Part 11

Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut; tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi, kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle, kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin; hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli, hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan, sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin luokseen.

-- Oletko sairas, äiti? kysyi poika vakaasti.

-- Olen, vastasi eukko läähättäen, enkä parane enää. Sulje ovi ja mene sifonjeerin luo. Avain on hyllyllä, ruutisarven takana, tiedäthän.

Kustin mieli meni masennuksiin, ja hän teki niin kuin neuvottiin.

-- Avaa laskuluukku, vedä auki kolmas laatikko vasemmalla ja ota iso paperikirje... Kas niin... Se tuleen!

Kusti totteli, pian paperi leimahti ilmituleen, kipristyi kokoon ja hiiltyi.

-- Sulje ovi, poikani, ja lukitse piironki! Pistä avain taskuusi! Istu sängyn laidalla ja kuuntele, sillä huomenna olen sanaton.

Kusti totteli ja itkeä tihutti vähän aikaa, sillä hän kuuli, että tosi oli käsissä.

-- Kun minä olen silmäni umpeen painanut, niin sinä otat isäsi pitsierin, joka on hallussasi ja painat sillä sinetin jok'ikiseen avaimenreikään, kunnekka lakiherrat tulevat.

-- Entäs Karlsson? kysäsi Kusti epäröiden.

-- Hän joutuu eläkkeelle; sitä häneltä sentään ei voitane riistää, vaan sen enempää hän ei saa; jos jaksat hänet lunastaa pesästä irti, niin tee se! Jumalan haltuun, poikani! Vihkiäisiin olisit joutanut tulla, mutta kai sinulla oli syytä poisjäämiseesikin. Ja nyt kun minä täältä lähden, tulee sinun menetellä järkevästi. Hopeahelaista arkkua en tahdo; ota yksi noista, joita on valmiina Slussplanissa; elä kutsu paljon vieraita, vaan kelloja soitata; ja jos pastori sanasen suvaitsee lausua, niin tehköön sen ja palkitse sinä hänet. Anna isävainaasi syöskumipiippu, rouvalle lähetä lampaan puolisko. Ja sitten, Kusti, nai; ota kainaloinen kana, josta pidät ja ota vertaisesi. Jos hänellä on rahoja, niin ei nekään haitaksi ole. Elä nai alhaistosta, ne sinusta tekevät lopun kuin syöpäläiset. Lue minulle nyt pikkuisen, jotta nukkuisin.

Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.

-- Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.

-- En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.

Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja hän koki solmita sovintoa.

-- Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. -- No jotain! Elä nyt eto asiasta vihastu! -- Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?

-- Elä huoli! vastasi muori.

Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät, eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut, sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.

Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä. Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti, säpsähti heti toinen.

Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä, kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki, sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.

Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.

-- Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.

-- Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti -- minä Hemsön isäntä, -- eläkemiehen rinnalla?

-- Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.

Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi, naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:

-- Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.

-- Uhkaatko sinä?

-- Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti, joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.

Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.

-- Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien tiehensä.

Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa, jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan. Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä; ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se enimmäkseen jäi tekemättä.

Joulupäivä oli harmaa ja sumuinen. Lunta satoi. Kirkkoon lähdöstä näin kelirikon aikana tietysti ei ollut puhettakaan. Karlsson luki sen tähden saarnan kyökissä. Jokainen tunsi, että ruumis oli talossa, ja se karkotti kauvas jouluilon. Ruoka oli huonoa, ei mikään ollut ajoissa valmisna, eikä kukaan ollut tyytyväinen. Ilma oli tukahuttava sekä ulkona että sisässä, ja kun vanhus makasi ruumiina tuvassa, oleskelivat kaikki kyökissä. Oltiin kuin majokkaat, syötiin ja juotiin; rupeamat maattiin ajan kuluksi. Mikä venyi sohvalla, mikä sängyssä; ei kenenkään mieleen juolahtanut tarttua klaveeriin tahi kortteihin.

