Part 5

Karlsson vetäisi takin ylleen napittaen sen, jotteivät repaleiset liivit jäisi näkyviin, mutta Norman hävisi tuvan nurkan taa, toinen paidanhiha kainaloon asti repeentyneenä. Hän ei halunnut tytöille näyttää likaisia, verisiä, pahoin raadeltuja kasvojaan, hänen häviönsä oli jo ilmankin tarpeeksi tunnettu.

Väkevämmän ja voittajan hilpeällä itseluottamuksella Karlsson uudestaan esiintyi tanssipaikalla, ja otettuaan ryypyn jatkoi hän kisaansa Iidan kanssa, joka häntä nyt kohteli lämpimästi, melkeinpä ihmettelemällä.

Illan hämärtäessä tanssi yltymistään yltyi; luuvasta kuului jyskettä kuin riihtä puidessa. Viina kiersi miehestä mieheen, ja mikäli elonnestettä nautittiin, sikäli tuli lähimmäisen käytöstä vähemmin tarkatuksi. Siten Karlsson pääsi Iidan kanssa luvasta puikahtamaan ja lähenteli jo, välttäen nenäkkäitä kyselyjä, ha'an veräjätä, mutta juuri kun tyttö oli ehtinyt porraspuiden päähän ja Karlssonin piti hypätä aidalta maahan, kuului pimeästä muorin ääni:

-- Karlsson! Onko Karlsson siellä? Tulkaa Karlsson luokojatartanne pyöräyttämään!

Vaan Karlsson ei vastannut, soljui ääntä päästämättä maahan ja luiskahti hakaan liukkaasti kuin kettu.

Muori näki hänet yhtäkaikki ja sen lisäksi Iidan valkoisen nenäliinan, jonka tämä oli vyötäisilleen sitaissut leninkiä hikisiltä käsiltä suojelemaan. Huudettuaan vielä kerran vastausta saamatta muori lähti heidän peräänsä. Pähkinäpuitten paartama alanne oli pilkkosen pimeä. Toisinaan vilahteli jotain valkoista, kunnes vihdoin kaikki katosi näkymättömiin. Hän oli ensisti aikonut ottaa pakolaiset kiinni, mutta samassa kuului uusia ääniä porraspuilta, toinen matalampi, toinen kimakampi, molemmat kuuluivat hillityiltä, ja lähetessään ne sammuivat supatukseksi. Kusti ja Liisa kapusivat aidan yli, joka painosta rutisi, ja jäntevin käsin poika kiidätti tytön hakaan. Pensaikossa lymyillen eukko näki miten nuoret toisiinsa kietoutuneina keijuivat ohi tanssien, hyräillen, suudellen niinkuin hänkin aikanansa oli tanssinut, laulaa helisyttänyt ja suudellut. Kerta vielä porraspuut rusahtivat, kun eräs kylän poika ylpeän sonnin tavoin töytäsi aidan yli, perässään eräs saariston kauniimpia kassapäitä, joka aidalle päästyään tanssista hehkuvin poskin, suu naurussa ja kädet ristissä niskan takana, suin päin syöksyi pojan syliin, joka pitkään suudellen hänet kantoi metsään.

Vanhus näki piilopensaastaan parin menevän, toisen palajavan aivan niin kuin hänen nuorena ollessaan, ja vuotta pari hiilustassa hehkunut kytö lieskahti ilmituleen.

Viulu oli vähitellen herennyt vinkumasta, oli sydänyö, ja pohjoisen taivaan punasi jo aamurusko. Häly hälveni hälvenemistään tuvassa, niityltä kuului yksittäisiä ilohuutoja, jotka tiesivät tanssiseuran jo hajonneen ja lähtöä jo tehtävän. Muorin siis oli jouduttava jäähyväisiä sanomaan. Tultuaan valoisammalle paikalle, missä jo erotti puiden oksia ja viheriöitä lehtiä, näki hän kaukaa mäenrinteeltä Karlssonin ja Iidan, käsi kädessä, ikään kuin masurkkaa alkamassa. Lymypaikkaansa häveten hän kiiruhti aidan yli ennättääkseen kotosalle, ennen kuin heinäntekijät pääsisivät lähtemään. Mutta porraspuitten toiselle puolelle sattui Rundqvist. Muori painoi kasvonsa vyöliinaan, ettei tuo vanha pilkkakirves näkisi miten häntä hävetti. Käsiänsä yhteen paukautellen tämä päivittelemään:

-- No vie sua pojat, onko tätikin metsässä ollut? No ei niitä vanhojakaan tiedä taata enemmän kuin...

