Part 7

Sinua muistan, kun sulosti Koitar rusoittavi, Sinua myös, kun lähtehessä Kuutar rumoittavi! -- Kun tiellä tupruaa pölyinen pilvi, sinua nään, Ja yösydännä kulkija kun hiipii ypö-yksinään! Sun äänes kuulen, joet kun ruusustoissa lirisevät, Sinua kuulen, tuuloset kun puissa asettuvat! Oi armaiseni! Waikka oisit kussa, sun löytäisin; Jos joutuisin merien taa, sinussa mä riippuisin!

(Kanava 1845).

Keväälle.

(Schiller.)

Sinua, nuorukainen, Kevät, odottelen. Iloinen kukkapaimen, Tule jo nurmillen!

No tässähän sä meillä Oletkin kaunoinen! Ma riemusydämellä Sinua kohtelen.

Muistatko kultoani? Oi, muista kuitenkin, Minua kuin hän lempi. Ja lempii vieläkin.

Hänelle kukkasia Sinulta pyytelin; Mä pyydän nytki niitä, Sinäpä annatkin.

Sinua, nuorukainen, Kevät, odottelen. Iloinen kukkapaimen, Tule jo nurmillen!

(Kanava 1846).

Elämäni.

(Runeberg.)

Sota haudan reunalla, Matka myrskyn aalloissa, Kulku tietön, jäljetön, Oi, se mun eloni on!

Toivoi mieli matkaajan, Silmät katsoi siintävään: Tuolla pilven ruskossa, Onpi toivot toivossa!

Tuoll' on ranta rauhainen, Tuolla päivä kultainen; Tuuli purjeesen puhuu, Laiva siintävään sujuu.

Sota haudan reunalla, Matka myrskyn aalloissa, Kulku tietön, jäljetön, Oi, se mun eloni on!

Mistä tyynen löytänen, Mistä rauhan muinoisen? Miss' on toivot kultaiset, Saamattomat, ikuiset?

Laiva liekkuu aalloissa, Myrsky pauhaa ilmassa. Oh! tuo pilven ruskoinen Wiel' on yhtä kaukainen!

(Kanava 1846.)

Mäen lasku.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, Lumi tähtinä kiiluu, Warvas kengästä hiiluu, Ruusut poskille lentävät.

Anna ihmisten kiittää Heidän rautaista tietään, Heidän höyryvaunujaan; Siell' on koppelit pimeät, Niiss' on laiskat ja vireät Kaikki nukkumaisillaan.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill' oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; Toinen viskelee toistaan, Ei saa seista laiskakaan.

Katso pohjainen tuulee, Äiti kylmivän luulee, Huutaa: "lapset tulkaa pois!" Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois!

(Aamurusko 1857).

Antti Räty.

Syntynyt Pietarissa 1825, kuoli 1852 lasten-opettajana Nurmijärvellä.

Hänen runoelmiansa löytyy Gottlund'in Suomi-lehdessä 1847 ja Suomettaressa 1850. Muuten on niitä vielä erikseen painettuna kaksi vihkoa nimellä _Lauluja Suomen neitosille_ 1850 ja _Pieni Kanteletar_ 1853. Myöskin on hän suomentanut vihkon _Hengellisiä virsiä_ 1853, ynnä suuren joukon kirjoja, joista erittäin mainittavat nuot kansalle rakkaat _Genoveva_ ja _Roosa Tannenpurista_.

Puro.

Hiljaan läpi laaksosen Juoksee puro itsekseen; Aaltoset pois lirittää, Metsä noita pimittää.

Yhäti hän yksinään Wieree vierenemistään; Ei oo sillä kumppanii Eikä yhtään toverii.

Wiimein tulee matkamies, Wäsynyt jo kukaties; Käypi istumaan sen luo, Mielelläänki siitä juo.

Sitten aatteleepi tuo: "Taivaallinen isä, suo Jotta elän hiljaisest', Niinkuin tämä puro täss'!"

"Olkoon se vaan onneni, Kaikkein suurin arvoni, Tehdä hyvää salassa, Elää hiljaisuudessa!"

(Gottlund'in Suomi 1847).

Aarre.

