Part 1

HEMSÖLÄISET

Kertomus saaristosta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Ruotsin kielestä suomentanut

Arkadius

Helsingissä, Wentzel Hagelstam'in kustannuksella, 1895.

Haminassa, Kansankirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi. 2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin. 3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet. 4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi. 5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä. 6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen. 7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin, pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit. Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää, vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

-- Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen, jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja, niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

-- Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään tiedä!... Mistäpä se meikäläinen semmoisia...

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

-- Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan. Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin. Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä, köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita, tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä, jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria, madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut, joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin maalla.

-- Johan olette kotona, lapsiraiskat, -- no onko teillä poika mukananne?

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. -- Täss' on mies, täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

-- Terveeks!

-- No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan meillä. -- Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko purjeet jo aitassa? -- No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana. Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu. Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain ja almanakkain selkäkoristeet.

-- Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin, etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin. Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

-- Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi, vaskiheloja hypistellen.

-- Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

-- Johan nyt -- kyllä minä tiedän -- imarteli Karlsson, tunkien pikkusormensa laskulaudan avainreikään, -- tuolla on kolikkaa kosolti!

-- Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava. Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan, josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

-- Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

-- Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon; sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

-- Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat, silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän, minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi Karlsson rohkaistuneena. -- Mitä meriasioihin tulee, niin niihin minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

-- Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin" ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen, tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen huomion pihasalle.

-- Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun ovenpieliselle pöydälle.

-- Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.

Hän ei vielä huomannut vierasta.

-- Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet. Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen ja merivihreine niskoineen. -- Linnustuksennehan on luonnistunut hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme odotelleet.

Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme muuttui oitis avonaisesta ujoksi.

-- Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.

-- Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä selville.

Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.

-- Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. -- Ollaan taitavia pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.

Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät kelvanneet kuviksi.

Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli, ja vähän päällekin.

-- Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi nukuttaa.

-- Se kantelee metsästystamineitamme aittaan, kyllä hän kohta sieltä joutuu.

-- Ja Rundqvist on jo mennyt levolle, alkoi eukko, no, onhan jo aikakin, ja Karlsson lienee jo hyvinkin väsyksissä, hän kun on taivalta tehnyt. Minä lähden Karlssonille näyttämään makuusijan, Karlsson on hyvä ja seuraa.

Renki olisi mielellään jäänyt paikoilleen katsomaan miten "tuntilasi" valuisi tyhjiin, mutta emännän viittaus oli niin selvä, ettei sitä tohtinut olla noudattamatta. Saatettuaan hänet kyökkiin muori palasi poikansa luo, jonka kasvonjuonteet taas olivat muuttuneet levollisiksi.

-- No, mitä miehestä arvelet? kysyi eukko; -- nöyrältä ja kunnolliselta hän minusta näyttää.

-- Jopa jo, jupisi Kusti. Elä usko tuota huopparia, äiti, hän puhua parpattaa paljon puuta heinää, senkin vilkuna.

-- Joutavia, poikani, saattaa hän silti olla kunnon mies, vaikka hän halusta leikkiä laskee.

-- Usko pois, äiti, tuo mies on suuri lurjus, jonka kynsissä varmaan vielä ollaan helisemässä. Mutta mitäpä tuosta: tehköön työtä ruokapalkoillaan, enkä minä vaan hänen salli nenälleni hypätä, sen vannon ja vakuutan. Niin, ethän sinä milloinkaan minua usko, mutta saatpahan nähdä, saatpahan nähdä! Kyllä sitten kadut, kun on myöhäistä! Miten oli vanhan Rundqvistinkin laita? Hänenkin huulensa olivat kyllä höpöllänsä ja selkänsä norja kuin kuumennettu kataja; pääsemättömissä hänestä on oltu, ja ikielätiksi hänkin vaan meille jää. Tuommoiset suupaltit, joiden sanalipas aina on auki, saavat vaan puurovadissa suuria aikaan. Usko pois!

-- Sinä Kusti, sinä olet ihan isääsi, et ikinä usko ihmisistä muuta kuin pahaa, ja sen lisäksi vaadit heiltä mahdottomia. Rundqvist tosin ei kykene vesille. Hän on ylämaasta, mutta paljon hän osaa mitä muut eivät taida; meritoimiin harjaantunutta väkeä emme ikinämme enää yhytä, ne kun kaikki menevät tulliin, laivastoon ja luotsilaitokseen. Näet sen, meidän on pakosta tyytyä maamoukkiin.

