Part 6

Se, joka ei pastori Nordströmiä tuntenut, ei mitenkään olisi voinut arvata, että tämä saaristolainen kuului hengelliseen säätyyn; siksi oli tuo Upsalasta määrätty, aikanansa jotensakin hieno kappelikunnansaarnaaja kolmikymmenvuotisen sielunhoitonsa kuluessa entuudestaan muuttunut. Lopen niukka palkka oli hänet pakoittanut hankkimaan elatuksensa merestä ja maasta, ja kun tämä riista ei riittänyt, täytyi turvauta pitäjäläisten avuliaisuuteen, jota hän, oloihin mukautumalla ja ystävällistä kanssakäymistä viljelemällä, piti vireillä. Mutta tuo hyvänsuonto ilmausi enimmäkseen kestityksen ja puolikuppisten muodossa, jotka paikalla olivat nautittavat eivätkä siis saattaneet pappilaa vaurastuttaa vaan pikemmin vaikuttivat pahaa noiden etujen nauttijan ruumiilliseen ja hengelliseen tilaan. Koska paitsi sitä saaristolaiset joko siitä syystä, että monasti olivat kokeneet Jumalan hengenhädässä auttavan vaan sitä, joka itse kykeni itseään auttamaan, tahi siitä, etteivät oikein jaksaneet käsittää mitä yhteyttä kovalla itätuulella oli Augsburgin tunnustuksen kanssa, eivät täysin pystyneet ymmärtämään tuon pienen rakentamansa puukappelin hyötyä, niin muuttui kirkolla-käynti, jota vaikeuttivat pitkät soututaipaleet tahi suorastaan estivät kovat vastatuulet, paremmin jonkinlaisiksi markkinoiksi, joilla tuttavia tavattiin, kauppoja tehtiin ja kuulutuksia kuunneltiin. Muuten pastori oli ainoa paikkakunnan viranomainen, jonka kanssa jouduttiin tekemisiin, etenkin kun loitommalla sydänmaissa asuvalta vallesmannilta ei milloinkaan kysytty neuvoa lakiasioissa, jotka miehet keskenään ratkaisivat viinatuopin tai oluthaarikan ääressä.

Pappi oli nyt, niinkuin mainittiin, lähtenyt kaupunkimatkalle myymään pyytämiään kaloja, mutta myrskyn noustessa joutunut tuuliajolle. Pyssy raavaannahkaisessa huotrassa ja ruoka ja käsikirja hylkeennahkalaukussa, märkänä ja vilusta kohmettuneena hän oli valoon ja lämpimään tullut ja silmiään hieroen laskeunut kahvipöydän ääreen. Kreikan ja latinan viimeisetkin jäljet olivat haihtuneet tuon pesävalkean ja kahden talikynttilän valostaman olennon kasvoista, joka oli merimiehen ja talonpojan parittelusta syntynyt. Tuo muinoin valkoinen käsi, joka koko nuoruutensa ajan oli kirjanlehtiä käännellyt, oli ruskea; aurinko ja suolainen merivesi oli siihen kirjannut kellertäviä kesakoita, airot, purjenuorat ja ruoritanko olivat sen kovoittaneet ja kansittaneet; puoleksi syötyjen kynsien reunat olivat mustat mullasta ja likaisista työkaluista; ulkokorvat olivat kasvaneet karvoja umpeensa, ja niihin oli pantu lyijyrenkaat märänvuotoa ehkäisemään; villaröijyn taskusta riippui tukkalenko, johon hänen vaskinen kellonavaimensa oli kiinnitetty, märistä sukista kurottivat isot-varpaat likaisia päitään, jota jalkain alituinen liikunta pöydän alla koki salata; röijy oli kainalokuoppien kohdalta keltainen hiestä, housunlämsä ra'ollaan nappien puutteesta.

Hän otti piipun housunlakkaristaan, ja juhlallisen vaitiolon vallitessa hän sitä kopisti pöydän laitaan, jotta pieni myyränmätäs tuhkasta ja happamesta tupakasta syntyi lattialle. Mutta käsi vapisi eikä piippuun pistämisestä tahtonut sen valmiimpaa tulla; se kävi niin seikkaperäisesti, ettei voinut olla huomiota herättämättä.

