Part 10

Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä, viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla liikkuvat veneet.

Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas, ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.

Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti. Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, -- hänen miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, -- joutuisi mierontielle. Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä, koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.

Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun Liisa astui huoneeseen huutaen:

-- Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan herra, joka kaipaa Teitä.

Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan. Sitten hän lähti utelemaan.

Tultuaan verannalle yhytti hän professorin ja mustapartaisen, teräväsilmäisen vieraan herran.

-- Tirehtööri Diethoff tahtoo puhutella Karlssonia, lausui professori, viitaten kumppaliinsa.

Karlsson pyyhki verannan penkkiä ja pyysi vierasta istumaan.

Tirehtöörillä ei ollut aikaa istua, vaan hän kysyi seisoaltaan eikö Rågholmen ollut myytävänä.

Karlsson oudoksui kysymystä, koska hän ei jaksanut ymmärtää mitä mokomalla saarella tekisi, jossa ei ollut kolmeakaan tynnyrinalaa maata, sekin kivikkoa, ja ainoastaan pikkuruinen tilkku lampaan laidunta.

-- Teollisuutta varten, vastasi tirehtööri ja kysyi paljonko siitä pyydettiin.

Karlsson joutui kahden vaiheelle ja pyysi miettimisaikaa päästäkseen siitä perille mikä ihme saarelle arvoa antoi. Vaan tirehtööri ei tahtonut, että Karlsson siitä heti saisi tiedon ja hän kysyi toistamiseen mikä saarella pidettäisiin hintana, tunnustellen povitaskuaan, jossa paksu lompakko pullotti.

-- Eihän tuo taida hinnalla olla pilattu, arveli Karlsson, -- mutta muijaa ja poikaa minun ensinnä täytyy puhutella.

Hän näkyi olevan hiukkasen hämillään eikä ollut saada ilmaistuksi vaatimustaan.

-- Kyllähän tirehtööri itse tietää mitä hän tahtoo antaa, sai hän viimein sanotuksi.

Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.

-- Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.

Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.

-- Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?

Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään, vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.

Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli kirjoittanut alle.

-- Viisi tuhatta! hän huusi. -- Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui sadasta.

-- Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?

Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.

-- Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin vakuuttavasti kuin suinkin.

Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.

Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.

Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia, jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.

Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle, arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi -- kaikki kävisi kuin rasvattu.

Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.

* * * * *

Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia, pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.

Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin, johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen, valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin kemuihin.

Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan -- tahi mieluummin sikarista, -- joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.

Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin, sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.

-- Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija, täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.

Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille, että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.

Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.

Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan viehätysvoimaa.

Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle. Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan. Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko saaren halenneen.

-- Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja viimein pientä kiveä kuin rakeita.

Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista, jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.

Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi, mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.

-- Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki leiviksi muuttuisivat.

-- Hyvä! hyvä!

Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.

-- Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.

Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan tuota prameutta nyt ainakin katsella.

-- Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff, keksittyään tulijat. -- Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia esitellen. -- Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!

Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua. Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.

Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut. Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin, jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi, ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.

Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä, että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa, milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti hänkin muiden mukana nauroi.

Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi puheilleen hyttiin.

Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.

-- Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi, ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.

Mutta tirehtöörin käsistä hän ei niin vähällä päässyt. Hänen täytyi kirjoittaa neljäkymmentä osaketta à sata kruunua Vuolukivi-Osakeyhtiö Eaglessa. Hänestä tulisi sitä paitsi tilintarkastajan varajäsen. (Karlsson pyysi tirehtöörin kirjoittamaan hänelle muistiin sen sanan). Maksuista ei muuta puhuttu, kuin että ne saisi vähittäin suorittaa.

Sitten juotiin kahvia ja konjakkia ja punssia ja biliner-vettä, jotta Karlsson vasta kello kuudelta pääsi lähtemään.

Hän pisti kättä kaikille laskutikkaiden päässä seisoville laivamiehille ja pyysi käymään talossa vasta maihin tullessa.

Neljäkymmentä osakekirjaa taskussa, hän soudatti itsensä kotirantaan pitäen perää, hieno sikari suussa, ja punssikori polvien välissä.

