Part 9

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäisiä täällä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä on kesällä laeksi levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla! Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä! -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulella; se oli ehkä matkalla vilustunut. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Mutta kumma on kuitenkin että maneetin silmä aina kääntyy Pohjoseen päin, ja että

-- syksylinnun lähtevän Sävel niin on surullinen; Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten.

Ei ole Pohja suotta mainio loihtimisestaan; hänessä pitää olla joku tietämätön taika.

Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italian mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Ma luikertelin kerran Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli jo suvi suloinen.

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä hajua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkaskinoksilla peitetyt; tuolla taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, manteren yli kaarruttihe Etelän taivas, jonka pimeällä pohjalla tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.

Meren aalloilla keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippui kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se oli nähtävästi Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa, ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät, ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, kaulatuksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli; heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokastui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mitäs sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitä sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita! he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi." -- "Pohja, Pohja!" huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? -- Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveytes jällehen saanut, siellä sinua odottaapi kuolema. Tässä on sinulla lempi, ja siellä" -- -- Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"

(Mustik. ja Mansik. II 1860).

Santala. (Kaarle Aleksanteri Slöör.)

Sepän poika Wiipurista, syntynyt 1833, tuli yliopistoon 1851 ja maisteriksi 1857. Oli Pietarissa Suomen seurakunnan kouluin johtajana v. 1858-65, jolloin palasi Suomeen Wirallisen lehden toimittajaksi.

Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia kalenteriin _Mansikoita ja Mustikoita_ II ja III; suomentanut Shakespearen _Macbeth'in_ ja Scriben _Ensimäinen Rakkaus_ näytelmistöön.

Muinoin mullakin...

Muinoin mullakin sydän sykki, Riemu rintoa nosteli, Sydän sykki ja silmä suihki, Weri kuohuen aaltoili.

Silloin taivahan tanterella Tähdet kirkkahat loistelit, Tähdet loisti, ja lehdikossa Lemmen lintuset laulelit.

Nyt en tiedä mi mielen muutti, Kuka kumma lie tullutkaan, Ei nyt tähtyet taivon loista, Laula lemmen ei linnutkaan.

Surun pilvi on peittänynnä Taivon tanteren tähtineen, Kullan kylmyys on karkoittanna Lemmen lintuset lauluineen.

Siit' ei sykkine sydän mulla, Siit' ei rintani riemahda, Siitä kurja jo huokailenki: Terve tultuas kuolema!

(Mansikoita ja Mustikoita 1861).

Neidelle.

(Heine.)

Kuin kukka hellä, hemmyt, Oot armas impyein! Ma silmiisi kun katson, Saa suru syömehein.

On kuin kädet päällesi pannen Anoisin Herralta: Armaani aina ett' oisit Noin hellä, hempukka!

(Mansikoita ja Mustikoita 1860).

Tuokko (Antti Törneroos.)

Talollisen Poika Iitistä, syntynyt 1835, tuli yliopistoon 1858 ja maisteriksi 1864. On nyt opettajana Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaisessa osastossa. Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia Suomettareen vuodesta 1858 alkain, kalenteriin _Mansikoita ja Mustikoita_ III ja kuvalehteen _Maiden ja Merien takaa_ 1865.

Illalla.

(Moore.)

Kuink' armas hetki on, kun illan tullen Jo aurinkoinen aaltoon alenee! Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen. Ja huokauksein luokses pakenee.

Kun katselen tuon valon kultakaarta, Jon länsirannan laine kuvastaa, Sen sätehillä etsiin rauhan saarta Ma tahtoisin pois maasta matkustaa.

(Mansikoita ja Mustikoita III).

Kesän viimeinen kukka.

(Moore.)

Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu-rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun laista Syyslaaksoss' ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan.

En suojatta ma sallis Sun, kukka, kuihtuvan, Waan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen Ja sunkin sinne peitän Wienoisten vierehen.

Niin itse seuraan sitten, Kun mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen!

(Maiden ja Merien takaa 1864).

Syyslaulu.

(Mukailema.)

Syys on tullut, Lehti kellastuu, Hautahan jo lakastunut Kukka kallistuu; Kohta sen jo peittää hanki; Mutta joille vaan sen henki Antoi riemun kesän loistossa, Kukoistaa se vielä muistossa.

Kauneus sen Hetken kesti vaan; Eipä aikaa kukoistuksen Ihmiskukkakaan Saanut kestäväistä täällä; Hänkin kohta myrskyn säällä Surkastuu ja hautaan kaatuupi Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.

Sä, kuin loit mun Maasta maailmaan, Suo mun puhtahana ruusun Lailla loistamaan! Että, kun on mennyt multa Kukoistuksen aikakulta, Jättäisin myös muiston armahan Tänne, vaikka vaivun hautahan.

(Mansik. ja Mustik. III 1861).

Aleksis Kivi. (Stenvall.)

Räätälin poika Nurmijärveltä, syntynyt 1834, tuli yliopistoon 1857.

