# Helsinkiin

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/helsinkiin-13580/index.md

Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain huvikseen veteen ja rannalle.

Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.

--Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.

Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»

Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä jotakin.

--Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?

Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun taakse.

--Vokkolan hovi.

--Saako tällä kiikarilla katsoa?

--Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.

Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle.

Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas, minkälainen tuolla on laukku selässä.»--Vai niin, se oli siis tämä hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.

Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän. Hänen tuolla tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa, keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen nappinsa läpeen.

Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan.

Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne saakka.

Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen edestakaisin astelemaan.

Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten» ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin »suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja hartiat leveät.

Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi heidän ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin »ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan, saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen painikkeeksi.

Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa» toisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset», jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat »kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja he päättivät, että _he_ sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»

Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista», olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla.--Erityisessä huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti »suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta, etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla silloin aina oli kovempi päivä.

Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli _näiden_ vuoro näkyä. Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.

»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin »ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.

»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin, johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.

Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille» arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä, serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä laivasillalla, _heille_ toivotettiin onnet matkalle ja _heidän_ jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.

Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset», etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan, silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»

Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat olisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan, mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.

Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.

Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.

--Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr... Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...

He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan hengästyksiinsä.

--Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin hotelliin ensimmäiseksi yöksi.

--Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.

He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin. Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme, joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.

--Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon, seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen, praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.

Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina, mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:

--Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?

Antti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä, että »ketähän nuokin ovat?»

Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi toveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä, joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.

Jota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille. Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä. Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten koulutoveriensa yläpuolelle.

He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan. Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä. Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon nähtävästi hiukan koski.

--Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys, jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan mielipiteeseen osalliseksi.

Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi--samalla tavoin silmäten ja kohottamalla hänkin olkapäitään.

Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:

--No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?

He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta. Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut heistä salaiset vihamiehet.

--Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin...

He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket siitä jäykkenivät.

IV.

Päivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen täytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen villahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo ulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen ajan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen alainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.

--Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.

--Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.

--Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin.

Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla. Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole ollut suomalainen nimi.

Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »sivistyneestä köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päivän polttavaksi kysymykseksi», jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä nopeudella, jolla viime vuosina.

Kapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä ympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun ottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden asessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli tullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen vieressään istui Antti.

--Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi kärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli kapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä talonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta anna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian horisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai onko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta korkeammassa ja tärkeämmässä virassa?

Kapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen tietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa, jossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri tarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä.

--Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus on jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin itseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin talonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi ja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten velkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa.

Kun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin huolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten kevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia paheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun käsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei katsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten maksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen kokemusta siinä suhteessa.

--Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään suurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli oleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että siellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on varoja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi.

Siitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin oleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön miehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain klassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle kansalle ei ole mitään hyötyä.

--Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin varjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen kasvatuksen laiminlyömiseen.

Kapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi.