Part 2

Tuvan ikkunasta näkyi valkoisena saippuasta Kustin pisainen naama, jota hän, peilirisaan hirmuisesti irvistäen, kahni auringonpaisteessa välkähtelevällä partaveitsellä.

-- Lähdettekös kirkolle tänään? kysyi Karlsson aamutervehdykseksi.

-- Eipä tuonne niin taajaan meiltä tule lähdettyä, vastasi Rundqvist; Herran huoneelle tulee meiltä soutumatkaa parisen peninkulmaa ja saman verran sieltä takaisin, eikähän lepopäivää suotta työllä pidä rikkoa.

Lotta tuli pihasalle potaatteja huuhtomaan, Liisa meni ruoka-aittaan noutamaan suolakalaa talvitarveammeesta tahi "sukuhaudasta", jonne kaikki verkkoihin ja kala-arkkuun kuolleet pikkukalat, joita ei muuten saattanut säilyttää, talven varalle suolattiin, sikin sokin, "ilman muodon katsomatta". Siinä oli vierettäin valkoista särkeä ja punaista sorvaa; lahnan parttia, kiiskiä, vilukalaa, ahventa, pientä paistinhaukia, kampelata, suutaria, matikkaa, siikaa. Mikä oli mitenkin surmansa saanut. Minkä olivat kitusimet revittyinä, minkä silmän koukku ruhjonut sijoiltaan, minkä selkään ahraimella isketty ilkeä haava, minkä vatsaan painunut saappaan koron jälki. Hän kaapasi kourallisen, ja toisen, liotti vedessä enimmät suolat, vei kyökkiin ja paiskasi pataan.

Aamiaista valmistettaessa Karlsson oli pukeunut ja lähtenyt tiluksia katsomaan.

Tupa, joka alkuaan oli rakennettu kahdesta, mökötti mäentörmällä, pitkän ja matalahkon lahden perimmäisessä pohjukassa. Lahti oli siksi pitkä, ettei merta näkynyt, joten talolta katsellessaan luuli olevansa sydänmaan lammin rannalla. Töyrämät laskeusivat loivina laaksoihin, joissa leppä-, koivu- ja tammimetsäin reunustamat ha'at, niityt ja laitumet vaihtelivat. Lahden pohjoispäätä suojasi kylmiltä tuulilta havumetsää kasvava ylänne, saaren etelä-osassa oli männiköitä, koivuhakoja, rämeitä ja soita, joiden välistä sieltä täältä pellonmuru pilkisti.

Mäellä oli, paitsi asuinhuoneita, ruoka-aitta ja vähän matkan päässä isotupa, punaiseksi maalattu, vanhanaikaisilla nurkilla salvettu, isohko, tiilikattoinen rakennus. Sen oli Flod-vainaja aikoinaan tehnyt asuakseen siinä eläkkeellä, mutta hänen kuoltuaan se oli jäänyt autioksi, sillä muori ei tahtonut siinä yksinään asuskella, koska siten tarpeettoman monessa tulenpesässä olisi puita haaskattu.

Ha'an laidassa olivat navetta ja luuva; kookkaita tammia kasvavassa lehdikossa kellari ja sauna; etelästä päin näkyi pajan ränstynyt katto.

Poukaman perukassa olivat ranta-aitat. Ne ulottuivat laiturille asti, jonka luona venevalkama oli.

Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt, viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.

Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta, ha'asta ja pajasta.

Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa, ruisleipää ja -- viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.

Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella, Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana, heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin ymmärsi jotain.

Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.

Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan ajan pitkään oli varmin asema.

-- Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa, väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin sanoakseni, kiertää.

-- Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen, Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; -- eihän silakanverkoilla pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä, ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?

Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan juoneen tarttumaan:

-- Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen taas alkaa.

-- Kuka loppua tekee ja Manalle menee -- Rundqvist katsoi parhaaksi puuttua puheeseen, kun havaitsi Karlssonin, sorvanpyrstö hampaissa hurjasti huitovan käsillään soutaakseen keskustelun omalle puolelleen takaisin, -- mutta jonka nyt oli pakosta muiden nauruun yhtyminen. Menestyksestä mielissään Rundqvist rupesi lörpöttelemään enemmältäkin samaan suuntaan, niin ettei ketään enää haluttanut yksivakainen keskustelu maanviljelyksestä.

