Part 4

Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista, kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta, kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle, kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.

Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa. Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan -- professorin kauniin kyökkipiian -- ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita alas vasta sytytetty sikari hampaissa.

Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita, niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta väistyä, loppui valta ja arvoisuus.

Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet opettaisi.

-- Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson hänen sijalleen heti hyppäsi.

Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan, löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.

Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta kajahti: -- Täällä hän on, täti! -- Kyllä hän tulee paikalla!

Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h--n, voittajan täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan kiittää.

Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa minkä kerkesi.

-- Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko, seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.

Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan, sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa. Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei helläksi.

-- Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, -- meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.

Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:

-- Niin, niin, aivan oikein -- heinäntekoon nousevalla viikolla!

-- Soisin, näethän, emäntä jatkoi, -- että Karlsson ja Liisa lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.

-- Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi -- silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.

-- No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten rengin kasvonjuonteet muuttuivat.

Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä, jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.

Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut, päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.

-- Norman ei siihen kykene; -- Norman ei pysty kaikkia professorin asioita toimittamaan ja -- ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.

-- Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt puolestaan päättävästi vastasi -- ja hän sanoi, että hänell' ei ole asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.

Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.

Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta, ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.

-- Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.

-- Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on, sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.

-- Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla. Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa, ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.

-- Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?

-- Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, -- teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään. Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.

Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos kerran kaupat tehtiin.

-- En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.

-- No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille aina keino keksitään.

Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.

* * * * *

On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme. Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna. Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan, olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen, särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty, muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita, veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt, paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään, silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla, odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen. Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.

Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse. Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa ikäveljien rinnalla.

Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin kulkemaan.

Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät, kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen, tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.

Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia, keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata, hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa. Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset, jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta pientä elukkata.

Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin eturintaan ehättelivät.

Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia, loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne, milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.

Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen, pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo sinä kinttujasi!

Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä, mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet hänen pariinsa pyrkineet.

Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla, silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan suurukselle.

Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:

-- Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää olla kuin kotonaan.

Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet olevan milläänkään.

-- Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä, valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista mielipahaansa peitellä.

-- Kelvanneehan tuohon muori! pilaili Rundqvist, jolla sanottiin olevan silmät selässäkin.

-- Muori haravoimaan! huutavat nyt kaikki yhteen ääneen. -- Muori niitylle!

Muori tekee vyöliinallaan estelevän liikkeen.

-- Hyvänen aika! Minäkö vanha räppäsilmäinen eukonrutimo tyttöjen pariin? En, en sinä ilmoisna ikänä. Tehän olette kaikki päästänne pilalla.

Vastarinta ärsyttää.

-- Ota pois, ota sinä akka vaan, kuiskaa Rundqvist Normanin säestämänä ja Kustin kasvojen yhä synkistyessä.

Inttelyistä ei ollut apua. Toisten melutessa ja katketakseen nauraa hohottaessa Karlsson juoksee tupaan hakemaan muorin omaa haravaa, joka on piilossa jossain vinnillä; muori perästä huutaen:

-- Elkää Herran nimessä! Ette saa mennä minun piilojani repeloimaan! -- Ja molemmat katoavat, rähiseväin heinämiesten heitä kokkapuheilla yhä hätistäessä.

-- Minusta -- Rundqvist katkaisi kotveroiseksi syntyneen äänettömyyden -- minun mielestäni he viipyvät joltisenkin kauvan. Meneppäs, Norman, katsastamaan mitä ne tekevät!

Myrskyiset mieltymyksen osotukset kiihottivat kunnianhimoista jatkamaan.

-- Mitähän ihmettä ne siellä tekevät? Ei, tämä ei käy päinsä! Minua tämä rupee huolestuttamaan!

Kustin huulet kävivät tummansinisiksi, mutta hän väänsi ne nauruun, jottei toisista eroaisi.

-- Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, jatkoi Rundqvist samaa nuottia, -- nyt en enää tätä jaksa kestää, minun täytyy lähteä ottamaan selkoa siitä, mitä ne tekevät.

Samassa Karlsson ja muori ilmaantuivat etehisen ovelle tuoden mukanaan löydetyn haravan. Komea kappale se on, ja siihen on piirretty kaksi sydäntä ja vuosiluku 1852. Muori oli sen aikanaan saanut morsiuslahjaksi sulhaseltaan, joka itse sen oli veistänyt. Haravan ontossa varrenpäässä herneet hölkkyivät. Menneitten aikain iloiset muistot näkyivät saattavan tuon muutoinkin hilpeämielisen muorin hyvälle tuulelle, ja perin vapaana kivulloisesta ventotunteisuudesta sanoi hän vuosilukua osottaen:

-- Tätä haravata Flod-ukko ei varsin hiljakkoin tekaissut.

-- Etkä sinä morsiusvuoteelle laskeutunut, muoriseni, virkkoi eräs saaristolainen.

-- Mutta sen voit vielä kerran uudistaa, irvisteli toinen.

-- Kuuden kuukauden porsaihin ja kahden vuoden leskiin ei tiedä luottaa, kiusotteli kolmas.

-- Mitä kuivempi karahka sitä kiihkeämpi syttymään, loskasi suutaan neljäs.

Joka-ikinen heitti kapulansa tuleen, mutta eukko hymähteli, torjuen vihollista voimainsa tiestä, ei pannut pahakseen, vaan laski leikkiä toisten kanssa kilvan, sillä asia ei olisi suuttumisella parannut.

Sitten lähdettiin suoniitylle, joka kasvoi saraheinää ja korteita kuin hyvääkin metsää ja jossa oli vettä miehen polvea myöten.

Ja muori haravoi niin hartaasti, että pysyi Karlssonin jälessä ja muiden edellä; purevia pistosanoja sateli aina edelleen "nuorten" niskaan.