-- Niin, oikeassa olet: kuka tähän aikaan viitsii rengiksi ruveta, kun voipi päästä ruunua palvelemaan. Siitähän kaikki roskaväki sydänmailta meille kotiutuu. Älköön kukaan uskoko, että tänne rannistoon oikeita ihmisiä tulee, joill' ei siihen ole erityisiä syitä, ja siksipä minä vielä kerran sanon: pidä varasi!

-- Niin, Kusti, pidä varasi sinäkin, intteli muori -- ja pidä huolta omaisuudestasi, sillä sinullehan tämä kaikki kumminkin kohta jää. Olisit kotosalla, etkä aina vesillä etkä edes ottaisi miehiä työstä, niinkuin tähän asti olet tehnyt. Haahkaa nyppien Kusti vastasi:

-- Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon, onhan se vakuutettu.

-- Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa; aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa, jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt, veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.

-- No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.

-- Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni naukku, Norman!

Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia linnustusretkiä suunniteltiin.

Karlsson oli saapunut keittiöön.

Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä, eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty, kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka ja polakoukkusiima oli kääritty.

Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin. Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo, joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, -- sillä kello pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa --, kun rohiseva ääni vuoteelta mörähti:

-- Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!

Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.

-- Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.

-- Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin -- sahviaanisuiset saappaanvarret! -- voi tokiin!

-- Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.

-- No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan kannattaa tarjota pieni ryyppykin!

-- Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja nouti ruuskansa. -- Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!

Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin hän lausuu:

-- Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on haukuttu.

Puhuja hävisi peitteen alle.

Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa, jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä, teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.

Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät -- sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.

-- Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas Rundqvistin koriseva ääni. -- -- Uneksikaa minusta, niin olette kunnon tyttöjä.

-- Kyllä mar', vastasi Lotta.

-- Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.

-- Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! -- Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! -- Mitä siellä hykätätte, tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.

-- Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta -- ei mistään muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.

Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.

Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt, vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi: äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta, silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä, Liisa!

Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen ruumiin soljuvan viereensä.

-- Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.

-- Vai niin -- linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin ruosteinen basso. -- Minä luulin sinua enistä Kalleksi.

-- En ole Kalle minä, vaan oikea lintumies! Parasta muuten olisi, ettet virkkaisi mitään sinä, Rundqvist riepu, joll'ei enää ole pyssyäkään, ilkkui Norman.

-- Vai ei minull' oo' pyssyä, kinasi ukko, jott'ei sanattomaksi raukeaisi, ja ettenkö minä mukamas sitä osaisi käyttää -- osaanhan minä ampua mustakottaraisiakin potaattipyssyllä ja päälle päätteeksi lakanain lomitse.

-- Oletteko sammuttaneet tulen? kysyi porstuasta eukko, tehden väittelystä lopun.

-- Ollaan, vastattiin miehissä.

-- Hyvää yötä sitten!

-- Hyvää yötä, täti!

Jo vedettiin pitkiä huokauksia, ähkittiin, vohkuttiin ja puhkailtiin, kunnes kaikki muut kuorsasivat paitsi Karlsson, joka ei ensinkään ollut saada unen päästä kiinni, ja joka laski ikkunanlaseja, jotta jos nukkuisi, näkisi oikeita unia.

Toinen luku.

Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin.

Kun kukon laulu seuraavana aamuna Karlssonin herätti, niin kaikki sängyt jo olivat tyhjinä ja tytöt alushameissaan lieden ääressä. Aurinko paistoi täydeltä terältä keittiöön.

Karlsson vetäisi housut jalkaansa ja lähti pihamaalle peseytymään. Siellä istui jo pystyyn nostetun hailitynnyrin päässä nuori Norman, jonka tukkaa tuo jos johonkin pystyvä Rundqvist par'aikaa leikkasi. Pienellä suopasipaleella täytyi Karlssonin puhdistautua sunnuntaiksi, pesuastiana pahainen, jalaton patarani.