-- Mitenkäs pastorin terveyden laita tänä iltana on, ette taida olla oikein hyvissä voimissa? kysyi Flodin matami.

Pastori kohotti päätään ja katsahti katto-orsiin ikään kuin sieltä puhujaa etsien.

-- Niin minäkö? kysyi hän, koettaen pistää tupakkaa piippuunsa, vaan ei osunut. Sitten hän puisti päätään osottaen, että tahtoi olla rauhassa ja vaipui synkkiin ja epämääräisiin mietteisiin. Karlsson, joka huomasi millä kannalla asiat olivat, kuiskasi muorille:

-- Hän on päissään! -- Ja katsoen velvollisuudekseen puuttua asiain juoksuun Karlsson otti pannun, kaatoi kahvia pastorille, siirti viinapullon likemmäksi ja pyyteli kumarrellen vieraan pitämään hyvänään.

Kohottaen harmaata päätänsä vanhus iski masentavan katseen Karlssoniin, miesparan melkein vialle pelottaen, ja inholla työntäen tarjotun kupin luotaan hän ärjäisi:

-- Sinäkö tässä isäntänä olet, sinä, senkin renginrähjys! Ja kääntyen emäntään hän käski:

-- Antakaa minulle kuppi kahvia, Flodin matami!

Sitten hän vaipui kotvaksi aikaa sanattomaksi kenties mennyttä suuruuttaan kaihoellen ja yhteisen kansan yhä yltyvää hävyttömyyttä miettien.

-- Perhanan renki! mörähti hän vielä kerran. -- Ulos, mene auttamaan Rooperttia!

Karlsson koetti puhua mielin kielin, mutta pastori kiljaisi: -- Tiedätkös kuka olet? Ja rengin täytyi poistua.

-- Onko teidän jataverkkonne laskettuna? kysyi hän muorilta, joka koetti pyydeskellä anteeksi rengin käytöstä. Pastori oli hiukkasen tointunut kahvikulauksesta.

-- Niinhän ne ovat, paha kyllä, pastori kulta. Kuuden aikana ei kukaan osannut aavistaakaan, että yöksi nousisi tuuli, ja kyllä minä Kustin tunnen; hän menisi ennen itse meren pohjaan kuin jättäisi jatansa sinne yöksi.

-- Elä ole milläsikään, kyllä hän aina suoriutuu! lohdutteli pastori.

-- Elkää sanoko, pastori! Enhän minä verkkorääsyistä paljon piittaa, vaikka onhan niistäkin rahaa maksettu, kunhan vaan poika kunnialla sieltä pääsisi, niin...

-- Eihän tuo nyt tämmöiseen rajuilmaan lähtene jatoja nostamaan.

-- Pastori kulta, ei sitä tiedä taata; se on isäänsä, pitää liiaksikin hellän huolen omaisuudestaan ja on aulis henkensä kaupalla haromaan verkkonsa vaikka meren pohjasta.

-- Jos hän semmoista suden sukua on, niin hän on auttamattomissa! Muuten vesi antaa runsaasti riistaa tätä nykyä, olimme menneellä viikolla valaan pyynnissä ja saatiin kuudesta apajasta kahdeksantoista kappaletta.

-- No olivatko nuo minkälaisessa lihassa?

-- Vielä häntä kysyy! lihavia kuin syöttöporsaat. Mutta kuulkaahan nyt, Flodin matami, onko noissa kuuluvilleni tulleissa juorupuheissa, että uudelleen aijotte miehelle mennä, vähintäkään perää? Sanokaa pois, onko niissä perää?

-- Voi, voi, niiden loruja ja lörpötyksiä, kyllä osaavat, jos niiksi tulee. Voi, voi, san' niin, hupattavatko ne todellakin semmoisia?

-- No niin, eihän se minua liikuta, toisti pastori, -- mutta jos siinä on perää, että renki olisi tuo valittu, niin tulee minun poikaa sääli.

-- Mikäpähän pojalla olisi hätänä? Huonompaankin isintimään sen olisi ollut pakosta tyytyminen.