Murkinan päätyttyä muori tuli huoneeseen, pyytäen Karlssonia ja Kustia navettaa ja viljelyksiä katsomaan sekä sopimaan työnjaosta ja talon kuntoonpanemisesta; sitten kokoonnuttaisiin tupaan lukua kuuntelemaan.

Rundqvist laskiin sohvankannelle, lieden ääreen, ja sytytti piippunsa, mutta Norman otti harmoonikkansa ja istuutui kuistille, muiden mennessä navettaan. Täällä Karlsson huomasi asiain olevan hiukkasen paremmalla kannalla kuin oli rohjennut toivoa. Kaksitoista lehmää oli polvillaan sammalta ja olkia syömässä, sillä muu rehu oli jo aikoja loppunut. Niitä koeteltiin nostaa koivilleen, mutta kaikki ponnistukset raukesivat tyhjään. Kusti ja Karlsson koettivat vielä kerran kohottaa niitä työntämällä laudan vatsojen alle, vaan kun siitäkään ei ollut apua, niin elikot jätettiin oman onnensa nojaan.

Karlsson puisti epäilevästi päätään kuin tautivuoteelta lähtevä lääkäri, mutta säästi toiseen kertaan neuvonsa ja parannusehdotuksensa.

Juhtien laita oli vielä kurjempi, sillä ne olivat äskettäin lopettaneet kevätkynnön, eikä lampaillakaan ollut muuta kuin kuivaa kuorta käperrettävänä, sillä lehtikerput oli talven mittaan tyhjiksi syöty.

Siat olivat laihoja kuin metsäkoirat, kanat juoksentelivat navetassa; sontatunkioita oli siellä täällä, ja vesi uursi itselleen uitteja mihin sai.

Kun tarkastus oli päättynyt ja kaikki huomattu olevan rappiolla, väitti Karlsson, ettei nyt muu tullut neuvoksi kuin tarttua puukkoon.

-- Kuusi lypsävää lehmää antaa enemmän kuin kaksitoista nälkään nääntyvää! Ja hän tunnusteli maitopeilejä ja maitoreikiä ja määräili vastustamattomalla varmuudella mitkä ne kuusi olivat, jotka ensin olivat ruokittavat ja sitten vietävät teurastajalle.

Kusti intteli minkä jaksoi, mutta Karlsson vakuutti ja vannoi, että niiden piti kuolla. Niiden piti kuolla, niin totta kuin hän eli!

Sitten vasta toden perästä ryhdyttäisiin parannustoimiin. Mutta ensinnäkin ostettaisiin kuivia ja hyviä heiniä, ennen kuin lehmät laskettaisiin laitumelle.

Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen, ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.

Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty, lähdettiin viljelyksiä katselemaan.

Suunnattomat alat olivat kesantona.

Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, -- Voi, voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?

Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin, ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein, jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja ehkäisivät rikkaruohon kasvun.

-- No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat ravintonsa "ilmasta."

Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä, paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan, ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun. Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään. Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.

Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.

-- No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen. Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse. Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi; ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.

-- Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja silloin ollaan kuin täi tervassa.

-- Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori porraspuitten yli kavutessaan, -- niin kyllä minua pahoin ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan. Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin sohvallaan.

Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen pillinsä pussiin.

Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään; huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan, ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja korisi.

Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.

-- Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!

-- Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä viitsitte pilkata.

-- Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti Karlsson, -- jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani hiessä.

-- Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.

-- Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on pidetty.

Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.

-- Mutta onpas maa kehnossa kunnossa, puunlatvoja ja rytöä kaikkialla, jotteihan pirukaan tästä pääse kulkemaan.

-- Niin, Karlsson näkee nyt millä kannalla asiat ovat ja saa itse määrätä ja järjestää kaikki oman nokkansa mukaan. Ja Karlsson tekee sen taidolla, siitä olen varma. Eikö niin?

