Part 8

Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin yöksi.

Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä. Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat lavoille yöksi.

-- Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen voitelun", ja sitten oli maattava.

Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä armahtaneet.

-- Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. -- Joko nukut, Kusti?

-- Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille taitaa?

-- Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei ole mukanasi?

-- Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle. Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".

Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän. Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden kulutettiin yön tunnit.

-- Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.

Mutta pastorin ajatukset näyttivät harhailevan kaukana korteista ja hyttysistä.

-- Kuules Kusti, lausui hän vihdoin, -- voisithan sille antaa vähän nenälle, silti häistä poisjäämättä. Pelkurimaiseltahan näyttäisi, jos tuommoista viikaria väistäisit. Jos haluat häntä oikein suututtaa, niin tiedän minä paremman keinon.

-- No mitenkä se sitten kävisi päinsä? kysyi Kusti, jonka mieleen nyt johtui hääherkut, jotka sitä paitsi vielä hänen omista peruistaan maksettaisiin.

-- Tule kotia heti vihkimisen päätyttyä. Voithan sanoa viivästyneesi järvellä. Siinä on jo haveria yltäkyllin. Sitten juotamme hänet yksissä neuvoin humalaan, jott'ei morsiusvuoteelle pääsekkään. Pojilla teetetään hänelle jotain kuria sen lisäksi. Eiköhän tuo jo riittäne?

Pastorin tuuma alkoi Kustia miellyttää. Yksinäinen elämä ja öinen taistelu hyttysten kanssa ei ajan mittaan huvittanut, ja sitä paitsi alkoi yhä enemmän mieli tehdä hääruokia, joita kotoa lähtiessä oli nähnyt valmistettavan. Pitkittä tuumitta hän siis hyväksyi pastorin suunnitelman, jonka hän päätti panna toimeen, niin totta kuin eli. Sangen tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa he päivän noustessa kapusivat lavoillensa nukkumaan, kun hyttysetkin vihdoin olivat väsyneet yölliseen tanssiinsa.

* * * * *

Kotiin palaavilta hailinpyytäjiltä Karlsson oli kuullut pastorin ja Kustin olleen matkalla Norstenille päin. Jotain koirankuria siis varmaankin oli tekeillä, arveli Karlsson. Hän vihasi pastoria sekä kuusikuukautisen esteen että yleensä halveksivan kohtelun vuoksi. Karlsson oli imarrellut, liehakoinut, nöyristellyt, lahjonut, sanalla sanoen, koettanut kaikkia keinoja pastorin suosiota saavuttaakseen, mutta turhaan. Kun sattuivat samaan huoneeseen, kääntyi pastori aina selin Karlssoniin pistellen ja laskien kokkapuheita, jotka vallan hyvin soveltuivat rengin yksityisiin suhteisiin. Kuultuaan yhtymisestä ulkoluodoilla, arvasi renki sillä olevan erityisen tarkoituksen sekä että hänen varalleen salavehkeitä tehtiin. Hän päätti sentähden olla varuillaan ja etukynnessä häätää heidän hankkeensa. Ranniston pursimies oli sattumalta virkalomalla. Hän oli otettu juomanlaskijaksi ja apumieheksi Hemsöhön, missä hän vanhastaan oli taitavaksi huvien ja tanssien toimeenpanijaksi tunnettu. Tämä mies oli Karlssonin puolelle voitettava. Se kävikin helpommin kuin oli luullut. Pastori oli aikanaan viivyttänyt pursimies Rappia rippikoulussa kokonaisen vuoden siitä syystä, että tämä enemmän rakasti tyttöjen kuin kirjojensa seuraa. Tämä tietysti hidastutti Rapin edistymistä laivaston virassa ja tuotti hänelle muitakin haittoja. Kahvipuolikkaan ääressä suunniteltiin kostotuumaa pastorin pään varalle. Naurun ja pilkan alaiseksi hän oli saatettava, joka paraiten kävisi päinsä siten, että pappi juotettaisiin humalaan. Tämä oli pääjuoni, sivuseikat ajallaan itsestään selviäisivät.

Molemmin puolin paulat siis oli viritetty, sattumus oli ratkaiseva ken voittajana saaliin korjaisi.