Kotiin tullessa paisui hän autuuttaan, tarjoten punssia piioillekin, näytteli osakekirjoja, jotka olivat kuin hyvin isoja valtiopankin seteleitä; tahtoi kutsua professorinkin kemuihin, vastaten toisten väitteisiin, että hän, tilintarkastajan varajäsenenä, ehkä oli yhtä iso herra kuin joku saksalainen viuluniekka, joka ei ollut oppinut eikä siis mikään oikea professorikaan. Hänen päässänsä pyöri pilven pitäviä tuumia. Hän aikoi perustaa ison, koko saaristolle yhteisen hailinsuolaamisyhtiön, kutsua tynnyrin vannehtijoita Englannista, rahdata laivan, joka toisi hänelle suoloja suoraan Espanjasta asti! Samassa henkäyksessä hän puhui pääelinkeinosta, sen edustajista ja tulevaisuudesta, lausui arveluita ja toiveita. Hänen punssiansa juotiin, hukuttiin savupilviin ja vaivuttiin elähyttäviin unelmiin Hemsön loistavasta tulevaisuudesta.

Karlssonin päätä rupesi viipottamaan kun hän näin oli kohonnut ylimmäiselle harjalle. Rågholmenissa tuli niin taajaan käytyä, että pääelinkeino laiminlyötiin. Karlsson tutustui tehtaankäyttäjään ja joi kahvia ja konjakkia hänen verannallaan, katsellen työmiesten touhuntaa saarella. Tehtaankäyttäjä oli entinen vuorivouti, joka ymmärsi asettautua ystävälliselle kannalle osakkaan ja tilintarkastajan varajäsenen kanssa; ja hän osasi senkin laskea kauvanko liike kannattaisi.

Mutta kaivosviljelys vaikutti melkoisesti hemsöläisten ruumiilliseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Kolmisenkymmenen naimattoman työmiehen läsnäolo alkoi näyttää vaikutuksiaan.

Rauha oli häiritty. Päivän umpeen kuului laukauksia ja pauketta vuorelta; höyryalukset vihelsivät salmessa, jahtilaivoja tuli, jotka syytivät suuria merimiesjoukkoja maihin. Illoin työmiehet saapuivat taloon, kiertelivät kaivoa ja navettaa, urkkivat tyttöjä, panivat toimeen tansseja; joivat poikien kanssa ja tappelivat tavan takaa. Talon väkikin elämöi yökaudet, ja päivin sujui työ miten kuten; niityllä nukuttiin, arinan ääressä torkuttiin. Ja vähä väliä tehtaankäyttäjä vieraili talossa. Silloin kahvipannu tulelle, ja kun sille herralle ei saattanut viinaa tarjota, niin konjakkia aina piti olla talossa. Mutta koska kala ja voi meni hyvin kaupaksi, tulvaili rahoja taloon niin kosolti, että voitiin elää laajasti ja syödä lihaa entistä useammin.

Karlsson alkoi lihoa ja oli hienossa hutikassa pitkin päivää kuitenkaan juopumatta, ja kesä oli yhtämittaista juhlaa hänelle, jonka aika meni osaksi kunnallistoimiin ja vuoriviljelykseen, osaksi kartanon ympäristön kaunistamiseen.

Kun Karlsson eräänä syysaamuna varhain kotiutui palosyynistä, joka oli kestänyt kahdeksan päivää, otti muori hänet vastaan, kertoen huolestuttavia uutisia. Rågholmenissa varmaankin jotain oli tapahtunut. Neljään päivään sieltä ei ollut laukauksia eikä höyrylaivain vihellystä kuulunut. Talosta oltiin riihellä, niin ettei kukaan ollut saareen päässyt asiata tutkimaan. Tehtaan käyttäjätäkään ei ollut näkynyt eikä työmiehiäkään liioin tuvan nurkissa. Jotain olisi siis tapahtunut. Päästäkseen asian perille Karlsson käski "valjastaa" kuten hänellä oli tapana sanoa, kun tahtoi soudattaa itseään vuoriviljelykselle. Ruuhen hän oli maalauttanut valkoiseksi, ja jotta hän perässä istuessaan näyttäisi enemmän patruunamaiselle, oli hän peräsimeen laatinut taljan vanhasta uutimen nauhasta, joten hän saattoi istua selkä kenossa viilettämässä. Sitä paitsi hän oli opettanut Rundqvistin ja Normanin soutamaan laivamiesten tapaan, jotta komealta näytti, kun hän vesillä liikkui.

Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.

Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin; ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin, oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.

-- Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.

-- Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen, mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli hänelle kirje.

Aivan niin. Siellä oli iso kirje tirehtööriltä, joka ilmoitti yhtiön lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden. Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja mainitun Karlssonin välillä.

-- Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli Karlsson. -- No, sama se!

Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä halutti ottaa ne haltuunsa.

Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi. Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi. Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui olkapäitään nostellen:

-- Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!

Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen suussa kökötti pieni kesäasunto -- huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä ja leveät lahdenselät saarineen.

Kesä viehättävine unelmineen oli vierinyt tiehensä. Talvi oli tulossa. Ilma kävi raskaammaksi, upelmat synkeämmäksi, ja todellisuuden kasvot muuttuivat toisille suopeammaksi, toisille uhkaavammaksi.

Seitsemäs luku.

Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Vaikka Karlssonin avioliitto oli ollut lyhyt, ei se ollut kaikin puolin onnellinen. Eukko oli jo vanha, jos kohta ei vielä ikäloppu, ja Karlssonin vaaralliset vuodet alkoivat. Menneet nelisenkymmentä vuotta häneltä olivat kuluneet leipähuoliin, eikä hän sitä tyttöä ollut saanut, jota rakasti. Nyt perille päästyään ja rauhallisen vanhuuden koittaessa, rupesi liha ängertelemään, kenties siitä syystä, että viime vuonna oli vähän työtä, ehkä siitäkin, että sitä oli ylellisesti ruokittu. Hänen mielikuvituksensa ei enää ottanut aisoissa pysyäkseen, kun hän istui kyökin lämpimässä, ja hänen silmänsä tottuivat seuraamaan Liisan nuortean vartalon sulavia liikkeitä. Katse seisattui väliin, laskeutui lepäämään, retkeili kahakäteen, liihotti tiehensä, palasi jälleen. Vihdoin jäi tytön kuva silmään, ja menipä hän minne tahansa, niin alati hän näki vaan hänet. Mutta oli eräs kolmas, jonka silmät myös olivat näkemässä, ei Liisaa, vaan niitä silmiä, jotka hänessä riippuivat, ja mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän hän luuli näkevänsä, ja siitä syntyi vuotava näärännäppylä, jota pakotti, ja joka vuoti.

Joulu oli tulossa. Nouseva kuu pani lumipeitteiset puut, lahden kierän selän ja valkoisen maan kuulakkaasti kumottamaan. Ahnas pohjatuuli kokoili kuivaa lunta helmaansa. Kyökissä Liisa lämmitti leivinuunia, Lotta alusti leipää.

Karlsson istui pöydän päässä, polttaa tuprutellen ja kehräten kuin kissa lämpimässä; hänen silmänsä liekkuivat jälleen, ja ne lämmitteliivät ja ahmivat, pysähtyessään Liisan paljaille käsivarsille.

-- Lähdetkö lypsylle, ennen kuin lakaisemme? kysyi Lotta.

-- Eiköpä sinne liene lähdettävä, vastasi Liisa, pani hiilikoukun nurkkaan ja puki ylleen lammasnahka sielikkonsa.

Sitten hän sytytti navettalyhdyn ja meni ulos. Ja hänen jälkeensä lähti Karlsson.

Kotvasen kuluttua muori tuli tupaan ja kysyi Karlssonia.

-- Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.

Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.

Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana. Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.

Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä; lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä. Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi herätetty.

Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi, toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi, vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku ha'assa-olija veti.

Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja tummanvihreä taivas.

Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja kylmi.

Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen, missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen, kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.

Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat, vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen, ruuppuläjien ja ojain yli.