-- No kyllä minä puolestani parastani panen, jos muutkin tekevät tehtävänsä, ja tätin tulee olla tukenani, virkkoi Karlsson, joka edeltäpäin arvasi, ett'ei tulokkaalle kävisi helpoksi korpraalinaseman anastaminen, kun miehistö oli talossa entuudestaan.

Yhä siitä pakinoiden millä neuvoin Karlsson nopeimmin isännyyteen pääsisi ja miten siinä pysyisi, jotka seikat hän oli tyrkyttänyt muorin päähän talon koittavan kukoistuksen ensimäisinä ehtoina, he saapuivat kotiin. Nyt oli saarna luettava, mutta sanankuulijoita ei näkynyt. Lintumiehet olivat pyssyineen lähteneet metsälle, ja Rundqvist piileskeli kai tapansa mukaan jossain auringonpaisteisessa mäenrinteessä. Karlsson vakuutti, että he aivan hyvin tulisivat toimeen ilman kuulijoitakin, ja tyttöjen sopi avata kyökin ovi, jotta heidänkin osalleen tulisi sananen patain kiehuessa. Ja kun muori varoi olevansa huonolukuinen, oli Karlsson heti altis alkamaan.

-- Olihan hän aikoinaan, viskaalilla ollessaan, saarnan ja toisenkin lukenut, niin ettei siitä tarvinnut tinkaa tulla. Muori tarttui allakkaan, löysi päivän tekstin, joka tänään, toisena sunnuntaina Pääsijäisestä, puhui "hyvästä paimenesta." Karlssonin käteen sattui Lutherin postilla, ja hän istuutui tuolille keskelle lattiaa, josta paraiten näkyi "yli koko seurakunnan." Avattuaan virsikirjan hän alkoi lukea, kaikkia askelikon ääniä hyväkseen käyttäen, niinkuin oli kuullut kulkukauppiasten tekevän ja itsekin jo monasti oli tehnyt.

-- "Siihen aikaan sanoi Jesus juutalaisille: Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä, mutta palkollinen, joka ei ole paimen, eivätkä lampaat ole hänen omansa, koska hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee."

-- Omituinen persoonallisen edesvastauksen tunne valtasi lukijan, kun hän lausui sanat: "minä olen se hyvä paimen", ja hän loi ankaran katseen ikkunaan, ikään kuin etsien palkattuja pakenijoita, Rundqvistiä ja Normania.

Muori nyökäytti päätään surumielisesti myöntäen ja nosti kissan polvelleen, ikään kuin kadonneelle lampaalle sylinsä avaten.

Mutta Karlsson luki liikutuksesta väräjävällä äänellä, melkein kuin hän itse olisi kirjoittanut sanat:

"Mutta palkollinen pakenee", -- hän huusi, -- "sillä hän on _palkollinen_" -- taas hän huusi -- "eikä tottele lampaista."

"Minä olen se hyvä paimen, joka tunnen omani, ja minä tunnetaan myös omiltani", -- jatkoi hän ulkoa aivan kuin katkesmuksesta. Sitten hän alensi ääntään, loi silmänsä lattiaan ikään kuin haikeasti surren ihmisten pahuutta ja vilkuen syrjään, ikään kuin suureksi mielipahakseen katseellaan ilmiantaen tuntemattomia veijareita kuitenkaan tahtomatta täydelleen vastata kanteestaan. Ja sitten hän jatkoi, sanoja voimakkaasti korostaen:

"Minulla on myös _muita_ lampaita, jotka eivät ole _tästä_ lammashuoneesta; ne pitää minun myös tänne saattaman; ja he _saavat_ kuulla minun ääneni!" -- Ja kirkastunut hymy huulilla hän kuiskasi ennustavasti, toivoisasti, luottoisasti:

-- "Ja pitää olla yksi lammashuone ja yksi _paimen._"

-- Ja _yksi_ paimen, kaiutti eukko, jonka ajatukset olivat aivan toisaalla.