Flodin matami ei kuullut enään mitään, vaan lähti kiireen kautta tupaan, missä emäntää jo oli kaivattu. Hänen tupaan astuessaan kajahti eläköönhuutoja vastaan, sitten käteltiin, kiiteltiin vieraanvaraisuudesta ja tehtiin hyvästit.

Kun viimein kaikki oli ennallaan, karkulaiset huudettu ha'oista ja niityiltä kotiin -- kaikkia kumminkaan ei saatu käsiin -- laskeusi vanhuskin levolle, vaan ei isoon aikaan saanut unta silmiinsä. Kotvan hän vielä valvoi kuullakseen milloin Karlsson vihdoinkin nousisi kammariinsa.

Neljäs luku.

Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi.

Heinät oli korjattu, elot leikattu, kesä oli mennyt menojaan, ja satoisa se oli ollutkin.

-- Siltä luonnistuu kaikki, senkin pahuukselta, arveli Kusti Karlssonista, jota ei pidetty aivan syyttömänä talon koituvaan vaurastumiseen.

Kaikki miesväki oli lähtenyt rantaan silakan kudulle paitsi Karlssonia, joka kotimiehenä touhuskeli. Hän oli professorin herrasväelle hyvänä apuna matkareppujen ahtamisessa. Tehtiin, näet, lähtöä Tukholman suuren ooperan avajaisiin. Karlsson käveli lyijykynä korvallisessaan koko päivän, joi olutta kyökin pöydältä, salin senkiltä, etehisen portauksilla. Milloin hän sai olkihatun hylyn, milloin lusuun tallatut jalkineet, milloin lopin, milloin polttamattomia sikareja, tyhjiä pulloja ja laatikoita, onkivapoja ja hailimalkkeja, korkkeja, purjelankaa, nauloja, kaikellaista romua, mitä ei voitu mukaan ottaa tai muutoin arvottomana pidettiin; paljolti putoeli murusia rikkaan miehen pöydältä. Professorin hyvinkin tunsivat, että heidän lähtönsä herätti kaipuuta ja ikävää. Karlssonista alkaen, joka nyt menetti lemmittynsä, kanoihin ja porsaisiin asti, joiden herkkupäivät ja makeanleivänjuhlat nyt päättyivät. Lievin oli hylätyn Liisan ja Lotan suru, jotka nyt tosin jäivät muutamaa kahvikuppista vähemmälle, mutta jotka samalla tunsivat, että heidän keväänsä nyt kerrankin oli koittava, jahka heidän vaaralliset kilpailijansa lemmen markkinoilla syystuulien mukana olivat hävinneet.

Kun iltapäivällä höyrylaiva tuli rantaan herrasväkeä noutamaan, herätti se suurta huomiota saaren asukkaissa, sillä laivaa ei vielä milloinkaan ennen siinä rannassa oltu nähty. Karlsson johti maihinnousua, komennellen ja pitäen suurta suuta, laivan laituriin pyrkiessä. Mutta pahempaan kuin pulaan hän tässä joutui, mies kun ei meriasioista tietänyt tuon taivaallista. Ja juuri kun köysi juhlallisesti heitettiin laiturille ja hänen Iidan ja herrasväen silmissä tuli kunnostautua, romahti koko sylyys luomaköyttä hänen niskaansa, jotta lakki vierähti veteen; hän tavotteli, siitä huolimatta, köyttä ja hapuili samalla pakenevata lakkiaan, vaan sotkeutuikin silmukkaan ja kaatui, vastoin tahtoaan tehtyänsä muutamia tanssiaskeleita, pitkäkseen kapteenin haukkuessa hänen suunsa ja silmänsä täyteen, ja laivamiesten katketakseen nauraa hohottaessa. Iita ei ollut sankarinsa tomppelimaista käytöstä huomaavinaan, ja kyynel kiertyi silmään, niin hän häpesi Karlssonin puolesta. Pikipäin jäähyväiset heitettyään Iita jätti lemmittynsä rautaportaalle seisomaan, ja kun tämä kättä puristaen tahtoi puhella tulevasta kesästä, kirjeenvaihdosta ja osotteesta, kiskaistiin porras hänen jalkainsa alta, jotta hän oli suistua nenälleen, ja märkä lakki lotkahti niskaan perämiehen komennussillalta kiljaistessa:

-- Etkö ikinäsi saa köyden päätä irti, senkin tolvana?