On kirjoittanut näytelmät _Kullervo_ (Näytelmistössä III) ja _Nummisuutarit_. Pienempiä runoelmiansa löytyy runokalenterissa Mansikoita ja Mustikoita II 1860 ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1866.

Nummisuutarit.

Ensimäinen näytös.

Sepeteus ja Topias.

Sepeteus. Olitko kirkossa eilän?

Topias. Enhän ollut, Jumala paratkoon!

Sepeteus. Wahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.

Topias. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta mitä auttaa täällä köyhän? -- Wai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.

Sepeteus. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut, niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen päätänsä, hän kovasti huusi: "heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä, joka makaat". -- Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. -- Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan sattuessa tapahtuvan tiedämme.

Topias. Entäs miehet?

Sepeteus. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.

Topias. Kas sen mä luulen. Waimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?

Sepeteus. Walitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luonna -- totisesti herännyt mies -- käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvon miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kun kova tulee niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että "tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili", ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen pauhaa, herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.

Topias. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen maailmaa. -- Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?

Sepeteus. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.

Topias. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?

Sepeteus. Kävihän se. -- -- --

Entiset sekä Esko ja Mikko Wilkastus.

Topias. Kas Mikkoa vaan! kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.

Mikko. Wiipymättä tulee meidän lähteä nyt.

Topias. Paikalla, Mikko, paikalla. -- Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.

Esko. Minä en pelkää koskaan, isä.

Topias. Sen tiedän. -- Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan, niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt, jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi julmettuneen?

Mikko. Seitsemän sataa riksiä.

Topias. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat myös muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea pilkku lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin. Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan -- joka tosin olisi erinomainen sattumus -- niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata, te kaksi.

Esko. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen kovasti kuin lapsen kapaloon. Wai luuletteko, että pelkään yhtä miestä? Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas tuota polvea!

Mikko (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!

Esko. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?

Mikko. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.

Topias. Wahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.

Esko. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty eikä yökyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.

Topias. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.

Mikko. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.

Esko. Juuri niin uskoinkin.

Mikko. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän maailmaan tulee.

Esko. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin. -- Mitä olet kuullut minusta neulomusretkilläni pitäjällä?

Mikko. Paljasta hyvää.

Esko. Minä en varasta, en.

Topias. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.

Esko. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.

Sepeteus. Hscht!

Topias. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.

Esko. Sitä en tee.

Sepeteus. Topias!

Topias. Tarvitaanko puumerkkiä?

Sepeteus. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä valtuuskirjaan.)

Mikko (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä, mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan. -- Mutta käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa hoidan.

Sepeteus. Se kelpaa.

Topias. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen siihen joku toinen.

Sepeteus. Kunnia pois!

Topias. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki, esimerkiksi tuommoinen vuohensorkka, mutta sen merkitys on suuri.

Sepeteus. Mikko Wilkastus!

Topias. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä annan pojalleni naimaluvan.

Mikko. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.

(Piirtää puumerkkinsä.)

Esko (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.

Sepeteus. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle.) Minä annan tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei koske enään minua.

Topias. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupaus-kirjan Eskolle.)

Esko. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän askeleen omasta, vapaasta tahdostani.

Sepeteus. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.

Topias. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis paikalla. -- Että saatte lähteä jalkataneissa ei ole minun syyni; mutta tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta tänne teille kyllä annetaan hevoinen.

Mikko. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.

Topias. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin lähtekäät kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu kuin sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.

Mikko. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia eroittaman pidä.

Topias. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan.) Mitä tekee Esko?

Esko. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.

Topias. Esko on villitty. (Tempaa hänen kädestänsä valtuuskirjan).

Sepeteus. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!

Topias. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä pöllö!

Esko. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.

Sepeteus. Ynseys kova!

Topias. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle hääporsaita, ja-a minä sanon sen.

Esko. Hääporsaita. -- Wihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin ja lyö sen permantoon.) Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos.)

Topias. Herran Kiesus sitä poikaa!

Sepeteus. Hävytön ja uppiniskainen poika.

Topias. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä ole. -- Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet naimattomaksi mieheksi.

Sepeteus. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu, että minä olisin kova isä, ankaran kova.

Topias. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus aina? Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä kaikki yhden ja saman viisaan käsialaa, ovat toki yksi oikea, toinen väärä.

Sepeteus. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta vääristyä saa.

Topias. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee.) Tuletko sisään vielä, juupeli?

Esko (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä hetki on tärkeä.

Mikko (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!

Esko. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi tämä tapaus, isä!

Topias. Sinä pyydät sitä sydämestäs?

Esko. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.

Topias. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaanne koloon ja kävelee kuin lautapää härkä! Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.

Esko. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä. Se tapa ei käy kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla äänellä.) Heijuuh!

Topias. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?

Sepeteus. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni luontonsa laadusta on järkähtämätön.

Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni-liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa. Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?

Esko. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui minun tarhapöllöksi.

Topias. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvihammas tahtoisi antaa sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton. Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä. -- Tutkikaat häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!

Sepeteus. Mitä kyselisin häneltä?

