# Helsinkiin

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/helsinkiin-13580/index.md

Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa, tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.

--Mitä varten?

--Soudellaan nyt, minä pyydän.

Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi, mistä aloittaisi.

--Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en milloinkaan ilmoittaisi?

--Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.

--Taisin luvata.

--Etkö nyt voi sanoa?

--Tahdotkos sinä sen kuulla?

--Niin no, sano nyt vain.

--Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä koko maailmassa...

Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko asia.

Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä rantaan.

--Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.

Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.

--Etkö vastaa mitään, Alma?

--Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin vanhempi sisar.

Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä puskevan ulos.

Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.

Mutta nyt se oli tullut!

Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä muun metsän yli.

Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.

Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana, hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja silloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa neitosta.

Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.

Tästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle sisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain uutta ja alkuperäistä.

Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.

III.

Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.

Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran kanssa--nähtävästi joku merikapteeni--, joka oli asettunut laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.

Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan--naula oli messingistä, kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä oli peili--vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois suureen maailmaan.

Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin erittäin ikävöisi.

--Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa, kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan. Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?

--Ei ole sukulaisia.

--Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä, jonka luo voisi mennä.--Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea erota Antista.

Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä--keskipisteenäkin olisi voinut sanoa--ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.--»On se kaunis poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi torunut:--»Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas ilmankin.»--No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»

--Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.

--Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.

Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?

--Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.

--Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä...

--Minä syön mieluummin laivasta.

Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa.

Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ... ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»

Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa.

Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.

--Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti?

Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.

Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin. Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen käsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä, mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen.

--Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut jatketuksi keskustelua sen pitemmälle.

Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että kummallekin kupeelle.

Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar» käsiin.

Jahah! jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa Suomettaressa.»

Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita! Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen, niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja numeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat. Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä kieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.

--Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä?

--On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset. Kuinka niin?

--Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa sanomalehtiä.

--Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien lukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitää Suometar itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti rypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja kehittyneet mielipiteet.

--Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi lukukaudella ... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.

--Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. Monelta on mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan.

--Ei minulta mene...

--Hyvä olisi, ellei niin kävisi.

--Minne sinä menet?

--Menen kokkasalonkiin lukemaan.

--Lukemaan?

--Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. Tenttini alkavat kohta lukukauden alussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia.

Heprean kielioppia! Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä?

Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan ääreen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne eivät ymmärrä näitä asioita oikein.

Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla. Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket hän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt sillä tavalla.

Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. Sikari rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean kielioppi oli muistuttanut.

Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Se oli kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että viihdytti, mutta ei häirinnyt.

On tämä mukava laiva. Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi kaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun painaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen sähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä tavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu yhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti kiiruhti esiin.

--Saanko luvan saada tulitikkuja?

Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa sohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan haaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli, töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten. Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään. Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa, ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää riipuksissa.

Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin kahviloihin--jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.

Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse, jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla riu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat kuivamassa.

Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.

Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle. Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään. Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.

--Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin hämmästyvinään.

--Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet kallioreunaan.

--Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan.

Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.

Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...

Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen, ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.

Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin. Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.-- »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle kupin teetä.»--»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.--He istuvat juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti korvaan:--»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»--»En minä tiedä, se on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on paljon Don Juanin luonnetta.--Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he...