Part 8

Jussi puittaapi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua, Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kun rahat rakosta loppui, vaskikullat kukkarosta.

Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolilla on vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat somannäköiset, Kuultokengät kelvolliset; Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella:

"Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?"

Jussi huono huokaiseksen, Murehella muistelevi:

"Sitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Waikk' ol' suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin."

Tuohon virkki virkaheitto, Wenskan veijari vetäisi:

"Kuules ukko, kun sanelen Jutustasi, Suomen Jussi! Käyppäs karttakammarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjoittelen."

Jussi päästääpi paperit, Kaivoi kartan kainalosta. Heitto karttaa katseleepi, Kohta Jussille julisti:

"Käy nyt tänne kammarihin, Kohta venska viskatahan, Pannahan paperin päälle; Saapi ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa, Kohta kirjat korjatahan, Juttusi julistetahan!"

Jussi ei juljennut sanoa Kartan kaupasta mitähä: Jo rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta; Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille, varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna.

Kunpa oli kirjoittanut virkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti:

"Nyt on kirja kirjoitettu, Saapi ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselissa, Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle."

Jussi heikko henkäiseksen, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Poloisille polvillehen, Käet väänsi vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti:

"Nyt on julkinen Jumala Edestuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Waikk' on kullatkin kulunna, Hopeatkin huovennunna!"

Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, vielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti:

"Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kulunna, Rahat loppunna rakosta?"

Jopa tähän virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraiten otti, Keinon Jussille julisti:

"Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi. Sitten alttariin asetan Tämän uhrin tyyrihimmän Suurten syntien edestä, Anon armoa Isältä Suomen kansan suosioksi!"

Jussi juoksi laukun kanssa, Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostessansa:

"Onko laukusta rahoa, Rupiloita rukkasista?"

Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias kadulla, Joka ostoa osasi, Tehdä kaupan laukun kanssa. Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa.

Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti.

Kun tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käyä kansselihin!

Jussi juoksi joutuisasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen.

Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kansselissa, Kohta Jussille julisti:

"Tämä on kelmin kirjoittama! Oisit saatava sakolle, veettävä rahaverolle!"

Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla:

"Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti, Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista."

Jussi huono huokaiseksen, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti syäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan: Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla; Wielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tulla kerjäten kotia.

(Suometar 1847).

Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.

Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.

Waan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin ne meitä laulamahan Opettavan luulee.

Sitte teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paula kaulaan.

Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulla, Waikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.

Koska päästy enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.

Waan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa. Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ettei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta, Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Wäkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon! Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Wenäjälle tullet!

(Tapio 1862).

Fredrikki Polén.

Kappalaisen poika, syntynyt Pieksämäellä 1823, tuli yliopistoon 1845, maisteriksi 1850 ja viisaustieteen tohtoriksi 1860. On nyt Suomen kielen kääntäjänä Uudenmaan läänihallituksessa, ja paitsi sitä kirjapainon isäntänä.

Tuli _Suomettaren_ toimitukseen v. 1851 ja oli päätoimittajana 1852-56, sen perästä taas apumiehenä. On myöskin toimittanut lehtiä _Lasten Suometar_ 1856 ja _Warpunen_ 1860-1861 yksinään, sekä _Mehiläinen_ 1859-63 muiden avulla. Hänen runoelmiansa löytyy Suomettaressa 1848-1852 ja 1855 sekä Mehiläisessä 1859.

Immelle.

Taivahan impynen, kuule, Mistä sä tielleni lensit? Lempeni kirkkahin tähti, Loistosi kusta se tuikki? Silmäsi suihke sädehti, Syömehen synnytti liekin; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.

Toivoni kaunihin kukka, Millä sä lempeni nostit? Riemuni tuoksuva ruusu, Mistä sä hohtosi hajit? Kasvosi loiste rusoitti, Mieleni meltyi ja muuttui; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.

Aivoni aaltoova laine, Kusta sä kuohusi kannoit? Mieleni virtaava vuoksi, Kunne nyt juoksusi jatkat? Suutelin -- kaste melahti, Povehen paisutti virran; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.

Aamuni nouseva rusko, Sultako onneni koitti? Päiväni aattelo, lausu, Toitko sä tuskan vai riemun? Tulta sä rintahan tuikit, Rintani raivos ja heltyi; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.