Jo sarasti hääpäivän aamu. Kiukkuisina ja häähommista ylen uuvuksissa sinä aamuna herättiin. Koska vesimatkoja on vaikea tarkoin laskea, saapuivat ensimäiset vieraat ennen aikojaan, vaan niitä ei kukaan ollut huomaavinaankaan. He kuhnivat sentähden pitkin mäkiä kuin kuokkavieraat. Karlsson hulmusi paitahihasillaan laseja pyyhkien, pulloja availlen, kynttilöitä jalkoihin asetellen ja milloin missäkin askareessa. Morsianta vasta puettiin. Huonekalut ryhmöttivät tuvan peräseinämällä kuin huutokaupan varalle. Tupa oli lehvillä koristeltu, lattia puhtaaksi pesty. Viirisaikassa liehui pursimieheltä lainattu tullilippu. Koivut olivat kahdenpuolen tuvan ovea, ja yläpuolella seinämällä puolan varsista ja päivänkakkaroista tehty seppele ja kruunu. Ikkunoissa loisti kauniine leimoineen pitkät pullorivit kuin parhaassa väkijuomamyymälässä. Karlssonin toimesta täten oli järjestetty, sillä hän rakasti koreita värejä. Päivän säteiden tavoin loisti kullankarvainen punssi vihreiden ikkunalasien läpi, ja konjakin purppura paistoi kuin hiilituli ahjossa, korkkien hopeanhohtoiset koterot säkenöivät kuin uudet neljänkolmatta äyrin kappaleet. Vastustamattomalla voimalla akkunat vetivät muutamia nuoria miehiä puoleensa. Ihmetellen ja ihaellen he siinä seisoivat kuin suuren kaupungin puodin ikkunassa. Oikeinpa kurkkulakea rupesi repimään.

Kahden puolen ovea oli kaksi kuudenkymmenen kannun astiaa. Siinä ne törröttivät kuin tykit linnan portilla, toisessa viinaa, toisessa sahtia. Näiden taa oli kaksisataa olutpulloa kartioiksi kasattu kuin tykkien luodit. Uhka-uljaalta tuo näytti, ja korkinavain vyöllä pursimies Rapp siinä käveli, ylvästellen ja kuin hyväkin sotakapteini huostaansa uskottua sotavarastoa järjestellen. Tynnyrit hän oli koristellut kuusen oksilla ja varustanut rautahanikoilla. Tuon tuostakin hän löi pamahutti tulppavasaralla astioita, jotka kumisten vastasivat olevansa täpö täynnä jaloja nesteitä. Pulska tuo juomanlaskija juhlapukineissaan olikin. Sininen verkatakki suli somasti solakan vartalon ympärille, valkoiset housut olivat jalassa, kiiltonahkainen lakki päässä. Miekkaa hän vaan puuttui. Moukat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, joten hänelle hyvin sopi toinenkin luottamusvirka näissä pidoissa. Järjestysmiehenä hänen tuli ehkäistä mahdollisesti sattuvia tappeluja, estää vallattomuutta ja tarvittaessa heittää kinastelijoita ulos. Vauraampien talollisten pojat olivat häntä halveksuvinaan, mutta silkkaa kateutta se oli. Olisivat kyllä itsekin halusta virkatakissa upeilleet, jos eivät pamppua ja ärhäköitä meritykkimiehiä olisi pelänneet.

Kaksi isoa pataa lekotti kyökin liedellä kahvissa, ja kahvia jauhoivat rämisten ja niristen lainatut myllyt. Sokeritopat paloiteltiin pienemmäksi käsikirveellä, ja kahvileipää oli isot kasat ikkunalaudoilla. Milloin mitäkin noutaen piiat tepsuttelivat tuvan ja ruoka-aitan väliä. Viime mainittu huone oli täpösen täynnä jos jonkinlaisia leivoksia ja paisteja, vehnäsiä oli suuret säkit. Kammarin ikkunasta välähtelivät vähäväliä morsiamen valkoiset paidanhihat ja läpäjävät tekoletit, kun hän palvelustytöille ohjeita ja neuvoja huuteli.

Purjeitten luku lahdella karttui. Toinen vene toisensa perään laski, kiertäen pitkän mutkan laiturin ohitse, pyssyjen paukkuessa rantaan. Kotvanen vielä kuhnailtiin ja nahjusteltiin talon likitienoissa, ennen kuin lähdettiin suojaan.

Professorin perhe oli edellisenä päivänä joutunut lähtemään jonnekin vieraisille. Professori itse oli kotosalla ja oli uhannut olla häissäkin saapuvilla. Olipa vielä suosiollisesti luvannut luovuttaa salinsa juhlamenoihin ja nurmikot tammien alla häävieraiden kestitsemiseen. Pitkät pöytärivit olivat jo valmiina valkoisine liinoineen, sokeriastioineen, kahvikuppineen ja talehikkoineen vieraita odottamassa.