Ja herjasanoja sateli satelemistaan onnettoman rakastajan silmille, ennen kuin hän sai touvin irroitetuksi. Laiva ulkoni peräytyen salmen suuta kohti. Kuin herrastaan jäänyt koira Karlsson juoksi rantaa pitkin kompastellen juuriin ja kantoihin, hyppien kiveltä kivelle, ennättääkseen niemeen, missä hänen pyssynsä oli pajupehkon juurella piilossa; jäähyväislaukaukset hänen täytyi ampua, maksoi mitä maksoi. Mutta juuri kun laiva laski ohitse ja hänen piti laukaista, niin pyssy ei lauennutkaan. Viskaten pyssynsä nurmeen otti hän sinisen pumpulinenäliinansa, vilkutti sitä, juoksi veden partaalle yhä viuhuttaen sitä ja päästäen eläköönhuutoja, vaan laivalta ei yksikään vastannut, ei ainoatakaan kättä kohonnut, ei yhden yhtä nenäliinaa heilunut. Iitaa ei näkynyt. Mutta uupumatta, yltyen, raivoissaan hän kiiti kukkurakivisen rannan äyräälle, hyppäsi veteen, vedestä takaisin maalle, syöksi leppäpensasten halki aitaan niin rutosti, että tunkeusi senkin läpi. Seipäät repivät hänen vaatteensa ja haavoittivat hänen kätensä, ja kun vihdoin laiva juuri oli niemen taa katoamaisillaan, katkaisi ruohikkolahti hänen kulkunsa. Mies empimättä veteen, vielä viimeistä kertaa nenäliinaansa liehuttaen ja päästäen viimeisen, epätoivoisen eläköönhuudon. Laivan peräkeula hävisi mäntyjen taa, ja hän näki professorin hatun viuhkuen katoavan metsäniemeen, vetäen perässään postitorven kuvalla varustettua lippua, joka vielä kerran vilahti leppien lomista; ja sitten ei enää mitään näkynyt paitsi pitkää sakeata savua, joka laskeutui suruharsoksi vedenpintaan, sumentaen ilman.

Karlsson rämpi maalle ja palasi pyssynsä luo. Tuikeasti hän siihen tuijotti kuin petturiin ainakin; puisti päätään, pani uuden nallin ja laukaisi.

Paluumatkallaan hän saapui sillalle. Koko äskeinen sappea paisuttava tapahtuma uudistui hänen silmäinsä eteen; miten hän oli siltalankuilla lenkoillut kuin pajatso, kuin markkinailveilijä ikään; hän kuuli pilkkanaurun ja parjaukset, muisteli hämmästystä ilmaisevan, kylmän katseen ja jäykän kädenannin. Kivihiilen ja koneentalin haiku, kyökinkamiinin käry ja laivanlaiteiden öljymaali tuntuivat vielä hänen sieramissaan. Laiva oli saapunut tänne, hänen vastaiseen valtakuntaansa, tuoden mukanaan häntä halveksivia kaupunkilaisia, jotka tuokiossa olivat survaisseet hänet maahan tikapuilta, joiden kapuloita hän jo oli noussut hyvän matkaa ja -- hän säpsähti -- riistäneet häneltä kesäonnen ja kesäilon. Hän katsoi kotvasen aikaa veteen. Rattaansiivet olivat sen sameaksi velloneet, sen pinnalla, joka oli tuhkan peitossa, päilyivät öljypilkut punaisen vihreinä kuin vanhat ikkunanlasit; jos jonkinlaista likaa oli puhkuileva peto vähään aikaan ennättänyt purkaa sisuksistaan, pilaten pahanpäiväiseksi kirkkaan, viheriän veden: olutpullon korkkeja, munankuoria, sikarinpätkiä, puoleksi palaneita tulitikkuja ja paperin palasia, joita salakat huvikseen nieleskelivät. Näytti siltä kuin kokonaisen kaupungin katuränni siihen olisi likansa ja saastansa vuotanut. Hänen mielensä apeutui, ja hänessä selveni selvenemistään se ajatus, että jos mieli päämäärän perille päästä, niin oli lähdettävä juuri noille kaitaisille kaduille, noihin solukoihin kaasulyhtyineen, puodinikkunoineen ja tyttöineen. Siellä ne olivat kaikki nuo tytöt, joilla oli röyhelöt ja mansetit ja nappikengät, siellä kaikki, mikä miestä saattoi houkutella. Mutta hän vihasi tuota kaupunkia yhtäkaikki. Siellä hän aina oli viimeinen, siellä hänen murrettaan naurettiin, kaupungin hieno työ ei hänen karkeata kättään kaivannut, eikä hänen monet tietonsa täällä mitään tuottaneet. Ja kumminkin hänen oli pakosta tuota matkaa tuumiminen, sillä Iita oli väittänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikänä maalaisrengille menisi. Vilvakka vihuri yhä yltyi salmella. Aallot alkoivat nuoleskella laiturin palkkeja. Leyhähtelevä tuulenhenki lakaisi vedenpinnan puhtaaksi ja hajoitti pilvet. Haavanlehtien rapina, laineiden loiske ja veneenkeulain jyskytys laituriin herättivät hänet haaveiluista, ja pyssy olalla hän lähti kotiin.