(Suometar 1849).

Huokaus Jumalalle.

Iltatähti taivahalta Surumielin laskihen, Maailmalle murhemielin Jäähyväiset heittäen: Wanha vuosi vajosi, Silmissänsä tulenliekki, Sydämessä huokaus.

Aamurusko uudellensa Taivahalle nostihen, Maailmalle uutta vuotta, Uutta tointa toivoen: Uusi vuosi heräsi, Rinnallansa uskon kilpi, Sydämessä rukous.

Jumalamme, auttajamme, Hyvä Luoja laupias, Taivaallinen tuomarimme, Uutta vuotta valaise, Tahtoamme totuutehen, Hyvyytehen herätä!

Suojaa aina Suomensaarta, Eloamme auttele; Walistus on lietsarimme, Sanas valo vartia. Uskallusta, apua, Toimillemme menestystä, Lemmen tulta enennä!

(Suometar 1852).

Mitä laulat?

Mitä laulat, lintuseni, Piipittelet pitkät päivät? Onnen suuren kyllyyttäkö, Waiko riemun runsautta, Lemmen liekin ihanuutta? Waiko muuten muille laulat, Ajan kullan kulueksi, Päivän pitkän rattoudeksi, Itsellesi vaan iloksi, Lemmen tulen kostannaksi?

Kyllä tiedän mitä laulat! Sinä laulat maailmalle Sovintoa, suosiota, Lempeyttä, rakkautta, Ilon, riemun runsautta, Maan ja taivaan sointuisuutta.

(Suometar 1852).

Sormus.

Wieri viikko, vieri toinen, Kului kuusta kolmikanta; Nannoa en nähnytkänä, Nannan silmän suihkamista, Sulon suun myhäilemistä.

Tuli Nannani takaisin, Joutui kohta kotihinsa, Sormus sormessa sorea Kullankarvainen kavala.

Aattelin alinomaa, Povessain pidin puhetta: Nyt on Nanna multa poissa, Poissa multa poloiselta; Muotonsa on muuttununna, Suihke silmien sulannut, Sormus sormehen sidottu, Katsantonsa aivan kolkko, Silmän iskunsa itara.

Kului kuuta kaksi, kolme Päätti päiviä pahoja; Jop' on Nanna toisellainen, Katsantonsa ei kamala: Niinpä nyt jo paisteleepi Kuni kukkanen kedolla, Silmät tulta tuikkailevat Kuni tähti taivahalla, Muiskut huulilta mehuuvat, Meeksi suussani sulavat. Sormessain on sormus sorja, Sormus sorja, josta itkin, Joka juoksetti jokena Miel'-alain alinomoa, Hurjan lailla lennätteli.

(Mehiläinen 1859).

Antti Juhana Wäänänen.

Kirjakauppiaan poika Kuopiosta, syntynyt 1820, on suomentanut suuren joukon kaikenlaisia kirjoja, kuoli 1862.

Kuolevan Laulu.

(Bellman'in mukaan.)

Kun mua haudataan, Ja maan-alaan mun viette, Niin pulloin pukekootte Suruliinoin huolimaan. Oot konna konsanaan, Jos kirstuin kannen kiinnät, Ennenkuin eroviinat Ja muistos juoda saan. Hei haikea! Woi vaike! On erota Pois pullosta. Jos murhe murtaa voimat, Niin, veikot, vuottakaa!

Jos olet oksallain, Tuon seikan kyllä tiedät, Ett' minne minun vievät, Ei ryypyt roiskakaan. Noin kyllä kuiskataan, Ett' Manalan majoissa On vettä joka joessa, Waan puutos pulloista. Siell' surkea Mun muistella Noit' aikoja Runsaampia, Kun harvoin huuhtoi veessä Ees isäin pullonsa.

Tuo pyyntö mulla vain, Sen veikkosilta toivon, Ett' viinasammiohon Mun pa'atte kuoltuain, Sit' älkäät pelätkö, Ett' viina maahan menee, Mä mehun tahdon imee Kuin laho pökkelö. Kirjoittakaa Se ristille: "Täss' lepäjää Luitansa se, Jok' aina joi, ja juotti Jokaista ystävää."