Sitten renki otti postillan, laski arviolta lehtien lukumäärän, veti suunsa irviin huomatessaan, että luettava oli "pitkä rakkari", mutta rohkaisi mieltänsä ja pani alkuun. Aineen esitystapa ei oikein soveltunut hänen tarkoituksiinsa, vaan pysyttelihe paremmin tekstin kristillis-vertauksellisella puolella, jotta hartaus ei enää ollut niin palava kuin itse tekstiä luettaessa. Hän kiiti pitkin palstoja huumaavaa kyytiä yhä lisäten vauhtia käänteissä, joten hän kostealla peukalollaan sai käännetyksi kaksi lehteä kerrallaan eukon huomaamatta.

Mutta kun lukija huomasi lopun lähestyvän ja että "amen'kin" jo kohta oli käsissä, alkoi hän rauhoittua; mutta oli jo melkoisen myöhäistä, sillä viimeistä kertaa kääntääkseen hän oli syläissyt liian läämältä, jotta meni kolme lehteä yht'aikaa; siten "amen" sattui sivun alkuun ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi paiskannut päänsä seinään. Muori heräsi jysäyksestä, katsahti unenpöpperössä kelloa, joka saattoi Karlssonin uusimaan amenensa ja sitä vielä hiukan koristelemaan "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, ja vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden".

Lopettaakseen niin luontevasti kuin suinkin ja sovittaakseen rikoksensa luki hän isämeidän niin verkalleen ja hivuttavasti, että auringonpaisteeseen sattunut muori ennätti toistamiseen torkahtaa, herätä ja horrostilastaan ihan täyteen tolkkuun jälleen selvetä, sillä välin kuin Karlsson turhia selityksiä välttääkseen peitti silmänsä vasemmalla kädellään toimittaakseen äänettömän rukouksen, jota ei mitenkään voitu katkaista.

Muorikin tahtoi levotonta omaatuntoaan rauhoittaa ja todistaa tarkkaavaisuuttaan. Hän yritteli sentähden omatekoisilla lauseilla saattamaan ilmi mitä luvusta oli oppinut, mutta hänet keskeytti Karlssonin jyrkkä vaatimus, alkutekstin ja vapahtajan omien sanojen mukaan, ettei vähemmässä ollut tarpeeksi kuin että oli _yksi_ lammaslauma ja _yksi_ paimen! _Yksi:_ yksi kaikkien edestä, _yksi, yksi, yksi!_

Liisa huusi samassa miehiä päivälliselle, ja vastaukseksi metsästä heti helähti kaksi laukausten säestämää, hilpeätä hoilahdusta, ja pajan piipusta kajahti kuin nälkäisestä vatsasta Rundqvistin "hih"-huuto, jonka kaikki heti tunsivat.

Tuokiossa tulivat kadonneet lampaat ja karkasivat ruuvan kimppuun. Muori torui heitä leppeästi siitä, että olivat jääneet lukuun tulematta; mutta jokikinen noista viattomista keksi jonkin vastauksen, vakuuttaen, ettei hän ollut kutsua kuullut, muuten hän heti olisi tullut.

Karlsson istui arvokkaana pöydän päässä, mutta Rundqvist puhui salaperäistä kieltä maanviljelyksen "perin ihmeteltävästä" edistymisestä, jotta Karlsson arvasi hänen jo olevan uudistuspuuhain perillä ja kuuluvan vastapuolueeseen.

Kun oli syöty päivällinen, joka oli valmistettu kahdesta maitoon keitetystä ja pippurilla hyöstetystä haahkasta, hajosivat miehet mikä minnekin; mutta Karlsson haki virsikirjan arkustaan, meni mäelle, istuutui kuivalle kivelle ja torkahti, joka muorin mielestä oli aivan paikallaan näin pyhäpäivänä.

