Part 7

Nyt jää oli murtunut, ja tuumat, suunnitelmat ja keskustelut paisuivat tulvivaksi tyrskyksi -- -- siten ja siten Kustille tieto annettaisiin, niin ja niin häät vietettäisiin ja niin edespäin. Keskustelun lanka venyi pitkäksi vyyhdeksi, jotta sitä keriessä, vaikk'ei se suinkaan sotkeuksissa ollut, kahvipannu tulelle siirtyi ja tulelta pöydälle, viinapullo sen viereen; ilta kului ja yö loppui, aamuakin luiskahti palanen.

Viides luku.

Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä.

Vasta kuoltuaan on kukin hyvä, naimisiin mennessään huonointakin huonompi. Sen sai Karlssonkin nyt kokea. Kuin harmaa hylje nälissään oli Kusti karjunut, kolme päivää umpeen rähissyt ja riehunut kuin mielipuoli, mutta Karlsson käväsi sill'aikaa kaupungissa. Flod-vainaja pengottiin haudastaan, häntä käänneltiin ja väänneltiin, ja paras oli hän Jumalan luomista, jota vastoin Karlssonissa huomattiin sisällisiä likapilkkuja kuin vanhoissa, käännetyissä vaatteissa. Senkin rantajätkä ja renkutusten kaupustelija! Kolmesti oli hänet palveluksesta ajettu, kerran hän oli karannut ja yhdesti jo oikeuteenkin vedetty tappelemisesta. Flodin matamille paiskattiin kaikki nämät totuudet vasten naamaa, vaan kerran syttynyt lemmen liekki tuosta ei ottanut sammuakseen. Leskeys oli nyt loppumaisillaan, ja sarastava avio-onni näytti hänen mieltään melkoisesti virkistyttävän ja hänen nenänahkansa entisestään vankemmaksi kovottavan, jotta se halkeilematta sieti sekä sitä että tätä.

Karlsson oli ulkopitäjistä syntyisin, ja siinäpä se häntä kohtaavan vihan pääjuuri piilikin. Naimaoikeudella hän vast'edes oli omistava maat ja kalavedet, joita pitäjäläiset tähän asti olivat tottuneet pitämään milt'ei yhteisinä. Flodin matami hallitsi jakamatonta pesää, ja siltä näytti, että hän terveyteensä nähden vielä vuosikaudet oli sitä hallitseva. Kusti siis ei kaukaan aikaan pääsisi omaisuutensa hallintoon ja tuli sen lisäksi entisen renkinsä isännyyden alaiseksi. Ei siis sovi oudoksua, että kovia kiukun sanoja Kustin huulilta tulvaili. Ja hän uhkasi rupeavansa hakemaan häätötuomiota tuolle anastajalle, jota hänelle isäpuoleksi toimitettiin. Korkeimmilleen Kustin viha ja kiukku kiehahti, kun Karlsson palasi kaupunki-matkaltaan Flod-vainajan mustassa juhlatakissa, hylkeennahkalakki päässä. Nämät hän oli saanut huomenlahjaksi ensimmäisen hellän kohtauksen perästä. -- Kusti hillitsi, vaikka vaivoin, läikkyvän mielensä, mutta harkitsi kostoa. Hän kielotteli ja lahjosi Rundqvistin tekemään vihatulle kunnon kepposet. Ja eräänä aamuna aamiaista alotettaessa Karlssonin sijalla oli verho, joka näkyi peittävän koko joukon tavaraa. Pahaa aavistamatta Karlsson nosti verhoa, löytäen pöydältä romukasan, jota oli säilyttänyt sänkynsä alla säkissä. Siinä oli rapumalkkeja, portteripulloja, korkkeja, rikkinäinen kukkarasia y.m.

Vihreän vaaleaksi kalpeni Karlsson, mutta kenellepä tässä vihaansa purki? Rundqvist koki hänen vimmaansa suistaa. Tämmöiset pienet kolttoset tehtiin, näet, kaikille naimisiin aikoville. Tähän asia kenties olisi rauennutkin, mutta kovaksi onneksi Kusti sattui paikalle, ja hän rupesi heti päivittelemään ryysynajajan aikaista saapumista tänä vuonna. Ennen hän oli tullut vasta uuden vuoden vaiheilla. Mutta silloin Norman ehätti ilmoittamaan, ettei ryysykauppiasta täällä vielä lainkaan oltu nähty; tähän oli vaan Iidan jättämät muistit näytteille kerätty, koska Karlssonin ja Iidan välit nyt olivat puretut.