Wuoen päästä päättyneen Kun kuolinpäiväin joutuu, Niin täysi taskumatti Pankaatte lietehen! Niin minä, haamuillen, Paikasta totutusta Saan pikku naukun ottaa Ja hunhtoo huuliain. Sill' vaikea Oleskella On haudassa Ain' viinoitta, Ja tuopa puute tuottaa Maan päälle haamuja.

(Suometar 1848).

Opatti Lyytinen.

Talonpoika Rautalammin pitäjästä, syntynyt 1832.

Hänen runoelmia löytyy Suomettaresta 1855 ja 1856 sekä Lasten Suomettaresta 1856.

Linnun laulu.

Lintu läksi laulamahan, Poies uni-uutustansa, Jossa rauhassa lepäsi Päivän vaihtuman väliä, Pimeyden piilosilla. Mut kuin valkeus valasi, Alkoi koitto auringosta, Niin hän nousi nopeasti Luojallensa laulamahan, Aamukullan kunniaksi, Wuoden alkavan iloksi.

Laulut ylhäälle ylensi, Korkealle korotteli, Tuolla toivolla sanovi, Wielä armoa anovi, Että oisi edespäinkin, Wuoden alkavan ajaksi, Rauhan majat maataksensa, Aina ilolla herätä; Niinpä mahtasi monetkin Kiitosvirret veisaella Luojallensa, laupiaalle, Aina armonsa edestä.

Eikös tulis vielä olla Kielet kilvan kiittämässä Herran armon avaruutta, Kaikkivallan rakkautta, Kun vuosilla kuluneilla On kohtaamme koittanunna, Että ovat avarasta Rikkautensa lähtehestä Wiljavarat kuohununna.

Jospa vielä viljavuodet Meille vastakin tulisi, Että saisi laululinnut Ilovirttä viserrellä!

Sitte kaikuis kaunis ääni, Laulu laksoista suloinen, Weisu kaunis vetten päältä Heliseisi herttasesti, Harras huuto Suomessamme, Koko lauma laululinnun, Kaikki yksimielisesti, Linnut pienet, peipposetkin Kiitosvirttä visertäisi.

(Suometar 1856).

En laulamasta lakkaa.

Mä etsin huvitustani Ja elän tällä lailla; Kuin kesälintu laulelen Näillä Pohjan mailla.

Waikk' on kylmät kylämme Näillä sydänmailla, vaan on luonto lämpeä Laulamahan aina.

Kuullakseni kultani En laulamasta lakkaa, Kuin mä etsin ja nyt löysin Ystäväni rakkaan.

Kun on meillä rakkaus, Niin ei puutu mitään, Ennen kaikki maailmassa Unhottaman pitää.

Waan kussa puuttuu rakkaus, Kaikki meiltä jääpi: Maailma ja rikkaus Karvahaksi käypi.

(Suometar 1856).

Rikas neito.

Täss' on tyttö, neito nuori, Hieno, valkeahiveä, Täss' on tyttö, tyyni mieli, Sievä, kaunis ja siviä; Mieleltänsä tyytyväinen, Tekemähän taitavainen, Paljon onpi aitoissani Huonehissa huiviloita, Orret täynnä täkkilöitä, Naulat hameita nakattu; Yksi seinä aivinata, Toinen pantu palttinaista; Aina on omilla mailla Kilvan kihlan kantajia; On niitä etempätäkin, Aina markan antajia. Pojat polkuja pitävät, Aina luokseni ajavat Orihilla välkkyvillä, Hevoisilla hirnuvilla; Kihlat kilkkavat povessa, Kultarahat kukkarossa; "Ota tästä, neitoseni, Kihlat kullan kiiltäväiset!" Kyll' on niitä monta käynyt Hopealta hohtavata; Waan ei ole vielä ollut Lämpimältä läyhkävätä.

Enpä kullalla eroa Kodistani kultaisesta, Enkä taivu taalerilla Wasten mielen vaatimusta. Waan jos omani tulisi, Näköseni näyttäyisi, Wasta ottaisin omalta, Kultakihlat kullaltani.

(Suometar 1855).

Kustaa Adolf Saxbäck.

Syntynyt 1805, tuli Yliopistoon 1825, kappalaiseksi Hattulaan 1832, viimein kirkkoherraksi Hailuotoon (Karlö).

