Part 3

Kun hän illansuussa saapui kammariinsa, oli laskenut uutimen alas ja sytyttänyt kynttilän, tuntui mieli yksinäisyydessä ensisti vähän raskaalta, sillä hän pelkäsi noita, jotka hän oli itsestänsä eristänyt. Tähän asti hän oli tottunut päivät pääksytysten olemaan muiden parissa. Ei hän milloinkaan ollut kuuntelijain puutteessa, jos tahtoi tarinoida. Nyt ei kuulunut hiiskahdustakaan mistään, vaan tottumuksesta hän odotti, että joku häntä puhuttelisi. Hänen korvissaan soi olemattomia ääniä, ja hänen päässänsä, joka tähän saakka oli purkanut kaikki ajatukset puhuttuihin sanoihin, alkoivat käyttämättä jääneiden sanansiementen tähteet itää ja ponnistelivat päästäkseen ulos missä muodossa hyvänsä, masentaen mieltä, jottei tahtonut saada unta silmiinsä.

Hän rupesi kävelemään sukkasillaan edestakaisin ikkunan ja oven ahdasta väliä ja keskitti kaikki ajatuksensa huomispäivän töihin; järjesti päässään tehtävät askareet, jakoi ne, kumosi edeltäkäsin väitteet ja voitti vastukset. Tunnin verran työtä tehtyään, rauhoittuivat ajatukset, jotta hänen päänsä nyt oli kuin hyvin järjestetty ja huolellisesti viivoitettu vastakirja, johon kaikki eri ostokset on määräpaikkoihinsa piirretty, jotta yhdellä silmäyksellä saa yleiskatsauksen koko asemasta.

Vihdoin hän heittiin sänkyyn, ja kun tiesi olevansa yksin puhtaitten, tuoreitten raitien välissä, ja varmana siitä, ettei kukaan hänen untaan häiritseisi, tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut enemmän omassa vallassaan istukkaan tavoin, joka omin takein oli juurtunut, ja jonka nyt sai leikata emäpuusta irti, koska se tästä pitäen kykeni elämään elämänsä yksin, omin voimin, nähden kovempaa vaivaa, vaan myös runsaammin nauttien.

Ja siihen hän nukkui rientääkseen elämän maanantai-aamua ja työviikkoa kohti.

Kolmas luku.

Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet.

Lahna kävi parhaillaan kudulla, kataja pölysi, tuomi kukki, ja Karlsson teki kevätkylvönsä paleltuneisiin syystoukoihin, teurasti kuusi lehmää, osti kuivia heiniä eloon jätetyille, joten ne saivat koivet alleen ja kykenivät kömpimään metsään. Hän järjesti ja hommasi, raatoi itse kahden verosta, ja kun hän pani väen liikkeelle, niin ei yksikään uskaltanut ruveta niskoittelemaan.

Hän oli syntynyt eräällä Vermlannin tehtaalla kutakuinkin hämäräperäisistä vanhemmista ja osotti jo aikaisin haluttomuutta väkityöhön, mutta oli kuulumattoman kekselijäs karttamaan tätä syntiinlankeemuksen harmittavaa seurausta.

Kun häntä halutti tutustua inhimillisen toiminnan kaikkiin puoliin, niin hän ei koskaan suotta vitkastellut samassa paikassa, vaan niin pian kuin hän opittavansa oli oppinut, hankki hän uuden työalan, ja siten hän oli sepänammatista siirtynyt maanviljelijän toimeen, kokenut hevosmiehen virkaa, ollut puotipoikana, puutarhurin renkinä, rautatientyössä, tiilinpolttajana ja vihdoin kiertävänä kirjakauppiaana. Hänen täten muuttuessaan milloin miksikin maailma oli tasinut hänen luontonsa, ja hän oli tottunut tyytymään kaikenlaisiin oloihin ja ihmisiin, ymmärtämään heidän tarkoituksiaan, oivaltamaan heidän ajatuksiaan, arvaamaan heidän salaiset toivomuksensa. Hän oli sanalla sanoen, lähimmäisiänsä etevämpi, ja hänen tietonsa eri aloilla tekivät hänet taitavammaksi johtamaan ja järjestämään kuin tottelemaan huonompaansa ja sovittumaan sen vaunun pyöräksi, jonka tuli häntä itseään vetää.

Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan, eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi kyennyt.

Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi, hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi, että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.

Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä, joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä, osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään, liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin. Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut vihamiehekseen.

Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan kauvas näkynyt.

Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja palautettava säännölliseen maatyöhön.

Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.

Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä. Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä, eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa täytyi yhtyä toisten työhön.

Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.

Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää, Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.

Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi uuden linkun tuvan oveen. -- Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen kilpailijaansa kiitettävän; -- kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se Rundqvist.

Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa täydelliseksi.

Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi vehkeillä -- kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.

Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi asiain mennä menojaan. -- Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; -- kyllä minä korjaan!

Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen kaipuuta ja apeata mielialaa.

Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa, saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu -- tuon hän tunsi hienon hienoksi -- sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin. Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen, ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. -- -- -- Hänen täytyi ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.

-- Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista tietoakaan!

Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?

-- Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi asumaan.

-- Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi? Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?

-- Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti Flodin matami.

-- Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, -- vaan niinhän täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. -- Eihän kalaa saada jalkaa kastamatta.

-- Voisihan tuota koettaa, vaan ei _meille_ kesävieraita tule, siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa perustanut.

Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli, ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä" vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.

Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen... Niin kyllä tämä on oikea talo... Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.

Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden yksityispankin viitosen.

-- Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.

Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".

Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja, joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle kuulijakunnalle.

Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.

Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra, rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa, hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen. Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei puhettakaan.

Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka viehätti ja veti puoleensa.

Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja helposti palava sikari hampaissa.

Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti piittaavansa.

Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain palvelustytöt kävivät vedellä.

Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita vaatteitaan näyttämään.

Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta, saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.

Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin. Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille, niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen mukaan.

Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas, kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.

Dalarössä kumminkaan ei käyty muuta kuin kerta viikossa, joten nämät matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi, näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä pidetään.

Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan, paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista, jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi luullut häntä tilan hallitsijaksi.

Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.

Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.

Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä, naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.