Kummun kuvetta kiertävä tie oli pähkinäpuitten peitossa, ja tien oikealta puolen uhkaili kulkijaa korkea, mäntymetsää kasvava kallionrinta.

Uteliaisuuttaan hän sinne lähti kapuamaan kuolemankourain ja vattupensaikon läpi ja saapui pian paaterolle, jonne merirasti oli tehty. Sinne näkyi koko saari metsineen, peltoineen niittyineen, pirttineen, ja sen ympärillä pienempiä saaria, kareja ja kallioita. Olihan se oiva palanen tuota ihanata maailmaa, ja vedet, puut, kivet, kaikki saisi hän itselleen omistaa, jos hän vaan ojentaisi kätensä, toisen kätensä vaan ja vetäisi takaisin toisen, sen, joka köyhyyttä ja turhuutta tavoitteli. Kiusaajaa ei kaivattu, joka houkutteli polvistumaan tämän maiseman eteen, minkä laskevan auringon lumoavat säteet panivat purppuralta paistamaan, missä sininen vesi, viheriät metsät, keltaiset pellot, punaiset pirtit muodostivat ihanan taivaankaaren, joka peräti olisi hurmannut huonompijärkisen miehen kuin maalaisrengin. Suutuksissaan tuon kavalan tahallisesta välinpitämättömyydestä, joka viiteen minuuttiin oli ehtinyt unohtaa viimeisen pikku lupauksensakin -- jäähyväisvilkuttamisen -- loukkauneena kuin selkäänsä saanut, pöyhkeileväin kaupunkilaisten herjasanoista, ja tuon lihavan maan, kalaisain vesien ja lämpimien pirttien hurmaamana hän päätti lähteä kotiin tutkiakseen vielä kerran, enintään kahdesti, tuota petollista sydäntä, joka kenties jo oli hänet unohtanut -- ja sitten -- ammentaa niin paljon kuin suinkin, varastamatta.

* * * * *

Kun hän kotiin tullessaan näki ison-tuvan autiona ammottavan, uutimet ikkunain eteen laskettuina, olkia ja tyhjiä sälylaatikoita rappusten edessä, tuntui siltä kuin jotain olisi poikkiteloin hänen kurkustaan solunut, ja koottuaan säkkiin lähteneiden kesävieraiden hänelle jättämät muistot, hiipi hän hiljaa kammariinsa. Kätkettyään aarteensa sängyn alle istautui hän pöydän ääreen, tarttui kynään ja hankkiutui kirjeen kyhäämiseen. Ensi sivu paisui mahtavaksi sanatulvaksi, joka osaksi vuoti Afzeliuksen saduista ja ruotsalaisista kansanlauluista, osaksi oli omaa tekoa. Afzeliusta hän oli lueskellut erään pehtuorin luona Vermlannissa ollessaan, ja nämät sadut olivat häntä suuresti huvittaneet:

"Hyvä rakas Ystävä!" hän alkoi -- "Yksin istun nyt piskuisessa kammarissani ja kauheasti on Iita-kultaani ikävä; Iitan meille muutto on ikimuistooni uurtunut, minä sen muistan aivan kuin se eilen olisi tapahtunut; Iita tuli kevättoukoja tehdessä, käen härkäha'assa kelliessä, ja nyt syksy on tullut ja pojat ovat vesillä silakan pyynnissä; ei olisi muutoin niin kamalan ikävä, ellei Iita olisi kaupunkiin mennyt ja vielä vilkuttamatta laivalta lähtiessään, niinkuin professori alentui tekemään peräkeulankannelta. Tuntuu niin ammottavan kolkolle, kun Iita ei ole täällä tänä iltana, ja se surun tekee yhä raskaammaksi. Muistaako Iita mitä Iita lupasi viime heinäntekotalkoissa, minä sen hyvin muistan, niin selvään kuin olisin sen muistiini kirjoittanut, mutta minäpä kykenenkin _täyttämään_ lupaukseni, johon _kaikki_ eivät pystykään, mutta samapa tuo lie, enkä minä siihen paljon perusta mitenkä ihmiset minua pitelevät, mutta ketä minä rakastan, sitä minä en unhota, sen minä sanon".

Kaihoavan surun lievittyä kohotti mielenkarvaus päätään; sitten pääsivät pelontunteet purkaumaan; hän puhui tuntemattomista kosioista, kaupungin kiusauksista ja Bernsin salongista, ja koska hän hyvin tiesi noiden pelättyjen syntiinlankeemisten olevan Jumalan hallussa, kävi hän jalompiin tunteisiin käsiksi, ja silloin tunkeusivat vanhat muistot kaupustelija-ajoilta esiin. Hän heittäytyi juhlalliseksi siveyden saarnaajaksi ja ankaraksi kostajaksi, jonka suulla Toinen (isolla alkukirjaimella) puhui:

"Kun minä ajattelen miten Iita nyt on yksin eksyttävässä Baabelissa ilman tukevata kättä, joka saattaisi torjua vaaraa ja kiusauksia Iidasta, kun ajattelen kaikkia niitä syntisiä tilaisuuksia lankeemiseen, jotka tekevät tien leveäksi ja jalan keveäksi, niin tunnen sydämmenpistosta, tuntuu siltä, että olen rikkonut Jumalaa ja ihmisiä vastaan, jättäissäni Iidan synnin pauloihin, olisin tahtonut olla ikään kuin Iidan isänä, ja Iita olisi turvannut vanhaan Karlssoniin kuin isään ikään".

Kirjoittaessaan sanat "isä" ja "vanha Karlsson" heltyi hänen sydämmensä perin pehmeäksi, ja hänen mieleensä muistuivat viimeiset hautajaiset kylässä.

-- "Kuin isä, jonka sydän ja huulet aina ovat alttiit säälimään ja anteeksi antamaan, kuka sen tietää miten kauvan vanhan Karlssonin (hän rakasti jo tätä lausetapaa) on sallittu täällä elää, vai eikö hänen päivänsä täällä jo ole luettu kuin vedenpisarat meressä ja tähdet ilmassa, ehkä hän, ennen kuin arvataankaan, on lakastunut kuin kulokorsi ja silloin joku kenties mielellään penkoisi hänet ylös maan povesta, joka nyt ei sitä uskoisi, mutta toivokaamme ja rukoilkaamme, että hänen on suotu elää vielä sinä päivänä, jolloin kukkaset puhkeavat ja mettiset jälleen meillä kuhertelevat; silloin on sarastava suloinen aamu _monelle,_ joka nyt valittaa ja huokailee ja psalmistan kanssa tahtoisi laulaa -- -- --"

Koska hän ei jaksanut muistaa miten psalmista lauloi, täytyi hänen nousta testamenttiaan hakemaan kirstusta. Mutta siinä oli niin paljolti valitsemisen varaa, ja Liisa huusi jo illalliselle, jotta täytyi iskeä umpimähkään ja pistää paperille:

Korven laitumet myös tiukkuvat ja kukkulat ovat ympäri iloissansa.

Kedot ovat laumaa täynnä, ja laaksossa on tihkiältä jyviä, niin että siitä ihastutaan ja myös lauletaan.

Luettuaan tämän hän mielihyväkseen huomasi, että maalaiselämää siinä sangen sattuvasti kuvattiin kaupungin elämää kaikin puolin paremmaksi, ja koska juuri tämä asian kipeä kohta olikin, niin hän päätti olla siihen enää kajoamatta; kyllä kaiketi Iita jo tuosta yskän ymmärtäisi.