Pihamaalle ryhmittyi vähitellen hääväki. Joukosta näkyi Rundqvistkin, tukka juhlan kunniaksi hylkeenrasvalla voideltuna, parta ajettuna ja musta nuttu yllä. Hän piti velvollisuutenaan huvitella vieraita laskettelemalla ivallista leikkiä kulloin kustakin. Normanille ja pursimies Rapille oli tervehdyslaukausten ampuminen uskottu. Harjaantuakseen toimeen Norman par'aikaa tuvan nurkan takana ahkeraan opetteli vanhalla pistoolilla, ruutipatruuneja räjähytellen. Paljepelistään hänen täksi juhlaa oli täytynyt luopua, sillä paikkakunnan mahtavin viuluniekka, eräs räätäli Fifångin kylästä, oli pyydetty soittajaksi, eikä tämä lainkaan suvainnut poropeukaloiden tunkeutumista hänen taiteensa alalle.

Nyt tuli pastori ja ylen iloisella häätuulella tuntui olevankin, vanhan hyvän tavan mukaan valmiina pilan tekoon morsiusparin kanssa. Karlsson otti hänet vastaan kynnyksellä ja lausui tervetulleeksi.

-- No otetaanko kirkkoon samalla? tervehti ilveillen pastori.

-- Oh hitto! -- Ei niin kiirettä kirkkoon! vastasi sulhanen ujostelematta.

-- Oletko siihen niin varma? irvisteli pappi vieraiden nauraa hohottaessa. -- Minä olen aikanani vihkinyt, ristinyt ja kirkotellut samoissa häissä, mutta nepä olivatkin ripeätä väkeä, todella perin kykeneviä toimeensa. Pilaa puhumatta, miten on morsiamen laita?

-- Tuota, ei ainakaan vielä mitään hätää ole, vaan ei tuo kuinkaan kaukana sentään liene, vastasi Karlsson, ja vei sielunpaimenen kirkkoväärtin emännän ja Avassan lesken väliin istumaan, joiden kanssa pastori rupesi lopikoimaan ilmasuhteista, kalastuksesta ynnä muusta.

Professorikin liittyy häävierasten joukkoon. Hänellä on musta silkkilakki päässä, valkoinen huivi kaulassa ja musta hännystakki yllä. Pastori anastaa heti hänet vertaisenaan säätyhenkilönä seuraansa. Heidän keskusteluaan ämmät pörhössä korvin kuuntelevat perinvakuutettuna siitä, että professori on korkeasti oppinut mies.

Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan Kusti saataisiin käsiin.

-- Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.

Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.

-- Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.

-- No missä hän on? ilkkui pastori.

-- Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt juomaan!

-- Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, -- jos hän on huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona, missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?

Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen, morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä, pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa paukkuessa.

Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.

Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut alushameet kahahtivat -- muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.

Tämä lausui vihdoin juhlallisesti:

-- Pitkästyttämään jo rupee tämä vartoominen. Kun hän ei jo ole tullut, niin ei hän tulekkaan.

Pappi alkoi lukea: Rakkaat ystävät, avioliitto on Jumalan asettama...

Toimitus oli jo hyvällä alulla. Vanhemmat naishenkilöt itkivät koiruohoa haistellen; miehet ryähtelivät tuon tuostakin. Silloin kartanolta äkkiä kuului pamaus ja ikään kuin pullojen pirstautumista. Kuunneltiin kotvanen, sitten toimitus jatkui entiseen tapaan. Karlsson yksin näytti levottomalta, vähäväliä syrjäsilmällä vilkuen ikkunaan. Pam! pam! pam! kuului toistamiseen pihamaalta, aivan kuin samppanipulloja olisi avattu, ja pojat rupesivat ovensuussa hykättämään. Tästä huolimatta menot jatkuivat. Minä kysyn sinulta Juhana Eerikki Karlsson Jumalan ja tämän pyhän seurakunnan läsnä ollessa tahdotko ottaa tämän Anna Eeva Flodin aviovaimoksesi rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisessä? Mutta vastauksen sijasta nyt ulkoa kuului hirveätä räikkinää ja lasien murskautumista. Rakki rupesi hurjasti haukkumaan.

-- Kuka siellä ulkona pulloja avaa, häiriten pyhää toimitusta? huusi pastori julmistuen.

