa huoneeseen, johon on tehty vuode isoon kahden maattavaan sänkyyn. Vielä oli voimia siksi, että pääsi sänkyyn. Siihen hän suistui saappaineen päivineen, veti peitteen korvilleen, joten luuli pääsevänsä vainoojiansa piiloon, jotka huutaen etsivät häntä tuolta alhaalta; vielä hän oli kuulevinansa huutoa sahdista, mutta sitten tuntui siltä, että hän sammui tai kuoli tai hukkui. Välipäin hän tointui, oli syttyvinään, nousevinaan vedestä, elävinään ja seisovinaan joulupöydän ääressä, mutta uudelleen hänet puhallettiin sammuksiin kuni kynttilä, hän sammui, kuoli, kastui ja upposi.

Tammien suojassa illastettiin raikkaan mielialan vallitessa ja oluen ja viinan viljoin vuotaessa. Pastoria ei muistanut enää kukaan. Kun kulhot ja kupit oli tyhjennetty, lähdettiin tupaan tanssimaan.

Morsian olisi lähettänyt maistiaisia hääpöydältä pastorille kammariin, mutta Karlsson vakuutti, että sielunpaimen tällä erää ei ollut mitään muuta kuin lepoa vailla.

Kusti oli jättänyt liittolaisensa oman onnensa nojaan, nähdessään, että yhteinen vihollinen heidät jo viekkaudellaan oli voittanut. Harvoin häisiä päiviä, hän ajatteli ja huvitteliin tarmonsa takaa, sammuttaen vihansa liekkejä Bakkos-jumalan ilomehuilla.

Riehkeä tanssi pani lattian palkit ryskien huojumaan, ja tosissaan soittoniekkakin työtänsä teki pesävalkean luona; avoimissa ikkunoissa jäähdytteliivät hiestyneimmät yön raittiista ilmasta nauttien. Pihatöyryllä vanhat iloitsivat, hurakasta tupakoiden, juoden ja leikkiä laskien.

Mutta niittyjen ja kumpujen kosteita heinikoita poljeskeltiin, parittain kulkien tummasilmäisten tähtien suruvoittoisesti tuikkiessa. Hyvähajuisten heinäin sylissä ja sirkan siksuttaessa sammuivat tuvan lämpimän, ohraviinan ja soiton sytyttämät lieskat.

Sydänyön kerkeät tunnit luiskahtelivat tiehensä, ja itäinen taivas jo rusotti; otavaa ei näkynyt enää, jo häipymistään häipyi seitsentähtinenkin, kunnes kokonaan katosi, sorsat käkersivät kaislikossa ja lahden laineettomaan kalvoon kajastui kimallellen aamukoi. Kotvasen kuluttua pilvet pimittivät ruskon ja taasen oli yö.

Nyt kajahti kyökistä kuin sotahuuto: keittoviina! keittoviina! Kulkujärjestyksessä tulivat miehet kantaen kattilata, jossa palava viina liekehti, viulunvinguttajan marssia soitellessa.

-- Ja ensimäinen lasi pastorille! huusi Karlsson, joka aikoi kostonsa loistavasti lopettaa. Myrskyisillä suosionosotuksilla ehdotus hyväksyttiin. Nyt lähdettiin professorille ja kavuttiin portaita ylös mikä minkin verran hoippuen. Avain oli ovella. Miehet kömpivät sisään, vaikka olivat melkein varmat siitä, että pastori lyöden ja piesten heille tervetuliaisia tekisi. Huone oli tyhjänä. Viinakattilan väikkyvä valo valaisi sängyn, joka oli koskematta. Onea aavistus pöyristytti Karlssonia, mutta hän salasi epäluulonsa ja ilmoitti nyt muistavansa pastorin hänelle sanoneen, että hän itikoiden vuoksi aikoi nukkua navetan ylisellä. Karlssonin kesken kiireen tekaisema selitys lopetti arvailemiset ja hajoitti epätietoisuuden kuin tuhkan tuuleen. Kun heinäparveen ei saanut tulta viedä, luovuttiin alkuperäisestä suunnitelmasta ja juhlasaatto lähti mäelle, missä uhri pantaisiin toimeen.