-- Ka niin, kyllä jo yskän ymmärrän! Kutkuaako todellakin niin tuhannen tulisesti tuota vanhaa ruumisrukkaa, ettet enää kumppalitta kestä? No, no, saatavansa se lihakin kiskoo, ja vieläpä koron kanssa! hähä-hähä-hä!

-- Eikö pastori suvaitse puolikasta? katkaisi akka, jota rupesi arveluttamaan, kun keskustelu alkoi kallistua liian mielaalle laidalle.

-- Kiitoksia, matami! Olkoonpa menneeksi pikkuinen tintti vielä! Pitäisihän tästä jo muuten levollekin päästä; mutta ehk'ei minulle vielä tilaakaan ole tehty.

Lotta lähti tilaa kammariin tekemään; Karlssonia ja Rooperttia makuutettaisiin tänä yönä kyökissä.

Pastori haukotteli, jotta leuvat luskivat, hän raapi toista jalkaansa toisella, siveli kädellään ryppyistä otsaansa ikään kuin nimettömiä suruja häätääkseen. Pää painui nytkähdellen pöydänlaitaa yhä likemmäs, kunnes leuka vihdoin siihen jäsähti.

Akka, joka oivalsi minnepäin asiat nyt kallistuivat, tuli pastorin luo, laski kätensä hänen olalleen, ja hellän hyväilevästi väsynyttä taputellen hän pyysi liikuttavalla äänellä:

-- Pastori kulta! lukekaa vielä sananen ennen maatapanoa, muistakaa äitiä ja hänen poikaansa, joka on hurjain aaltojen vallassa.

-- Sananen, niin! niin! Anna minulle kirjani, tiedäthän tuolta ruokalaukusta!

Muori löysi nahkalaukusta mustan kirjan, jonka kannessa oli kultainen risti ja joka pastorin taloon saapuessa aina tuli näkösälle aivan kuin matkalipas, mistä ikälopuille ja potilaille annettiin vahvistavia rohtoja; ja täynnä hartautta, juuri kuin pastori olisi tuonut osan kirkkoa muassaan muorin matalaan majaan, kantoi tämä käsillään tuota salaperäistä kirjaa, yhtä varovasti kuin olisi vienyt lämpösiä naapuriystävättärilleen; siirti kupin syrjemmäksi, pyyhki vyöliinallaan kirjan sijaa pöydälle ja laski vihdoin pyhän kappaleen tuon raskaan pään eteen.

-- Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa -- tässä olisi kirja.

-- Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista pöytää.

-- Ai-jai-jai -- pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; -- ei nyt luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.

Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.

-- Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt. Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.

Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.

-- Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki, silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä rinnalla.

Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.

-- Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, -- työntäkää vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu huomiseen.

Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan lakassa ja Karlsson kammarissaan.

Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.

Seuraavana aamuna, kun kukko lauloi ja Flodin matamin piti lähteä pastoria herättämään, olikin vieras renkineen hävinnyt. Tuuli oli hiukkasen talttunut, kylmiä, valkoisia syksypilviä liikkui idästä maaperää kohden, ja taivas oli helakan sininen. Kahdeksan korvissa muori lähti käymään itäiseen niemeen päin, että eikö ne kalamiehet jo alkaisi kotiutua. Karien välistä välähti tuon tuostakin tuulen pingoittama purje, hävisi ja tuli taas näkyviin. Isoina ajelehtivat vielä aallot, kaukaisimmat saaret kuvastuivat utuisiin verhoihin, kohosivat vedestä ja näyttivät häviävän ilmaan kuin yöusva. Koskelon täysi-ikäiset pojat uiskentelivat niemissä ja lahden poukamissa ja juoksentelivat pitkin veden pintaa, kun näkivät merikotkan heitä vaanivan, sukelsivat pohjaan, nousivat kalvoon ja kiitivät jälleen eteenpäin, jotta vesi koskena kohisi. Jos muori näki kalalokkien kirkuen lähtevän lentoon joltain karilta, luuli hän sieltä purjeenkin pian ilmaantuvan, ja tulikin niitä, mutta ne laskivat kaikki saaren ohitse, suunnaten kulkunsa milloin oikealle, milloin vasemmalle.