Toinen joulupäivä oli yhtä raskas ja ikävä kuin ensimäinen; mutta nyt Flod menetti malttinsa. Hyvin ymmärtäen mitä ikävätä siitä saattaisi olla, jos toimeen ei ryhdytty, koska ruumis jo alkoi muuttua, lähti hän Rundqvistin kanssa veistoaittaan ja tekaisi arkun, joka maalattiin keltaiseksi; käärinliinoiksi täytyi välttää mitä kotosalla oli. Tuli jo viides päivä. Koska saattoi varmana pitää, ettei ilma neljääntoista päivään paranisi, täytyi, maksoi mitä maksoi tuota pikaa toimittaa ruumis kirkolle maahan laskettavaksi. Iso jataruuhi työnnettiin vesille ja kaikki miesväki hankkiutui matkaan, tuurilla, kelkoilla, kirveillä ja nuorilla varustettuna. Kuudennen päivän aamuna lähdettiin tuolle vaaralliselle retkelle. Kun satuttiin sulaan, niin soudettiin; tuli kierä ulappa eteen, silloin nostettiin ruuhi kelkoille ja sitten joka mies vetämään; tukalammaksi kävi kulku jääsohjossa, johon airot huonosti pystyivät, ja ruuhi eteni vain tuumasen joka vedolta. Toisinaan katsottiin parhaaksi hakata juova tuurilla ja kirveillä, mutta onneton se joka silloin iski liian ankarasti tahi joutui juovan ulkopuolelle, missä salainen virta oli syönyt jään kohvan alta.

Vasta iltapuolella maltettiin haukata vähäsen leipää, sillä isohko selkä oli vielä taivallettavana. Silmän kantaman alalle levisi laaja, valkoinen lumivaippa, jonka muutoin tasaisesta pinnasta sieltä täältä kohosi lumen kattamia kiviä; tummansininen, itäinen taivaanranta tiesi lumisadetta; varikset tulivat rääkyen mereltä päin painaen maata kohti yöpuulle päästäkseen; jää kumisi, railot raikuivat, leuto oli siis tulossa; hylkeetkin möyrysivät meressä. Suivelota ei näkynyt koko selällä, ja kumminkin kuului allin "allatusta" meren partailta, mutta kun sieltä neljääntoista päivään muuta ei ollut kuulunut, eivät hemsöläiset tienneet oliko tulitornin valkeat sammutettu, vaan pitivät sen varmana näin joulun ja uudenvuoden välillä.

-- Nyt tie taitaa kääntyä pystyyn, virkkoi vihdoin Karlsson, joka parhaasta päästä oli ollut ääneti.

-- Kääntyköön, mutta kirkolle tästä yhtäkaikki painetaan, lausui Flod, työntäen kelkkaa. -- Måskläppanissa taas hiukkasen haukataan ja kurkkujamme kostutetaan.

Ja sitten suunnattiin matka ulapan keskimäistä karia kohti.

Se oli etempänä kuin ensin oli luultu ja muutti muotoansa, mikäli sitä lähestyttiin; nyt se oli vain sadan sylen päässä.

-- Suivelo edessä! huusi Norman, joka toimitti tähystäjän virkaa. -- Käännä vasemmalle! Kelkat käännettiin vasemmalle, ja alati samaan suuntaan kääntyen, saatiin kari kierretyksi. Viimeiset auringon säteet tahi lämpimät pohjavirrat olivat leikanneet jään sen ympäriltä auki, joten siihen ei päässyt mistään päin. Ilta hämärsi, ei auttanut aprikoiminen ja Flod, joka oli ruvennut johtajaksi, komensi, että ruuhi nostettaisiin kelkoilta ja työnnettäisiin suiveloon; samassa tuokiossa joka kynsi hyppäisi ruuheen ja sitten heti airoihin. Niin tehtiinkin.

-- Yks, kaks, komensi Flod, ruuhi liukui veteen, keikahti kallelleen, ja ruumisarkku romahti veteen.

Säikäyksissään Flod ja Karlsson, jotka kulkivat viimeisinä, eivät hoksanneet hypätä ruuheen ja jäivät jään reunalle, mutta Norman ja Rundqvist pelastausivat. Arkku oli hatara ja huonosti naulattu, se täyttyi ja vajosi, ennen kuin kukaan ennätti ajatellakaan muuta kuin omaa nahkaansa.

-- Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.

Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.

Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille, että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.

Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta, joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.

Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.

-- Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän -- se Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, -- hän viittasi itään päin.

Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin, ja oli tunnettu purjehdusmerkki.

-- Ja tuossa on Trälskär.

Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.

Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli Karlsson hänen perässään.

Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja mustempi pilvipatsas oli noussut.

He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.

-- Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.

-- Meri se on, tämä vastasi. -- Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy. Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!

Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.

-- Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa tuli! Meri on auki!

Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.

Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.

Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään. Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana. Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.

-- Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.

Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin, ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit kirkuivat saaliin haluaan.

Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys, pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.

Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.

-- Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.

Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa, pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä ryöstöretkellä.

* * * * *

Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen nykäisten huusi:

-- Eerikki! Eerikki!

-- No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.

-- Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! -- -- --

Peläten pitkäveteisiä selityksiä pastori ei enää vastannut, vaan veti tulta tikulla ja kysäsi toistamiseen mitä tekeillä oli.

-- Joku huutaa puutarhassa! Etkö kuule? Pastori kuunteli ja nosti nenäkakkulat nokalleen paremmin kuullakseen.

-- Totta tosiaan! Joku siellä on! Kuka sitten lienee -- --

-- Mene katsomaan eläkä vitkastele, vastasi rouva, tuupaten häntä toistamiseen.

Pastori veti alushousut ja turkit ylleen, päällyskengät jalkaansa, otti pyssyn seinältä, pisti nallin, puisteli, jotta ruuti valuisi alas ja lähti ulos.

-- Hei, kuka siellä? huusi hän.

-- Flod! vastasi käheä ääni sireenipensasten takaa.

-- Piruko sinut tänne lähetti tähän aikaan! Tekeekö muori lähtöä?

-- Vielä huonommin on asiat, toisti väsynyt ääni. -- Hän lähti jo.

-- Joko meni? Mihin?

-- Meren pohjaan hän meni.

Kusti oli kuin tyhjiin puhallettu muna, kun hän pitkään päivään ei ollut syönyt eikä juonut paljosti mitään ja päälle päätteeksi juossut kilpaa itätuulen kanssa. Yhdessä henkäyksessä hän kertoi koko jutun.

Pastori meni vaimonsa luo ja pikkuisen kinastelun jälkeen talon emäntä antoi hänelle kyökinkaapin avaimen. Tämä lähti nyt haaksirikosta pelastuneen vieraansa kanssa kyökkiin. Piakkoin Kusti istui ison pöydän ääressä, pastorin tuodessa viinaa, ihravoita, sylttyä ja leipää nälkään nääntyväisen eteen.

Sitten ruvettiin tuumimaan mitä hädänalaisten hyväksi voitaisiin tehdä. Turha vaiva varmaankin olisi lähteä yön selkään, pilkkopimeään ihmisiä herättelemään; vaarallista oli virittää nuotiotulia rannoille, koska ne voisivat viedä laivoja harhaan, jos valo jaksaisi tunkea usvan halki.

Karille pelastuneilla ei ollut mitään hätää, vaan Karlssonin lienee käynyt pahemmin. Kusti luuli tietävänsä, että meren selkä oli murtunut ja että Karlsson näihin aikoihin piti olla Tuonen tuvilla, ja siltä näytti, arveli hän, että "hän oli saanut töittensä mukaan".

-- Kuuleshan nyt, Kusti, väitti pastori Nordström, -- minun mielestäni te olette tehneet vääryyttä Karlssonille, enkä minä käsitä mitä tarkoitat puheellasi hänen "töittensä palkasta". Etkö muista talon rappiotilaa siihen aikaan kun Karlsson siihen tuli? Eikö hän ole vaurastuttanut tilaa sinun hyväksesi? Eikö hän ole hankkinut sinulle kesävieraita ja rakentanut sinulle uutta tupaa? Ja hän nai lesken. Entä sitten? Leski oli miehelle perso. Karlsson pakoitti hänet testamentin tekoon; no, tietysti hän parastaan koetti, mutta olisihan äitisi saanut olla siihen suostumatta. Karlsson oli terhakka ja toimelijas mies, joka teki sen, mitä itse mielelläsi olisit tehnyt, vaan johon et kyennyt! Mitä, eikö niin? -- Etkö muka soisi, että rupeen puhemieheksesi Åvassan rikkaan lesken luona, jolla on kahdeksan tuhatta riksiä? Elä ole ankara, Kusti, ja katsos: näkökohtia on useampiakin kuin tuo sinun ainoasi!

-- Niin, niin, mutta hän tappoi äitini, enkä sitä ikinäni unohda.