Sitten hän rupesi miettimään mitä muuta hän voisi keksiä; vaan nälkäpä siinä alkoi tulla ja yhdentekevä mitä hän kirjoitti, sillä ennen kevättä Iita jo olisi poissa, sen hän tunsi.

Siksi hän piirsi kirjeen alle "Sinun uskollisin ja luopumattomin ystäväsi" ja laskeusi kyökkiin illastamaan. -- Iltapuoleen oli ruvennut tuulemaan. Levottoman näköisenä eukko istuutui pöydän ääreen, missä ennestään istui Karlsson yksin. Tytöt käyskelivät äänettöminä ja odotellen takan ja pöydän väliä.

-- Karlsson on ryyppyä vailla tänä iltana, lausui muori; näen silmistä, että se on ihan tarpeen.

-- Noh, olihan tuossa hiukan verran hommaa, tavaroita laivaan saattaessa, vastaeli Karlsson.

-- Nyt saa levähtää, arveli muori ja lähti "tuntilasia" noutamaan. -- Mutta hirveä on tuo myrsky tänä iltana, ja itäiseksi se kiertyy; saas nähdä saavatko pojat jataverkot kunnolla nostetuksi tänä ehtoona.

-- Niin, sille minä en mitään taida; en minä säiden hallitsija ole, murahti Karlsson. Mutta nousviikolla pitää olla kaunis ilma, sillä silloin minä itse lähden kaupunkiin puhuttelemaan kalakauppiasta.

-- Vai niin, vaine, vai on Karlssonilla semmoiset aikeet?

-- Niin, näettehän, minun mielestäni pojat eivät saa hintaa kaloista; lieneehän se vika jossain, missähän sitten lie.

Eukko nyppi pöytää varoen, että eikö lie muuta asiata kaupunkiin kuin tuo kala-asia.

-- Hm -- eihän Karlsson vaan jättäne käymättä professorilla? Yhdellä tiellä!

-- Pitäisi kai sielläkin käväistä, jos vaan aikaa riittää, professorilta näkyy tänne unehtuneen pullokorikin...

-- Kovasti hyviä ihmisiä ne vaan olivat... Eikö Karlsson huoli puolikasta?

-- Suur' kiitosta, paljon kiitoksia, täti! -- Niin, kyllä ne olivat mainiota väkeä, ja kai ne vielä palajavatkin -- niin ainakin Iita arveli.

Suurella mielihyvällä Karlsson lausui sen nimen ja laski siihen koko mahtipontisen etevämmyytensä. Eukko tunsi olevansa vähäväkisempi, alakynnessä, ja se tunne pani posket palamaan ja silmät säihkymään.

-- Minä luulin teidän välinne jo rikkoutuneen, kuiskasi eukko.

-- Ei sinnepäinkään, kyllä se vielä kauvankin eheänä kestää, intoili Karlsson, joka siimasta tunsi, että hyväkin kala koukussa potki.

-- Menettekö te sitten yhteen?

-- Kyllä maar', kun sekin aika joutuu; mutta pitänee ensin hankkia jonkinlaista palvelusta.

Vanhuksen rypistyneet kasvot värähtelivät, ja luiseva käsi nypli pöytäliinaa kuin kuumetautisen lakanaa.

-- Karlsson siis aikoo lähteä talosta? rohkeni muori kysyä kuivettuneella äänellä.

Niille paikoillepa se panee, lähdettävähän tästä kumminkin kerran on, säikytteli Karlsson, -- omille puuroille -- eihän kukaan toisen työhön ilmaiseksi viimeisiä voimiaan rupee tuhlaamaan.

Liisa toi jauhopuuroa ja yhtäkkiä Karlssonin päähän pälkähti laskea hiukkasen leikkiä tytön kanssa.

-- No, tytöt, eikö teitä pelota yksinänne nukkua tänä yönä, kun pojat ovat kalassa? Ehkä minä tulisin toveriksenne?

-- Ei liioin kaivattane! vastasi Liisa.