Ehtootähti.

Kun iltasella katselen Tuhansin tähtiä; Min' ihmetellen aattelen Ijäisen sääntöjä.

Minulle tähdet mieluisat, Waan aina armahin, On ehtootähti riemusa, Se kaunis, kirkkahin.

Se sama tähti vuorostaan, Taas aamutähtenä, Käy aamunkoita ennustaan, Ain' yhtä helevä.

Sit' ihaelless' usehin Sumeesti sydän lyö: Niin nousee toivon tähtikin, Kun yltää kuolon yö!

Ijäistä uutta eloa, Taas toivo odottaa, Kun aamutähti ihana Sen aamun alottaa.

(Suometar 1856).

Eero Salmelainen. (Eerikki Rudbäck.)

Henkikirjoittajan poika, syntynyt Iisalmessa 1830, tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi 1857. Toimitti sitten kymnaasin-apulaisvirkaa Kuopiossa, johon pääsi varsinaiseksi 1858.

On painoon valmistanut _Suomen kansan satuja ja tarinoita_, toimittanut lastenlehtiä _Lukemista Nuorisolle_ 1856 ja _Lasten Suometar_ 1857 (puolen vuosikertaa). Hänen suomentamansa runoelmat löytyvät Lasten Suomettaressa, Tapiossa ja Pääskyisen Pakinoissa.

Wäsyneen valitus.

Jo hetken oon nyt heilunut Mä, kirves käissäni, Jo hongan oisin kaatanut, Waan vaipui voimani.

Ol' ennen mulla kuntoa, En silloin uupunut, Waan vehkaleivän syötyä On ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttaisin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.

Waan vaikka siellä saisinkin Ma ruoan runsahan, Niin vaikeaa on kuitenkin Mun mennä matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaiset? Ja oisko kummut, kukkulat Kuin meillä metsäiset?

Ja tuoksuisiko tuomikko Niin siellä laaksossa? Ja kullan laulu soisiko Noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, Min tuuli tempasi, Niin raukka hänkin eksyvi, Ken maansa hylkäsi.

Waan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.

(Lasten Suometar 1856).

Yrjö Koskinen. (Yrjö Sakari Forsman.)

Koulu-opettajan poika, syntynyt Waasassa 1830, tuli 1847 yliopistoon, 1853 maisteriksi ja 1860 tohtoriksi. W. 1863 määrättiin hän yleisen historian provessoriksi.

Pää-asiallisesti historioitsijana ollen, jolla alalla mainittavimmat teoksensa ovat _Nuijasota_ ja _Tiedot Suomensuvun muinaisuudesta_, on hän myös kuulunut _Helsingin Uutisten_ toimitukseen 1863 ja Suomettareen 1864-65. Yksi hänen novellinsa, _Pohjan piltti_, löytyy Mansikoissa ja Mustikoissa 1859; pienempiä runoelmia samassa kirjassa ynnä Suomettaressa 1856-58.

Nuorelle naiselle.

Suin ja silmin kysyt, nuori nainen, Mikä vaimon tehtävä on maassa: "Onni miehen, jonka voimakkaassa Kädessä on vahva tapparainen, Jolla toden puollustaapi vainen, Waleen sortaa rauta-sormikkaassa".

Kah, kun valittelet! vaimon valta Toinen on ja väkevämpi toista: Liekki hellä sydämmessä loistaa, Toden turviin saattaa hallan alta. Miehen vimma, jot'ei mieltä malta, Tylstyy, ellei vaimo kylmän poista.

Liekkiäsi lietso, ilmitulta Sytytä ja sydämmesi anna Poltto-uhriks, -- ethän muuta panna Woikkaan parempata -- tämä sulta Totuudelle kalliimp' on kuin kulta. -- Näetkös! eikö voiton viljaa kanna!

(Suometar 1857).

Wauva nukkuu.

Pikku vauva riehaantuu, Itkuun käypi pieni suu, Ellei äiti mahdillansa Laula unen loihtujansa.

Nuku, nuku, poikainen, Silmät paina umpehen, Suu sioita kaunihiksi, Kädet kierimättömiksi.

Unen ukko kaunoinen, Nosta lapsi ainoinen, Hartiolles kohottele Lennä sitten liehuttele!