Päästiin puolille päivin ja viimein illan suuhun. Viulun vinguttaja oli saapunut soittoineen, luhan lattia oli puhtaaksi laistu ja pahimmat oksat piellä silitelty. Kun aurinko oli majoilleen mennyt, alkoi tanssi.

Karlsson pani sen alkuun tanssittaen Iitaa, joka Maria Stuartin-kaulus kaulassa, valkoinen röyhelö rinnoilla ja edestäpäin kaarelle leikattuine mustine leninkineen herätti kateuden tunteita talonpoikaistytöissä, pelkoa ja kalseutta vanhoissa, mutta pojissa halua.

Karlsson yksin osasi uutta valssia, jonka vuoksi Iita mielellään hänen kanssaan tanssi moneen kertaan, liiatenkin kun se kolmenaskeleen-valssi, jota Normanin kanssa olivat koettaneet, oli mennyt vallan mitättömiin. Alakynteen joutuneella Normanilla ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin turvautua harmonikkaan sydämensä tuskia lieventääkseen ja koettaakseen eikö tähän viimeiseen viehättimeen tarttuisi tuo korea viiripää lintu, jota parisen viikkoa sitten jo luuli kädessään pitelevän, mutta joka piiraman päästä jo katonräystäällä toisen kanssa nokiskeli. Karlssonin mielestä tämä säestys oli lopen tarpeeton, kun hän kerran oikean soittoniekan varta vasten oli tilannut; eikä todellakaan tuo ahdashenkinen paljepeli pysynyt liikunnaltaan liukkaan viulun rinnalla, vaan häiritsi tahtia ja sekoitti tanssia. Koska nyt oli hyvä tilaisuus antaa kilpakosijalle kunnon letkaus, vallankin kun kaikki näkyivät olevan yksimieliset harmonikan sopimattomuudesta, huusi Karlsson lattian yli soppeen kyyristyneelle rakastajalle:

-- Kuuleks! Tuki leipälaukkusi toinen suu, jos täällä mielit istua, mutta jos mahaasi niin möhyyttää, ett'et täällä kestä, niin pötki sitten pellolle!

Vaikka kaikki yksimielisesti yhtyivät hyväksyvään pilkkanauruun, ei Normania sittenkään haluttanut väistyä kilpakosijansa tieltä. Hänen mieltään rohkaisi ottamansa ryypyt ja voimiansa lisäsi Iidan edestäpäin kaarrettu leninki.

-- Kuuleks! jätkytteli hän Karlssonia, joka vahingossa oli käyttänyt kotopuolensa murretta, ja joka hemsöläisissä alunpitäen oli herättänyt naurunhalua, -- tuleppas pihamaalle, niin sonsaroin siannahkasi!

Karlsson ei vielä pitänyt asiaa niin vaarallisena, että tarvitsi käsikähmään käydä ja päätti toistaiseksi pysyä kinastelemisen rauhallisemmalla alalla.

-- Mitäs kummallisia sikoja ne ovat, joiden nahkassa on sonsareja?

-- Eivätkö lie Vermlannin possoja! härnäili Norman.

Tuo loukkasi kansallisuuden tunnetta, ja turhaan haettuaan kyllin purevaa vastausta, karkasi Karlsson vihollisen kimppuun, tarttui hänen liivinsä kaulukseen ja laahasi hänet ulos.

Ovensuusta tytöt katselivat temmellystä, eikä kenenkään mieleen johtunut mennä erottamaan.

Norman oli vähäläntäinen, tanakka, Karlsson iso ja jykevä. Heitettyään päältään nutun, jonka pelkäsi pilaantuvan, kävi hän käsiksi; Norman puski päätään vihollisen vatsaan, jonka tempun oli oppinut luotsipojilta. Mutta Karlsson tarttui hänen vyöhönsä ja potkaisi häntä haaroihin, jotta Norman kokoonkääriytyneen siilin tavoin tupsahti tunkiolle.

-- Perhanan rantajätkä! kiljaisi Norman, kun ei pystynyt nyrkkiputikkaan.

Vihan vimmaa kuohuen ja turhaan herjasanoja hakien painoi Karlsson polvensa vastustajan rintaa vastaan, vetäen korville kaatunutta, joka puri ja sylki, kunnes vihdoin sai suunsa pehkuja täyteen.

-- Nyt leipälinkkusi hankaan puhtaaksi! lausui voittaja, ja tunkion pehkuilla hän hieroi kaatunutta, kunnes tämän nenä rupesi verta vuotamaan. Mutta kiukkua kiehuva Norman sai arvoltaan suunsa auki, ja nyt hän syyti kaikki herjasanansa Karlssonin silmille, joka etevämmyydestään huolimatta ei saanut vihollisensa suuta tukituksi.

Soitanto oli vaiennut, tanssi tau'onnut ja katselijat lausuneet mielipiteensä sana- ja nyrkkisodan vaiheista, jota olivat kuunnelleet ja katselleet yhtä välinpitämättömästi kuin teurastusta tai tanssia, jos kohta vanhain mielestä Karlssonin temppu sylipainin alkaessa sovinnaisen tappelutavan kannalta oli moitittava.

Mutta nyt kajahti huuto, joka hajotti katselijajoukon ja rikkoi juhlivain hilpeän mielialan.

-- Sillä on veitsi! huusi joku joukosta.

-- Veitsi! toistivat toiset. -- Kenellä? Veitset hiiteen!

Sankarit saarrettiin; Normanin käsistä murrettiin linkkuveitsi, hän nostettiin seisoalleen ja erotettiin Karlssonista.

-- Tapelkaa poikaset, mutta älkää toisianne puukottako, varoitteli eräs vanha saariston ukko tappelun päättäjäisiksi.