Jätettyään isännyyden Kustille ja jouduttuaan Rapin kanssa kahden kesken Karlsson ilmoitti juomanlaskijalleen hirvittävät aavistuksensa. Kenenkään tietämättä salaliittolaiset hiipivät portaita ylös morsiuskammariin, tulitikut ja kynttilän tynkä taskussa.

Kun Rapp sai tulen viritetyksi, kohtasi miehiä morsiusvuoteelta niin ilettävä näky, että se voitti Karlssonin synkeimmätkin kuvitelmat.

Reikäneuloksilla koristetulla, valkoisella päänaluksella lepäsi, suu sepiselällään, pörröinen pää.

-- Katso nyt tuota riiviötä, tirskui Karlsson. -- En sentään olisi uskonut, että tuo roisto niin siaksi heittäytyisi. No, Jumala nähköön! Ja saappaatkin sillä konnalla on jalassa!

Mikäs nyt neuvoksi? Miten potilas saataisiin huoneesta häneen koskematta, vieraiden siitä vihiä saamatta, ja ennen kaikkea morsiamen mitään huomaamatta.

-- Se on ikkunan kautta hinattava! keksi Rapp. -- Me kiinnitämme hänet taljaan ja laahaamme hänet veteen. Sammuta kynttilä! Minä noudan luuvasta kalut.

Ovi lukittiin ulkoa, avain otettiin ovelta; sitten kierrellen ja kaarrellen luuvaan. Karlsson vakuutti ja vannoi, että hän antaisi riitaveljellensä "kuin isän kädestä", jahka hänet ensin saisi kunnialla ulos.

Löydettyään riu'ut, nuoran ja väkipyörän he saapuivat kiertäen tuvan taitse, ison-tuvan päätyseinämälle, pastorin ikkunan alle. Rapp pystytti tikapuut, sitoi riu'ut ristiin, yhdisti päät ruoteella, jonka kiinnitti räystääseen. Sitten hän laati raksin, sitoi kiinni väkipyörän, ja puikahti itse ikkunasta huoneeseen. Karlsson odotteli alhaalla, keksi kädessä.

Vähän aikaa ähkäen ja puhkaen kammarissa työtä tehtyään, Rapp pisti päänsä ulos komentaen: hinaa!

Karlsson hinasi eikä aikaakaan, ennen kuin musta esine ilmaantui ikkunaan.

-- Hinaa tiukkaan, komensi Rapp. Karlsson teki niinkuin käskettiin. Riukujen haarassa roikkui jo pastorin hervoton ruumis, kuin hirtetyn pitkäksi venyneenä.

-- Hellitä! komensi Rapp. Pitele!

Mutta Karlsson oli jo laskenut nuoran kädestään, ja pastori oli tupsahtanut kuin mallassäkki polttiaisiin ääntäkään päästämättä.

Samassa tuokiossa pursimies kiipesi tikapuitansa myöten maahan, korjasi pois telineet, ja sitten pappi taas yksissä neuvoin laapustettiin rantaan pesulaiturille.

Kun tultiin veden äyräälle, ähmi Karlsson:

-- Nyt saat kylpeäksesi, senkin raato!

Ranta oli laito, mutapohjainen ja vuosikausien kalan sotkut olivat siihen keräytyneet. Rapp tarttui hänen vyötäistensä ympärille tekemäänsä silmukkaan ja viskasi hänet järveen. Pastori rupesi äläjämään kuin tapettava porsas.

-- Hinaa! komensi Rapp, kun väkeä alkoi kokoontua mäelle ja muutamia rantaan päin juosta.