Nuolenpäisiä sanoja sateli kotvasen vielä, kunnes Kusti teki riidasta lopun lähtemällä pappilaan, jossa sai toimeen häiden lykkäämisen tuonnemmaksi, kun Karlssonin paperit muka eivät olleet selvät. Kuusi kuukautta Karlssonin vielä tätä ilopäivää täytyi odottaa. Se isku koski kipeästi häneen, mutta minkäpä sille taisi. Voimainsa takaa hän pyysi väliaikaa hyväkseen käyttää. Hän puheli leikillisesti lykkäyksestä ja voitti puolelleen talon väen, paitsi Kustia, jossa ei sovinnon oireitakaan näkynyt. Karvasta mielialaa ja salamähkäistä riitaisuutta koki poika kaiken aikaa vireillä pitää.

Siten meni talvi hiljaista menoaan. Hirren hakkuu ja jäänuotan veto vaihtelivat linnustamisen, korttipelin, puolikupin juonnin tai pienempäin kemujen kanssa. Talvi meni mailleen, ja jälleen oli kevät. Pitkissä jonoissa palasivat haahkatelkät ja houkuttelivat järvelle, mutta maatyöhön Karlsson kiinnitti kaikki voimat. Runsas sato oli, näet, tarpeen, jott'eivät hääkulungit lopen suurta läpeä kukkaroon kaivaisi. Häät muutoin pidettäisiin oikein rahahäät, niin upeat, että niiden täytyi painua jokaisen osanottajan ikimuistiin.

Muuttolintujen keralla saapuivat suvivieraatkin. Professori lausui kaikesta niinkuin ennenkin: "hyve, hyve!". Suuresti näyttivät häntä huvittavan naimapuuhat ja tekeillä olevat häät. Ida onneksi ei ollut mukana. Huhtikuulla hän oli luopunut palveluksesta, arvatenkin naimista hommaten. Hänen jälkeläisensä ei ollut suinkaan viehättävä, ja Karlssonilla oli tätä nykyä siksi paljon touhua, ett'ei hän lainkaan joutanut piikain armastelijaksi; sitä paitsi hänellä oli varmat valtit kourassa, joita tietenkään ei halunnut hyötähyviään alttiiksi panna.

Juhannuspäivänä kuulutettiin ensi kertaa, ja heinän teon ja leikkuun välillä häät olivat pidettävät, silloin kun on hiukkanen työlomaa.

Jo ensi aikoina kuulutuksen otettua saattoi Karlssonissa jonkinlaisen mielenmuutoksen huomata. Flodin matami sen tietysti ensimäisenä oivalsi. Maan tavan mukaan he tosin aina kihlauksesta saakka olivat eläneet kuin aviopari ikään, mutta kun Kustin pappilassa ilmoittama este yhä uhkasi Karlssonin tulevaisuutta, niin hän tällä ajalla oli ollut varovainen ja sävyisä. Nyt kun sotkuinen vyyhti oli selvennyt, nosti hän nokkansa pystyyn, rupesipa vielä kynsiäänkin näyttämään. Muoriin tämä käytös silti ei sanottavasti vaikuttanut, kun hän tunsi asemansa ja vallan hyvin tiesi kenen omaisuus oli. Hampaitaan näytti kumminkin tarvittaessa hänkin, vaikka niitä tosin ei montakaan ollut. Kolmantena kuulutuspäivänä sattui ensimäinen pieni kahakka.

Paitsi Lottaa oli saaresta joka kynsi lähtenyt rippikirkkoon. Tavan mukaan otettiin pienin vene tälle matkalle. Jos, näet, sattuisi tyyntymäänkin, olisi tämä kevyt soutaa. Tilasta sentähden pyysi tinka tulla, erittäinkin kun matkatarpeita liiemmaksikin oli mukana; papille kaloja ja lukkarille kynttilöitä, sekä oman tarpeen varaksi vaatteita, joita muutettaisiin kirkkorannassa; painoa lisäsi veneen runsas kalustokin, purjeet, airot, viskaimet, istuinlaudat, jakkarat.

Vanhan tavan mukaan suurusteltiin näin sunnuntai-aamuna tavallista hiukkasen ylellisemmin; taskumateista ja lekkereistä tarjoiltiin virvoketta. Järvellä pani paahtava helle miehet hikoilemaan, eikä soutu tuntunut yhtäkään miellyttävän. Päinvastoin tehtiin tenää, ja pikku kiistakin syntyi, sillä ei ketään haluttanut hikipäässä saapua kirkolle. Naiset välittämään ja sovittamaan. Onneksi jo jouduttiin kirkkolahdelle, jonne kirkonkellot rupesivat kuulumaan. Tämä rauhaa ja sovintoa tietävä ääni, jota vuosikausiin ei oltu kuultu, sai kiihtyneet mielet asettumaan. Aamukellot ne vasta olivat; ei siis kiireestä vielä tietoakaan.