Lennä sulosaarillen, Joissa asuu rauhanen, Joissa kultakäet kukkuu, Joissa ulpukkaiset nukkuu.

Souda lasta veneessä, Sinisalmen perässä Mansikkaisen mäen maille, Rannikoille viljakkaille.

Tuopas sitten turvissas Pikku kulta helmassas Tänne oman äidin puoleen, Jott'ei äiti joudu huoleen.

Äiti sitten naurattaa, Puhuttaa ja taputtaa, Toivoo lapsen kasvavaksi, Lempeäksi varttuvaksi.

Isä lasta kantelee, Suuta sitten antelee, Toivoo poian varttuvaksi, Miehen mieltä ottavaksi.

(Suometar 1857).

Kosken kuvia.

Ma seisoin kosken kuohun partahalla Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta, Kuin nälin heitä nieli pyörre musta, Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.

Kuin oris karhun kourien alaisna, Wapisi kalliokin tuskillansa; Ja hätähiki hänen kupeiltansa Yleni vihmana viluttavaisna.

Waan sumun suitsevaisen harmahille, Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta, Kuvaillen tuohun päälle sulon saarta, Asuttavaksi Päivän tyttärille.

Niin ihmissydänkin on tuima koski; Syvyydessään on pyörre pauhaamassa. Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;

Mut päältä paistaa päivän ruusuposki, Luvaten rauhan runsaan kuolemassa, Kun taistelus on viimein alallansa.

(Mansik. ja Mustik. I 1859).

Pietari Mansikka.

Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa, ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.

Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.

Oravan valitus.

Kuulin kerran kuusikossa, Mäen päällä männykössä, Miten oksalla orava Ruikutteli riekkohäntä: Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsikultaseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla, Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloiset mun poikaseni, Katalat mun kantamani.

Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, valittelen vaimoneni, Miks ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla!

Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultineni.

Merimiehen runo.

Wettä kynnän velloittelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä Pellolla perättömällä.

Waikka tuuli tuudittaapi, Ilma kiivas kiidättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Wielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, -- Tok' on turva myrskylläkin, Wesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.

Ei ne painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla Syvyytehen syöksemällä!

Suonio. (Julius Leopold Fredrik Krohn.)

Syntynyt saksalaisista vanhemmista Wiipurissa 1835, tuli yliopistoon 1853, maisteriksi 1860, sekä Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi 1863.

On kirjoittanut runoelmia ja runollisia tarinoita kalenteriin _Mansikoita ja Mustikoita_ I-IV, suomentanut Körner'in näytelmän _Syyn sovitus_ ja toimittanut kuvalehteä _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Wäitöksessä kertonut suomalaisuuden ja suomenkielisen runouden vaiheet Ruotsinvallan aikana.

Suksimiesten Laulu.

Ylös, Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luiskuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, -- Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais?

Koti kontion on tuossa, -- Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Wanhus nukkuu röhöttää. -- Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! -- Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna, Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sikeintä untahan. -- Riemuellen, Soitatellen, Wiekää saalis kotihin!

Waan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Weikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa,

Werihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!

(Suometar 1860).

Kova rangaistus.

_Neito_:

Hyi, poika häijy, sydämen Kun ryöstit rinnastain! Sua ilkiöt' en ikinä Nyt laske linnastain!

Sa olet aartein armaimman, Kalleimman ryöstänyt; Siit' otan iki-orjaksein Sun sielus, ruumiis nyt.

Kovasti sormes sitonut Oon kultapaulahan, Ja kahleheksi kytkenyt Käsvartein kaulahan.

Muill' leipeä ja vettäkin Warkaill' on ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, -- Saat suuteloita vaan.

_Poika_:

Oi, neiti rangaistukseni On aivan armoton Ja sieluinkin ett' orjana, Se kauhe'inta on!

Niin vahvast' olet vanginnut Mun sieluin, että sois, Ett' ijät kaikki kestävä Tää orjuutensa ois.

(Mansik. ja Mustik. III 1861).

Kuun tarinoita.

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä ramua, roskaa täynnä niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut, eikä vielä ollut kerinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laesta; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut kulo vielä peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei ollut vielä saanut huonettaan oikein lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen sanoo: "suven silmät, talven hampaat."