Mutta Karlsson laskeusi polvilleen nukkunutta liejussa vierittelemään; hän ryvetteli mustat vaatteet saveen, jott'ei enää jälkiäkään näkynyt morsiusvuoteella tapahtuneesta onnettomuudesta.

-- Mikä siellä on? Mikä kumma! huusivat paikalle saapuvat miehet.

-- Pastori on kaatunut järveen! Ohoi! vastasi Rapp, vetäen maalle huutavaa pappia.

Siihen kokoontuivat kaikki häävieraat. Karlsson rupesi nyt jalomielisen pelastajan ja armelijaan samariitan osaa näyttelemään. Hän oihkaili ja päivitteli käyttäen kotipuolensa murretta, niin kuin ainakin kun oikein uskottavalta tuli näyttäytyä:

-- Outtako kummempoo kuulleet! Kun sattumalta tulen rantaan, kuulen ve'estä pulikoimista ja puipotusta, jotta luulin hylkeen siellä elämöivän; mutta ihmeekseni löyvän sieltä meijän oman pienen pastorin. Herra Jiessus, huusin minä purs'miehelle, -- sehän taitaa olla ite Nordströmin pastori, joka siinä siipiään räpyttelee! Ja siittä minä sanoin Rapille: Juokseppas nuoran peä! Ja Rapp toi nuoran. Mutta kun tuo lihava ruumis pingoitettiin raksiin, niin tämäkös älähymään kuin tapettava porsas. Kahtokoo nyt missä siivossa se on!

Pastori oli todellakin tuiki ruokottoman näköinen, ja miehet katselivat sielunpaimentaan häviämättömän kunnioituksen sekaisella inholla ja kokivat kiireimmän kautta korjata hänet suojaan.

Tätä tarkoitusta varten pastori nostettiin kahdesta airoparista tekaistuille sapilaille, ja neljä tukevata miestä kantoi hänet luuvaan kuiviin puettavaksi.

Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:

Veikot, veikot väistykää Vanhan Smit'in tieltä! Urhon aimon Bakkuksen Kalma korjas' meiltä!

Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin käsiinsä.

Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas -- ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan juovuksissa -- hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu, vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi, eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.

Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan "hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan hän kääntyi huoneeseen.

-- Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita sängystä.

Kuudes luku.

Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.

Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan, ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt, päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä piippu hampaissa sitä valvoen.

-- Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; -- sen olen lehdistä lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.

-- Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti, joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä isäkseen tunnustanut.

-- Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä, että hän suo minun viisastua päivä päivältä!

Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli vastannut.

-- Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; -- tällä kertaa sinun pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: -- Karlsson, hän sanoi, -- elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin puolin järkimies, hän sanoi.

Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita. Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda. Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä. Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja pulskaa väkeä.

Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä kaikkeen, mikä merta koski.

Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi, kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja teki pitkiä purjehdusmatkoja.

-- Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä rappeutuvan.

-- Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan lauseensa kuin säätykokousten puhujat.

-- Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.

-- Metsä on harvennettava, jos mieli sillä hyötyä! Sitä mieltä on ainakin järkiperäinen maanviljelijä. En minä muuta tiedä.

Karlssonilla ei ollut muuta neuvoa. Kuinkas sitten muilla!

Maanviljelys jäi Rundqvistin huostaan, karjanhoito Liisalle. Ja Rundqvist pani pellot heinää kasvamaan, veteli pientareilla aamiaisruokalepoja puolille päiville asti, nautti toiset ruokalevot pensaikossa puolilta päivin iltaiseen ja teki taikoja, kun lehmät alkoivat ehtyä.

Kusti liikkui vesillä entistään uuraammin ja solmitsi uuden metsästysliiton Normanin kanssa. Kotvan oli kestänyt tuota harrastusta, joka kaikki kädet ja jalat oli pannut liikkeelle, nyt se oli kokonaan haihtunut; toiselle raataminen ei ajan pitkään ketään tyydyttänyt, ja sentähden talouden toimia tehtiin veltosti ja ätöstämällä.