Flodin matami lähti pappilaan kaloja viemään. Pastori oli parranajo-puuhissa ja nurpealla päällä. --

-- Harvinaisia, perinharvinaisia vieraita kirkolla tänään, tervehti hän. -- Hemsöläiset eivät juuri heti huomenna kirkkoon tule. Pastori pyyhki saippuan vaahtoa veitsestä etusormeensa.

Karlsson, joka oli kantanut kalat, käskettiin kyökkiin, jossa sai ryypyn kanto-vaivoistaan.

Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin niinikään ryyppy.

Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla. Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle, sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä. Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.

-- Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi Rundqvist Normanille.

Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia tuonkin verran oli koolla.

Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin. Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.

Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän, mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään, siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle, urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.

Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla. Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.

Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen, silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään, ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen sanan.

-- Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen, ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.

Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla. Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.

Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.

Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille. Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.

Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.

-- Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.

-- Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa väkevämpi.

-- Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.

-- No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.

-- Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.

Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko. Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa. Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.

Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään, veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.

Vaan Kusti tuohon ei vastannut mitään, kiinnitti vaan purjenuoraa, jotta vettä hulahti veneeseen.

Raivoissaan nousi Karlsson seisoalleen ja koetti saada airot veteen, mutta Flodin matami tarttui hänen takkinsa kaulukseen, painaen hänet istumaan.

-- Istu Herran tähden, ihminen! kirkui matami.

Karlsson istuutui paikoilleen, vaikka kalman kalpeana. Vaan ei aikaakaan, ennen kuin toistamiseen nousee seisoalleen ja epätoivoisena huitoo käsillään.

-- Herra varjelkoon, vuotaahan se sittenkin! huusi hän takkinsa liepeitä huiskutellen.

-- Kuka vuotaa? kysyttiin yhteen ääneen.

-- Tynnyri, tynnyri, mikäs muu!

-- Voi, voi, Jesus siunatkoon! kuului nyt kaikkialta. Jokainen koetti välttää tervaa, jota virtanaan valui veneeseen.

-- Istukaa veneessä! komensi Kusti, -- järveen teidät muuten kaadan jok'ikisen!

Taasen nousi Karlsson seisalleen, juuri kun tuulispää venettä läheni. Rundqvist huomasi vaaran, kohottautui varovasti istuiltaan ja veti Karlssonia korvalle voimainsa tiestä, jotta tämä typertyi istualleen. Tappelu näytti nyt olevan välttämätön, mutta muori pyysi tarmonsa takaa sitä ehkäistä.

Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli häntä:

-- Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö saa ihmisiksi veneessä istuttua?

Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.

-- Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen laidalle tervatulvaa pakoon.

-- Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. -- Sinunko takkisi muka! Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä, ettei sormi suussa kastu!

-- Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, -- vai puhunko suuni puhtaaksi?

Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.

Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin, paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin Dalarössä.

Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja uuteli mihin poika teki lähtöä.

-- Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.

Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.

Häikäisevän kirkkaana hohti heinäkuun haalean sinertävä taivaan kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä, ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään; siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin, hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä, vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä, korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta, katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat, lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä salvaimessa tulisija.

Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.

Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.

Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa, näkymättömissä ja kuulumattomissa.

Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.

Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.

Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä. Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.

-- Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.

-- Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. -- Ja ypösen yksin täällä asti?

-- Tietysti, lähdin turskia pyytämään. Olin tuolla eteläpuolella, joten en sinua nähnyt. Vaan miksi et ole kotosalla häitä hommaamassa sinäkin?

-- Kas niihin häihin meidän poika ei tulekkaan, uhmaili Kusti.

-- Mitä, mitä joutavia julkenet minulle lörpötellä? Miks'et muka tulisi?

Kusti koki selvitellä syitänsä. Ensiksikin hän ei tahtonut olla kemuissa, jotka hänen mieltänsä tylkäisivät, ja toiseksi hän täten tahtoi "merkitä" erään henkilön, joka häntä vastaan oli rikkonut.

-- No entäs äitisi? Et suinkaan häntä ilkiä häväistä?

-- No, enpä oikein tiedä. Suuremmaksi häpeäksi on itselleni, kun täytyy ottaa tuommoinen ärmätti isäpuoleksi. Enhän ikinä pääse talolliseksi, kun se rutale sinne kerta tulee.

-- Katsos, poikani, eihän sille nyt mitään voi, ehken aika sitten neuvon antaa. Huomisaamuna sinä kauniisti lähdet kotiin soutamaan. Häissä sinun olla pitää!

-- Kyllähän siitä ei taida mitään tulla, kun se kerran niin on tullut päätetyksi, arveli Kusti.

Pastori rupesi nyt syömään sillejänsä, lieden laidalla istuen.

-- Ei suinkaan sinulla ole ryyppyä, jatkoi hän kotvasen kuluttua. -- Katsos meidän muorilla on se paha tapa, että hän pitää lukon takana kaikki väkevät, joten ani harvoin pääsee viinan makuun.