Kylmähkö tuulenviima ja valkoiset pilvet panivat silmät kirvelemään, ja vanhus kääntyi takaisin metsään, väsyneenä pitkästä odottamisesta; ja hän rupesi ajan kuluksi poimimaan puolukoita vyöliinaansa. Poika oli sittenkin hänen paras tavaransa, eivätkä huolet olleet häntä painaneet likimainkaan niin raskaasti sinä iltana kun hän seisoi ha'an veräjällä ja näki erään toisen toiveen pettyvän, pimeään häviävän. Mutta tänään oli poikaa tavallista ikävämpi, sillä hän tunsi, että tämä kenties kohtakin tekisi eron hänestä. Papin sanat eilenillalla olivat sytyttäneet ruutilangan ja pian pyssy paukahtaisi. Vaikeata oli edeltäpäin arvata kenen kulmakarvat kärventyisivät; se vaan oli varma että jotain tapahtuisi.

Hän kääntyi vihdoin kotiin päin ja saapui tammitörmälle. Sinne alkoi kuulua melua laiturilta, ja tammen lehtien lomitse näki hän ihmisiä liikkuvan ranta-aitan ympärillä, väittelevän, keskustelevan, selittelevän. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Levottomuus ja utelijaisuus pakoittivat hänet rantaan. Veräjälle näkyi jo jataruuhen peräpuoli. He olivat siis jo kotona saaren ympäri soudettuaan.

Norman kertoi selvällä, huutavalla äänellä tapahtuman.

-- Hän painui pohjaan kuin kivi ja nousi takaisin pintaan, mutta silloin Tuoni iski hänen vasempaan silmäänsä, joka sammui kuin kynttilä.

-- Herra Jeesus, onko hän kuollut? huusi eukko, karaten aidan yli, vaan ei kukaan häntä kuullut, sillä Rundqvist jatkoi hautapuhetta ruuhesta.

-- Ja naaraan hän viimeiseltä tarttui, ja kun rautakoukku hänen selkäänsä sattui, niin...

Muori oli joutunut vapeilla riippuvain verkkojen taa ja näki niiden läpi kuin harsosta koko talon väen kyykistyvän harmaan, ruuhen pohjalla viruvan esineen ympärille. Hän rupesi huutamaan ja pyrki verkkojen alitse, mutta tuohikohokkeet takertuivat hänen tukkaansa ja kivekset sätkivät häntä säärille kuin ruoskat.

-- Mikä Herran nimessä meidän kampelaverkkoihimme on käynyt? huusi Rundqvist, joka huomasi oudon liikkeen verkoissa. -- No herranen aika! Tätihän siellä taitaa olla!

-- Joko se loppui? huusi Flodin matami hätääntyneenä. -- Joko se on kuollut?

-- Kuollut kuin koira.

Muori pääsi irti ja töytäsi laiturille. Hän näki nyt paljaspäisen Kustin nokallaan ruuhessa, mutta poika liikkui, ja hänen altaan näkyi karvaista, isohkoa ruumista.

-- Sinäkö siellä olet, äiti? tervehti Kusti, päätään kääntämättä. -- Tämä se on otus!

Eukko ällistyi nähdessään ison lihavan hylkeen, jota Kusti parhaillaan nylki. Hylkeitä tosin ei joka päivä saatu, ja niiden lihakin oli syötävää näin syksyisin, hylkeenrasvalla sai monta saapasparia voidelluksi ja nahastakin maksettiin parisenkymmentä kruunua, vaan talvihailitta ei tultu aikoihin ensinkään, ja hän ei nähnyt häntääkään veneessä; muorin tuli hiukkasen paha mieli, ja unohtaen sekä löydetyn poikansa että odottamattoman hylkeen rupesi hän toruskelemaan:

-- No mutta entäs silakat?

-- Niin silakat? Niitä ei ollut helppo saada käsiinsä, vastasi Kusti, -- mutta onhan meillä hyle, ja niitä ei kaikin ajoin oteta.