-- Sitäpä minäkin tässä juuri arvelin kysyä säesti Karlsson kovin levottomana. -- Pursimieskö se siellä koiran kuria tekee?

-- Mitä, eläpäs syytöntä säti! nuhteli Rapp ovensuusta.

Pam! pam! pam! kuului yhtä mittaa.

-- Menkää herran nimessä katsomaan mikä siellä on! Eihän vaan mitään onnettomuutta liene tapahtunut, huusi pastori. -- Jatketaan sitten.

Toiset syöksyivät ulos, toiset ahtautuivat oven suulle.

-- Oluthan siellä paukkaa! Olut on ruvennut happanemaan! huusi joku.

-- Ollu, ollu halkke, toisti professori.

-- No mutta kuka tomppeli on pannut oluen auringon paisteeseen?

Kuin kuularuiskut olivat olutpullot sinkoilleet pihamaalle, paukkuen ja sähisten, ja vaahtona olut nyt virtaili nurmea myöten.

Toimituksen keskeytyminen, joka arvatenkaan ei hyvää tiennyt, teki morsiameen kovin kiusallisen vaikutuksen; sulhasta vähin moitittiin huonosta järjestyksestä, mutta Karlsson syytti Rappia, joten näiden välillä oli syntyä tappelu. Pastori oli vihoissaan pyhän toimituksen keskeytymisestä, mutta pihasalla pojat tyhjentelivät pullojen pohjia, vieläpä erehdyksissä sellaisiakin, joista vaan tulpat olivat lauenneet. Vihdoin olivat kaikki toistamiseen koolla, mutta hartaus oli entisestäänkin heikommaksi haihtunut. Pastori uudisti äskeisen kysymyksensä, ja toimitus päättyi ilman pahempia häiriöitä, jos lukuun ei oteta porstuassa rehkiväin poikain tavan takaista tirskutusta.

Kun vastavihityitä oli onniteltu, lähdettiin tuota pikaa salista ja käytiin kahville. Raskaana ja sakeana tuvasta tulvaili kuihtuneille kukille, koiruoholle ja hielle hajahtava ilma.

Papin ja professorin väliin istuutui nyt Karlsson; morsiamella ei ollut rääpyä istahtaa, täytyi alati valvoa vieraiden kestitsemistä.

Kirkkaana paistoi heinäkuun aurinko, ja yhä raikkaammiksi kävivät mielet tammien suojassa. Vehnäiskahvit oli jo juotu, oli puolikasten vuoro, ja viina valui virtanaan.

Pöydän päässä sulhanen tarjosi punssia, jota ei kukaan pahonut. Aimo kulauksia otti muiden muassa pastori kahvikupistaan; punssi ei ollut vallan jokapäiväistä juomaa.

Ja kuin tuhka tuuleen hävisivät papin ja Karlssonin väliset vanhat vihat. Yhtämittaa he kilistelivät; ja pastori kiitteli Karlssonia, tarinoiden mielin kielin hänen kanssaan siltä professoria unohtamatta. Nyt oli harvinainen tilaisuus seurusteluun sivistyneen miehen kanssa. Keskusteluaineista vain pyysi tinka tulla. Pappi ei lainkaan ymmärtänyt musiikkia, ja professori koki kohtelijaisuudesta pysytellä jumaluus-opillisella alalla, jolta taas hänen uusi tuttavansa kynsin hampain pyrki pois. Huolimatta kielisuhteiden synnyttämistä hankaluuksista, tahtoi keskustelu rakoilla siitäkin syystä, että professori ei juuri ollut tottunut tunteitaan ilmaisemaan paljon muuten kuin musiikissa.

Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa puhuakseen professorin kanssa musiikista.

-- Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan näpsäytellen -- mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan minäkin, tavallani tietysti.

-- Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi Karlsson.

-- Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, -- vaan eipä siltä että se Karlssoniin koskee, -- koettakaapas tätä viulua, herra kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä; Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.

Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui hymähtäen:

-- Okke hyve, okke hyve!

-- Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, -- räätäli koetti kuiskata, mutta sattuikin vahingossa huutamaan -- jos näiden tollojen kanssa...

-- Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.

-- Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka meille sitten soittaa!

-- Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!

-- Eikö minua juominkeihin muka olekaan kutsuttu, vai joko varot varasi loppuvan, sen saituri?

-- Istuhan Rietu, eläkä ole milläskään! Rauhoitu, käski pastori, -- muutoin saat selkääsi!