Topias. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.

Sepeteus. Wastaa minua, poika! Mika on häitten tarkoitus?

Esko. Sillä on monta tarkoitusta.

Sepeteus. Sen päätarkoitus?

Mikko (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.

Esko. Että mies tulee vaimonsa pääksi.

Sepeteus. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

Mikko (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

Esko. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Sepeteus. Poika! Punnitse sanasi!

Topias. Esko!

Esko (itseksensä ja heittäen epäileväisen katsannon Mikkoa kohden.) Hän narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä matkan.)

Topias. Kyselkääpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja Iisakista.

Sepeteus. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?

Esko. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta, vaan ei tyhjästä.

Sepeteus. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?

Esko. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä! -- Ja siksi toiseksi, sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut kuin pispat ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen on sokea, Jumala paratkoon!

Topias. Sokea, sokea! --

(Nummisuutarit 1864).

Aleksanteri Rahkonen.

Myllärin poika Wiipurista, syntynyt 1841, tuli yliopistoon 1862.

Antanut sekä alkuperäisiä että käännetyitä runoelmia Suomettareen ja kuvalehteen "Maiden ja Merien takaa," joista osa on painosta tullut vihkoksi kerättynä nimellä _Sääskiä_ 1865. Suomentanut muutamia kirjoja.

Imatralla.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.

Wesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Wuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Walitulle Walmistanut kruunun on. Nouse valon voittohon!

(Maiden ja Merien takaa 1866).

Käen kukunta.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans mieltä; Wanhus, neitonen Istuu, kuunnellen Käen riemukieltä.

"Kuku kauvemmin Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita", Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens kans', Ollen toivoissans, Kuiskaa vanhan luona: "Kuku kerta vaan, Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna".

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Wanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: "Terve kyöpelille!"

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Polvens nöyristää, Oottaa hautoansa.

(Maiden ja Merien takaa 1866).

Kevätlaulu.

(Unsre Wiesen grünen wieder.)

Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen, Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen, Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.

Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla, Wuokon terän valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Wiattoman rinnallen.

Nuokkuileepi varrellansa Esikoinen kultainen, Kuusain kiertää oksiansa Suojaa suoden rakkaillen; Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Kevään sulo vaikuttaapi Tuntehia syömessä!

(Maiden ja Merien takaa 1865).

Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.

Kultaperhoset.

Tuli tuolta maista metisistä Kaunis parvi kultaperhosia. Lennossansa päivän paistehessa Tuonne, tänne metisillä mailla Havaitsivat ahon vieruksella, Mehumättähällä kasvavaisen Kevään lapsen, kukan kaunihimman.

Ihmetellen tämän ihanuutta, Laskeusi yksi lennostansa Alas aamukasteen kyyneleihin, Mielistyen kukan kauniin muotoon Ystäväksi antausi hälle, Lupaellen ikirakkautta.

Niinpä meni päivät parahimmat, Niinpä aika armas helleyden, Mutta mehun ma'un maistettua, Nautittua hetket hellehimmät, Lähti tämä korja herkkulintu Taasen tuonne maille metisille Toisten kultatovereinsa kanssa. Siellä loisti monta muuta kukkaa, Sinne houkutteli kaunihimmat Hänen huoltaan huikentelevaista. Siellä lennossahan ympärinsä Unhotti hän halun ensimäisen, Oman onnettoman kukkasensa. Tämä lakastuen murehesta, Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.

(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)

Palanen maailman viisautta.

Miss' on arvos? Aitassani, Missä toivos? Tou'ossani, Missä taitos? Tavarassa, Missä turvas? Tutkaimessa, Ystäväsi? Ylimäiset, Joita juotan onnekseni. Missä hupis? Hartioilla Mierolaisten mielestäni. Mik' on elos? Ravintoni, Entä ilos? Nautintoni. Missä valtas? Waimollani, Miss' oot viisas? Wiinan luona, Missä hurskas? Humalassa, Missä rakas? Rahan luona, Milloin hyvä? Hyötyessä, Miksi elät? Ollakseni, Miksi kuolet? Mädätäkseni.

(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)

Tuomio.

(Servial. kansalaulu Runeberg'in ruotsalaisesta.)

Kolme neitosta ja komeata Kylvi kukkasia tarha'ansa. Tuli pulska poika rohkeasti, Noukki kukkasia kouran täyden. Pani piiat sala-ansojansa; Pulska poika tarttui niihin kiinni. Silloin sanoi yksi piikasista: "Poltettava on se paha poika!" Toinen: "maasta on se ajettava!" Kolmas: "eikä! hirtettävä hän on!" Hulivili poika itse puhui: "Enkä konna ajettava; Poika olen, kovan onnen puuhun Waimon kaulaan kerran hirtettävä!"

(Oul. W. sanomat 1831).

Uskon muutos.

Naimatoinna Matti muinoin Pirun pääll' ei uskonunna. Naituansapa hän noituin Häpeällä havaitseepi Ereyksensä epä-uskon.

Perhosen synty.