Keittiöstä ei kotvaseen kuulunut mitään. Ulkona riehui myrsky, repi lehtiä koivuista, ravisteli aitoja, riuhtoi räystäitä ja viirejä. Välistä tuulenpuuska puhahti piipusta lieteen, jotta Lotan täytyi kädellään suojella silmiään. Ja kun tuuli hetkiseksi herkesi vinkumasta, kuului ulapalta kuinka aallot jyskivät karikkoja vastaan. -- Äkkiä rupesi koira pihamaalla haukkumaan, ja haukunta kuului etääntyvän, ikään kuin peni olisi juossut tulijoita vastaan tervehtien tai uhaten.

-- Karlsson on hyvä ja menee katastamaan kuka siellä on tulossa, käski eukko, ja Karlsson nousi heti istualtaan.

Kun renki tuli ovelle, kohtasi häntä niin paksu pimeä, että sitä olisi saanut veitsellä viiltää, ja vinkka tuuli nosti hänen nivuksensa pystyyn kuin herneen varret. Hän huusi koiraa luokseen, mutta haukunta kuului jo lähdeniityltä asti, ja siltä kuului, että koira tunsi tulijat.

-- Tulee vieraita näin iltamyöhällä, ihmetteli renki muorin ovelle tullessa -- keitähän lienevät? Pitänee lähteä katsomaan. Kuules Liisa, sytytäppäs lyhty ja anna mulle lakkini!

Saatuaan lyhdyn hän pyrki vastatuuleen niittyä kohti ja saapui haukuntaa noudattaen mäntymetsään, joka erotti niityn rannasta. Koira oli herennyt haukkumasta, vaan männyt humisivat ja narisivat kaakon kynsissä. Nyt renki kuuli korkorautain kalinaa, taittuvain oksien rusketta, vesilätäköihin molskahtelemista, koiran älähdyksiä ja jonkun vihastuneen kirouksia.

-- Hei! Kuka siellä, huusi Karlsson.

-- Pastori, vastasi painuksissa oleva ääni, ja samassa renki näki kengän kannan iskevän kokonaisen kipinäkimpun mukurakivestä, ja vuorenkynneltä tiheiköstä vierähti paksuun vaatteeseen kääriytynyt, harteva mies. Ahavoituneita, karkeapiirteisiä kasvoja reunusti harmaa, tuuhea korvaparta, ja niitä elähytti sammalisten kulmakarvain varjostamat silmät.

-- Helvetin huonossa kunnossa te tienne täällä saaressanne pidätte, toraili tulija terveisiksi.

-- Jesus siunatkoon, -- pastoriko se tämmöisellä säällä on yön selkään lähtenyt! vastasi Karlsson nöyrästi sielunpaimenensa sadatuksiin. -- Mutta miss' on ruuhi?

-- Sumpillapa minä tänne tulin; -- kyllä Roopertti siitä huolen pitää. Viehän minut suojaan vaan, sillä tänä iltanahan tuulee läpi luitten ja ytimen. Soh, mars vaan!

Karlsson kulki edeltä, lyhty kädessä, ja pastori perässä kintereillään koira, joka tuontuostakin hyppeli pensaihin ikään lentoon lehahtaneen töyrin jälkiä nuuskimaan.

Emäntä oli lähtenyt lyhdyn valoa kohti käymään, ja tuntiessaan tulijan pastoriksi, ihastui hän ja toimitti hänelle tervetuliaiset.

Pastorin oli kalanmyyntimatkalla myrsky yllättänyt, jotta oli pakosta yötyminen taloon; hän manasi ja kiroili huonoa onneaan, kun ei ollut päässyt ajoissa kaupunkiin kaloja myymään "nyt kun sata pirua oli vaanimassa jok'ikistä häntää, mikä vedessä liikkui".

Emäntä olisi vienyt tulijan tupaan, mutta tämä kulki suoraa päätä kyökkiin pesävalkean ääreen, jonka nopeimmin luuli hänen vaatteensa kuivavan. Lämpö ja valo eivät kumminkaan näkyneet tekevän pastorin hyvää, sillä kasvojaan pahoin väännellen, ikään kuin karistellakseen unet silmistään, hän rupesi riisumaan saappaita jalastaan. Karlsson veti sill'aikaa hänen päältään vanhan, vihreänharmaan, pörröisestä villavaatteesta tehdyn viitan, ja vähän ajan päästä pappi istui sukkasillaan villaröijy yllään, pöydän kulmassa, johon eukko vast'ikään oli kahvivehkeet tuonut.