-- Niin, semmoisia sinä Kusti aina jaarittelet, mutta häpeäksi se teille vaan on, että kolme päivää kalassa oltuanne, palajatte kotiin tyhjin käsin. Mitähän syömme tulevanakin talvena taas. Tyhjää! Hampaat naulaan, ei muuta neuvoksi! Vaan muorin puheita ei kukaan kuunnellut eikä puoltanut, sillä silakoihin oli kyllästytty, ja liha oli aina lihaa. Sitä paitsi kaikkien tarkkaavaisuus kiintyi erämiesten hupaiseen kertomukseen kummallisesta retkestä.

-- Niin, Karlssonkin käytti hyväkseen tilaisuutta, anastaen itselleen osan haaskasta -- joll'ei meillä maata olisi, niin hampaat naulaan!

Sinä päivänä nuotanvedosta ei tullut mitään sillä iso pesupata pantiin hylkeenrasvaan; ja kyökissä paistettiin ja keitettiin ja juotiin puolikuppisia; eteläiselle luuvan seinälle pingoitettiin nahka kuivamaan voitonmerkiksi; siinä sitä kiiteltiin, ja siinä siitä hautapuheita pidettiin, ja kaikkien tulevien ja menevien heikkouskoisten täytyi pistää sormensa luodinläpiin, kuulla miten luodit sinne olivat joutuneet, mille kivelle hylje oli kavunnut, mitä Kusti oli Normanille sanonut hetkistä ennen kuin laukaukset pamahtivat, ja vihdoin miten peto viimeisen henkäyksensä oli vetänyt.

Karlssonia näinä päivinä ei paljonkaan huomattu, mutta salakkali hän veistään hioi, ja kun nuotanveto viimeinkin päättyi, niin hän istui purjeveneen perään ja purjehti Lotan ja Normanin kanssa kaupunkiin.

* * * * *

Kun Flodin matami tuli laiturille kaupungista palaajia vastaan, oli Karlsson niin myöntelijäällä ja mielaalla päällä, että muori oitis arvasi Iidan ja hänen välinsä jollain tavalla muuttuneen.

Illallisen syötyänsä Karlsson tuli tupaan tekemään tiliä kalarahoista; ja sitten hänen oli kuulumisia kerrottava. Mutta huononpuoleisestipa matkakertomus sujui, eikä renkiä oikein näkynyt miellyttävän koko juttu. Mutta muori ei hellittänyt.

-- No, sano pois Karlsson, alkoi eukko lypsää, -- Karlsson tietysti käväsi professorillakin?

-- Niin, tulihan sielläkin kerta käytyä, vastasi Karlsson, jota tämä aine ei laisinkaan tuntunut huvittavan.

-- No kuinkas siellä jaksettiin?

-- Kyllähän ne; ne laittoivat paljon terveisiä kaikille, kielsivätpä vielä suuruksellekin jäämään. Huoneet oli vietävän upeasti sisustettu, ja hyvästi siellä kaikin puolin sovittiin.

-- Vai niin, no mitäs tarjottiin?

-- Merirapuja ja svampinjooneja syötiin ja portteria juotiin.

-- Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?

-- No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten mieltään.

-- Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?

Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin huvittanut.

-- Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin erittäin rattoisa.

Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken, niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan, missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies -- ammatiltaan olutkuski -- ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.

Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun, juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit. Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin päivätyö jo päättynyt.

-- Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne ikinä mennenkin? alkoi renki.

-- No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.

-- Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme tietysti, mitäs muuta.

-- Tuohan jo melkein alkaa kyllästyttää.

-- Niin, mutta perin luonnotontahan on, että ihmiset olemattomasta lopertelevat; minä en ainakaan sen perille pääse, sanoi Karlsson ilkipilaisesti.

-- Niin, mitäs Karlsson, nuori pulska mies, minusta vanhasta, hatarahampaasta akasta huolisi.