Syksymmällä, pari kuukautta häistä, synnytti Karlssonin vaimo ennenaikuisen, kuolleen sikiön. Tämä pikku tapahtuma oli vähällä kaataa Karlssonin purren, jonka purjeet hiljattain olivat olleet pulleana myötätuulesta. Seuraukset olivat sitä paitsi arveluttavat, ja lääkäri vakuutti, että nyt oli loppu; toisia ei enää syntyisi.

Asiain näin ollen Karlsson aikojen takaa joutuisi eläkkeelle. Kun muori sitä paitsi lapsivuoteestaan oli raihnastunut, niin aseman muutos miestä jo ennenaikojaan uhkasi. Nyt oli siis aika tyystin käytettävä, hankittava "ystäviä väärästä mammonasta", koottava riiheen ja huomispäivästä surtava.

Karlsson tuli taas entisille evilleen. Maanviljelys oli tuota pikaa parannettava; minkä tähden, se ei kehenkään koskenut. Rakennuspuita kaadettiin, sillä uusi tupa oli rakennettava; minkä tähden, siitä hän ei kenellekään huolinut tiliä tehdä.

Normanin metsästyshalu oli kiireen kautta kukistettava ja kumppani hänestä vieroitettava; ja Rundqvist saatiin satimeen ja narrattiin työhön uusia etuja lupaamalla. Kynnettiin, kylvettiin, kalastettiin ja tupaa salvettiin; kunnallistoimet jäivät sikseen.

Perhe-elämää Karlsson sen ohessa viljeli; oleskeli eukkonsa luona kotosalla, luki tuon tuostakin ääneen sanasen raamatusta ja virsikirjasta; puhutteli häntä sydämellisesti ja vetosi hänen jaloimpiin tunteihinsa, itsekään oikeastaan tietämättä mitä tuolla tarkoitti. Muori piti seurasta ja kuunteli mielellään valmista; pani arvoa pieneen kohteliaisuuteen ollenkaan huomaamatta mitä nämä kuolemanvalmistukset tiesivät.

Oli talvisilta. Lahti oli jäässä, ulapoita ei päässyt kulkemaan, neljätoista päivää oli jo vankina oltu naapuria näkemättä, kirjettä tai sanomalehteä saamatta. Yksinäisyys ja lumen paljous painosti mieltä, ja pitkältä yöltä sai vaan vähäsen valmista. Väki oli kyökissä ja muiden mukana Kusti. Loimottavan pesätulen valossa pojat kutoivat nuottaa, tytöt kehräsivät ja Rundqvist vuoleskeli lapion vartta. Päivän pitkään kasaantuneet kinokset olivat jo ylimmäiset ikkunalasit peittämäisillään, jotta keittiö oli kuin ruumishuone, ja joka neljännestunti jonkun miehen oli lähdettävä lunta ovelta luomaan, ett'ei jäätäisi lumen alle. Tietäkin täytyi sen verran tehdä, että pääsi navettaan lehmiä lypsämään ja vaalimaan.

Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn. Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta kuin sekavata jupinaa.

Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.

Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän selvään mitä tuvassa puhuttiin.

-- Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, -- joka yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin kunnanmiehen mahtia, -- elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä parane.

Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.

-- Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä, ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.

-- No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla, olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!

-- Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni -- koki eukko sittenkin panna vastaan, -- ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei suinkaan se...

-- Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva! Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!

-- Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt vastarintaan.

-- No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.

-- Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.

Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.

Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin tehdyksi.

Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.

Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti "tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, -- hän sanoi, -- aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!

Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen sikseen.

Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään, nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen, että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin edespäin.

* * * * *

Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi paikkakuntaan.

Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta, hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.

Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan, hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.

Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.

-- Raatakaapas nyt te, -- hän sanoi, niin saatte kokea miltä se tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!