Soittoniekka ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Taiteesta piti hänen kaikin mokomin jutella, ja todistaakseen, että hänen viulunsa toden perästä oli erinomainen, liirutteli hän kielillä.

-- Kuulkaa, herra kammarisoittoniekka, kuulkaa basson jylkeätä ääntä, se soi kuin pienet urut!...

-- Tukkikaa sen suu!...

Pöytien ympärillä syntyi liikettä ja jymäkkätä. Silloin joku huutaa: Kusti on täällä!

-- Missä? Missä?

Liisa ilmoittaa nähneensä hänet halkovajan luona.

-- Ilmoita minulle heti koska hän saapuu, käskee pastori, -- elä ennemmin eläkä myöhemmin, muista se!

Totilasit ovat jo reilassa, ja pursimies Rapp availee konjakkipulloja.

-- Kutakuinkin nopeaanpa tässä riennetään, kursaili pappi, mutta Karlssonin mielestä kävi kaikki niinkuin piti.

Rapp luikki miehestä mieheen, salavihkaa vieraita yllytellen kilistelemään pastorin kanssa. Pian olikin pastori tyhjentänyt ensimäisen lasinsa ja oli jo toista tekemässä.

Silmät pyörivät hänen päässään ja suu matustaa. Karlssonia tähystää hän tarkoin päästäkseen siitä selville eikö mies jo alkanut olla vähän niinkuin hienossa tikussa. Mutta näköä rupesi hämärtämään, jonka vuoksi hän vaan kilisteli vanhan vihollisensa kanssa.

Nyt Liisa huutaa:

-- Hän on siellä, hän on siellä!

-- Mitä hittoja, joko hän on siellä!

Pastori oli peräti unohtanut mistä oli kysymys!

-- Kuka siellä on, Liisa? huudettiin miehissä.

-- No kah, Kusti! Kukas muu!

Pastori nousi, astua hynttäili tupaan ja toi sieltä ujostelevan Kustin, jonka väkisten istutti pöydän päähän. Pojan malja juotiin "eläköön" huutojen kaikuessa. Kusti muutti sitten Karlssonin luo ja kilisti sanoen: -- no, onneksi sitten!

Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi ilahutti.

-- Ja usko pois, päätti hän puheensa, -- sille, joka oikein tahtoo vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.

Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.

Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät, räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.

Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:

-- Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!

-- Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. -- Emmehän me ennen kuin pastori...

-- Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin mahdotonta on ilman heitä alkaa!

Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi, hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys painosti.

-- Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton ääni.

Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja aivan oikein -- täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon asianomaisiin.

-- Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!

-- Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me täältä aikanamme joudumme!

-- Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi, hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!

-- Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!

Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo olevan hyvällä alulla.

Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.

Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:

-- Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!

Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään, muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen:

-- Hyvät ystävät! Me vietämme tänään iloista juhlaa.

Puhuja rupesi siirottamaan Karlssoniin päästäkseen juhlan laadun ja tarkoituksen perille. Hänen henkensä näytti harhailevan kaukana avaruudessa, vuodenaika, paikka, syyt, vaikuttimet, kaikki sulivat yhteen sumuiseksi varjokuvaksi. Karlssonin irvistelevistä kasvoista ei hänelle lainkaan ollut ohjaavaa apua. Hän tuijotti avaruuteen ikään kuin johtavaa aatetta sieltä tavoitellen. Vihdoin välkkyvä katse kiintyi tammien oksilla killuviin lyhtyihin. Aivan niin, joulukuusi, arveli pastori, nyt ollaan tolalla.

-- Tämä valon riemujuhla, hän alkoi, -- jolloin päivä pakkasta pakenee, ja lumi -- hän näki valkoisen pöytäliinan leviävän suureksi, äärettömiin ulottuvaksi lumivaipaksi... -- hyvät ystävät, kun ensimäinen lumi laskeutuu verhoamaan syksyn likaa... ei, luulenpa teidän tekevän minulle kuria...! Pastori kääntyi vieraisiin selin. Herpoontunut ruumis runnahti, väsähtänyt vartalo lyngistyi, ja puhuja oli pöydästä poistettava.

-- Pastori on hieman vilustunut! lausui Karlsson -- hän suvaitsee lähteä levolle! Vieraat tekevät hyvin ja alkavat!

Pitkästyttävästä odottamisesta tuskistuneet, nälkäiset vieraat karkasivat ruuan kimppuun ja pastori jätettiin omille hoteilleen.