-- Joutavia, täti, vanhasta vara parempi. Ja jos minä kerran naimista ajattelisin, niin en minä ottaisi lutusta, joka ei mitään osaa eikä ymmärrä, sillä katsokaas, täti, halu on toista ja naiminen toista; halu, lihallinen halu, katoaa kuin savu eivätkä monenkaan lupaus ja luottamus mitään merkitse. Mutta toisin on minun laitani. Uskokaa pois, täti, kenen minä nain, sille minä uskollisena pysyn; semmoinen minä aina olen ollut ja semmoiseksi jään. Se valehtelee, joka muuta julkenee sanoa.

Flodin matami höristeli korviaan.

-- Entäs Iita, milläs kannalla se Iidan ja Karlssonin väli nyt on; eihän vaan lie rikkoutunut? tutkisteli muori.

-- Niin, Iita, mitäs Iidalla on hätänä, jos vaan viitsisin sormellani osottaa, olisi tyttö tuota pikaa sylissäni, mutta katsokaas, täti, hänellä ei ole oikeata mielenlaatua, hän on maailmanmielinen ja turhapäinen, ja eiköpä tyttö parka jo harhateillekin lie eksynyt. Minulla alkaa jo olla ikää, eikä minua enää haluta hupsutteleminen; minä sanon sen suoraan, että _jos minä_ naimista hommaisin, niin minä ottaisin vanhanpuoleisen, ymmärtäväisen ihmisen, jolla on oikea mieli. En oikein tiedä miten tuon sanoisin, mutta täti sen kenties ilmankin hoksaa, sillä tätillä on pää ja aatteet, on niin, kautta kunniani.

Akka oli istautunut pöydän ääreen paremmin päästäkseen Karlssonin koukkujen perille ja ollakseen valmis antamaan myöntävän vastauksen, niin pian kuin Karlsson vähänkin ikään kuin kosijaksi kallisteleisi.

-- No mutta kuulkaahan Karlsson, eukko etsi vyyhdestä uuden langan pään, -- eikö Karlsson ole ajatellut ypöyksinäistä ja upporikasta Åvassan leskeä, joka ei muuta halaja kuin toista miestä entisen sijaan?

-- Hyi tuo, kyllä minä sen vanhan hupakon tunnen, hänelläkään ei ole _oikeata_ luontoa eikä oikeata mielenlaatua, joka yksin minua tyydyttää. Rahoista, ulkonaisesta prameudesta ja koreista vaatteista minä en välitä; ja se, joka minut tuntee, voi sen todeksi todistaa.

Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.

-- No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.

-- Ajatellut tai ajattelematta ollut -- kyllähän jotkut paljonkin ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.

Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.

-- No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän silloin ketään toista todenperästä voi ajatella...

-- Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, -- vaikka syliini heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.

Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy, jollei eukko olisi noussut työntämään.

-- Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin ryysymme yhteen?

Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin halpamainen ajatus.

-- No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle ja kättä paiskaten -- (hän ojensi kätensä) -- ettei siitä enää milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.

Mutta muori ei ollut siihen niinkään nopsa. Hän päinvastoin halusi juurta jaksain asiaa pohtia.

-- Ja miks'ei siitä puhuttaisi, josta arvoltaan jotain saattaa tulla? Minä en enää ole nuori, tietäähän Karlsson sen, eikä Kusti vielä kykene taloa hoitamaan; minä olen tukea vailla ja ymmärrän hyvin, ettei Karlsson tahdo kuluttaa paraita voimiaan toisen palveluksessa eikä raataa palkatta. Mutta minä en tälle vialle muuta voidetta tiedä kuin naimista. Joutaa ihmisten lörpötellä mitä ikinä haluavat, pälpättää niiden kumminkin pitää. Minä todellakaan en käsitä miksi emme menisi yhteen.

-- Enhän minäkään muusta -- -- mutta tuo turkasen pärpätys, joka siitä syntyy, minun sydäntäni kaivelee, ja sitten tuo Kusti, se kai meihin silmittömästi suuttuu.

-- No jos todellakaan ette itse jaksa poikaa torjua, niin teen sen sitten minä. Onhan minulla jo ikää, vaan sopenkuluksi en vielä jouda, ja -- näin kahden kesken sanoen: kyllä vielä saatan olla yhtä hurja rakkaudessa kuin hyväkin kutka, jos niiksi tulee.