-- Elähän mitään! Vai et unohda! Minä takaan, ettet sitä muista, kun laskeudut vaimosi viereen; ja tietymätöntä sitä paitsi on onko Karlsson hänet todellakin tappanut. Jos muori esimerkiksi olisi ottanut vähän enemmän vaatetta illalla ulos lähtiessään, niin hän varmaankaan ei olisi vilustunut. Ja ei hän tuo nyt tuota lie kovin oudoksunut, että Karlsson, nuori mies, hiukkasen hupsutteli tytön kanssa. Tänä iltana emme enään pysty mihinkään toimenpiteisiin, mutta huomenna, jos eletään! Huomenna on sunnuntai, ja kansaa tulee kirkolle, jottei niitä tarvitse kokoon haalia! Mene nyt huoleti levolle! Ja usko pois: ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvää saattaisi koitua.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun kansaa oli kokoontunut kirkonmäelle, saapui sinne pastori Nordström Flodin kanssa.

Pappi ei mennyt kirkkoon, vaan pysähtyi joukkoon, jonka kuuluville yölliset tapahtumat jo näkyivät tulleen. Ilmoitettuaan että kirkonmenot tänään jäisivät pitämättä, kehotti hän miesväkeä kokoontumaan veneineen pappilan laiturille, niin pian kuin suinkin, että viipymättä päästäisiin hädänalaisia auttamaan. Takalikosta tosin kuului hiljaista nurisemista, ulkolaisen kunnallisten vihamiesten puolelta, jotka väittivät tahtovansa kuulla Jumalan sanaa.

-- Vieläkös mitä, intteli pastori; -- tokkopa liioin välittänette vesivellistäni, jollen perin erehdy! Vai mitä? Mitäs Åvassan ukko arvelee, sinä joka olet niin kirjan oppinut, että arvaat, koska pöntöstäni pohja alkaa kuultaa.

Myöntyen hymyilivät useimmat, ja epäilykset olivat puoleksi puretut.

-- Sitä paitsi on sunnuntai taas seitsemän päivän takaa. Tulkaa silloin, niin kyllä minä teitä opetan ja ottakaa muijanne mukaanne; minä lupaan heitäkin löylyttää, jotta sen muistavat kolmisen kuukautta! Joko suostutte nostamaan naapurin aasin kaivosta?

-- Suostumme, kohisi kansajoukko, aivan kuin olisi saanut synninpäästön sapatinrikkomisesta. Ja sitten lähdettiin kotiin; heittäyttiin arkoisiin ja lähdettiin soutamaan.

Pyry oli tauvonnut, tuuli kääntynyt pohjaiseksi, ja ilma selennyt kylmäksi. Kymmenkunta jataruuhta lähti pappilan laiturilta siintävälle selälle, joka kuohupäisnä hyrskyi valkoisten kallioiden ympärillä. Kirveillä ja naaroilla varustetuilla miehillä oli liiviturkit yllä, hylkeennahkalakit päässä. Purjehtia ei voinut; airoihin joka mies. Pastori ja Flod istuivat ensimäisessä veneessä, neljän rotevan saaristolaisen soutamina, kokassa Rapp tähystäjänä ja keksimiehenä.

Totisina siinä istuttiin, vaan ei lopen alakuloisina; täällä ei pidetty ihmeenä eikä minään, että meri silloin tällöin ihmisen nielaisi.

Aaltoili joltisenkin ankarasti ja löi veneeseen vettä, joka heti jäätyi; jää oli kiireimmän kautta rikottava ja vesi luotava.

Tuon tuostakin tuli jäälohkareita, ne raapaisivat veneen laitoja; vajosivat, nousivat jälleen pinnalle. Moneen oli jäätänyt ruovon korsia, lehtiä, puunpalasia ja törkyä.

Pastori tähysteli kaukoputkellaan Trälskäriä missä Hemsön pojat olivat saarroksissa, vähä väliä toivottomasti katsoen ulapalle, johon Karlsson luultavasti oli hukkunut, toisten taas koettaen ajelehtivilla jäälohkareilla keksiä ihmisjalan jälkiä, jotain vaatekappaletta tahi itse ruumistakin. Mutta turhaan.

Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle. Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.

-- Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.

Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun se oli tehty, ruumista naaraamaan.

Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt noidantulen veden kalvossa.

Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.

Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.

Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.

Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään. Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja kivet rusottamaan.

Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan. Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.

-- Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.

-- Osataan, vastattiin rannalta.

Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon, panivat äänet värähtelemään.

Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin, kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat, ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan hongan hapenia.