Kun Karlssonin mielestä oli aikaa sen verran kulunut, että hänen hartautensa näytti uskottavalta, nousi hän ylös, meni tupaan ja kysyi luvattua kammaria. Emäntä veti verukkeitaan ja koetti päästä pintehestä muun mu'assa sillä tekosyyllä, että kammari muka vielä oli siivoamatta, vaan Karlsson ei hellittänyt, ennen kuin pääsi vinnille, jonka sisimpään sopukkaan, katon rajaan oli kun olikin pahainen huoneenhylky kyhäisty. Päätyseinän ikkunan peitti siniraitainen uudin. Huonekaluja oli sänky ja pieni pöytä ikkunan vieressä. Pöydällä vesikarafiini. Lakanan läpi kuulsi seinällä riippuvat vaatteet; tuosta pistäysi takinkaulus näkyviin, tuossa letkui housunlahe. Niiden alla kenkärykelmä, jossa oli jalkinetta jos jonkin laista. Ovensuussa ankara arkku, raudoitettu, lukonkilpi kuparista.

Karlsson veti uutimen ylös, avasi ikkunan, jotta kanvertin, pippurin ja koiruohon saastuttama, kostea ilma pääsisi ulos, heitti lakkinsa pöydälle ja väitti täällä vetävänsä makeat unet. Kun muori sanoi, että vilu hänelle täällä hätää näyttää, niin renki vakuutti tottuneensa kylmässä makaamaan, jota etua hänellä ei ollut kuumassa kyökissä.

Muorin mielestä ei niin kovaa kiirettä olisi tarvinnut pitää. Ainakin vaatteet olivat ensin korjattavat pois, etteivät tulisi tupakansavuun. Mutta Karlsson lupasi olla tupakoimatta ja kärtti ja manasi, että ne jätettäisiin paikoilleen; hän ei olisi niistä tietävinäänkään, eikä tätin laisinkaan tarvinnut itseään vaivata eikä tehdä muutoksia hänen mukavuudekseen. Tilan kehui hän tekevänsä itse, jottei kenenkään tarvitseisi pistää nokkaansa huoneeseen, sillä hän ymmärsi hyvin, että täti pelkäsi tavaroitaan, ja olikinhan täällä omaisuutta viljalti.

Kumottuaan eukon varomiset Karlsson laskeutui kyökkiin, laahasi kirstunsa ja viinansa kammariin, ripusti nuttunsa naulaan ikkunan poskeen ja pani saappaansa toisten jalkineiden joukkoon.

Sitten hän pyrki emännän puheille, jolloin Kustinkin tuli olla saapuvilla, sillä nyt oli työnjako toimitettava ja kullekin annettava määrätehtävä.

He saivat kun saivatkin Kustin käsiinsä ja veivät miehen milt'ei väkisin tupaan; vaan tämä ei ottanut osaa keskusteluun ja vastasi kysymyksiin väittelemällä, esitti esteitä, sanalla sanoen, hän teki tenää.

Karlsson koetti voittaa hänet puolelleen imartelemalla, musertaa hänet asiallisilla tiedoillaan, hankkia häneltä kunnioitusta vanhemman etevämmyydellä, mutta kaikki oli turhaa. Viimein väsyi kumpikin puolue, ja ennen kuin tiedettiinkään oli Kusti pujahtanut pihalle.

Oli jo ilta, ja aurinko oli laskeunut sumuun, joka kotvasen kuluttua kohosi ja kattoi taivaan hienoihin pilvenhattaroihin; ilma pysyi lauhkeana. Karlsson lähti kävelemään umpimähkään niitylle päin ja joutui lehmihakaan; jatkoi matkaansa kukkivien pähkinäpuitten suojassa ja läheni rantaa.

Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla, ja katsellen joka haaralle.

-- Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.

Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.

-- Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista pyssyistä.

Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän Karlssonista.

Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.

-- Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän linnun rintahöyhenet pörröttämään.

-- Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset pyörivät. -- Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?

-- No elähän mitään! päivitteli Norman.

-- Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. -- Hiljaa tuossa tulee toinen!

Metsästäjät olivat jo ladanneet uudestaan ja juoksivat entiselle väijymäpaikalleen, mutta Karlsson hiipi hiljalleen kotiin, päättäen asettautua hyökkäysasentoon, niin pian kuin varustukset olivat valmiina.