Muuan ukko makasi Kuolinvuoteellansa; Lapset luokseen kutsuupi, Puhuin kuollessansa:

"Pellossamme ma'annee Aarre sangen suuri; Ken sen ylös kaivanee, Onpi rikas juuri".

Enempää ei sanonut, Sillä puhe puuttui; Ääni oli vaiennut, Mullaks ukko muuttui.

Tuskin oli haudassa Heidän vanha isä, Kun jo lapset pellossa Penkoivat hiessä.

Päivät, yöt nyt kaivettiin Koko pellon maata; Paikat kaikki raivattiin, Waan ei saatu aar'tta.

Lapset oli surussa, Sanoit: "isä petti! Aarrett' ei oo pellossa; -- Meillen tyhjän jätti!" --

"Niinpä Isä vainaamme Emme saata luottaa; Turhaan meni vaivamme, Kaivettiinpa suotta!"

Mutta -- ensi suvena Näkivät he kumman; Pelto kasvoi tuhona, Saivat aika summan.

Tästä vasta näkivät, Jotta oli totta; Kuten maata kyntivät, Saivat rikkautta.

(Gottlund'in Suomi 1847).

Paras Ystävä.

Ystäväin on ihanainen, kaunokainen, Hän on rakkain kaikista! Ei oo maassa, taivahassa, Ketään hänen kaltaista.

Hän on mulle uskollinen, avullinen Elämäni vaiheissa; Onpa vielä varallinen, voimallinen, Auttaa mua kaikissa.

Hänen kasvons on kuin tähti, joka lähti Tuolta puolen pilvien. Se on mulle näyttäjänä, käyttäjänä, Aina taivaan porttihin.

En siis huoli, jos mun täällä surunsäällä, Täytyy kärsii jotakin; Ystäväni uottaa tuolla, Toissa puolla, Auttaa hän viimeinkin.

Koska viimein äänein vaipuu, henkein taipuu Ystäväni sylihin; Hän mun saattaa kuolon kautta Taivaalliseen salihin.

Jos sä tahdot, matkamiesi, kukatiesi Tietää Hänen nimeekin, Niin on Jeesus Natsarenus, Joka uottaa sinunkin.

(Gottlund'in Suomi 1847).

Lempi.

Kun ma kuulin satakielen Laulelevan ulkona, Paikalla mun muuttui mielen', Soisin olla lintuna.

Kun ma näen vainiolla Lampaan vuonat iloissaan, Niin mä soisin itse olla, Elää, niinkuin hekin vaan.

Mikäpäs mun mielein kaivaa! Mikä luontoin surettaa? Lempi, se minua vaivaa Ja mun mieltäin murhettaa.

Se se synnyttääpi suotta Mulle monta surua; Waan se armas myöskin tuottaa Monenlaista iloa.

(Gottlund'in Suomi 1847).

Nuorelle Runottarelle.

Laula, laula lintuseni, Pienoiseni, pääskyseni! Kultasuu, hopeakieli, Wisertele virsiäsi, Illoilla ikävissäsi, Aamulla ajan kuluksi, Päivillä huviksi muillen; Laskettele laulujasi, Soittojas suloisimpia, Runojas ruikuttamia.

Laula, laula kultaseni, Sirkuttele, sirkkuseni, Wuosia vajenevia, Päiviä pyörähtäviä, Somasti soluilevia!

Pian pääset pääskyseni Wuorostasi, vaivoistasi, Täällä vähän oltuasi; Pian laulusi lopetat, Ilovirtesi ihanat, Koska vaivut, varpuseni, Turpeesehen tuutumahan, Nurmellen nukuttamahan. Pian suusi sammaloittuu, Kieles kuivettuu kokohon, Kun sa kauniist' kannetahan, Iäksi asetetahan, Kankaasehen kaivetahan, Multahan mutistetahan.

Syän kylmä kyyhkysellä, Puuttuu ääni pulmusella -- Kun lepäjät, leivoseni, Kahen lautasen välissä, Kolmen kirveen hakkoaman, Neljän veitsen veistelemän, Tuonen neitosen tuvassa, Maassa Manalan majassa.

(Gottlund'in Suomi 1847).

Orvon kujerrus.

Mitäs laulan mie poloinen, Minä kurja kujertelen, Wiheljäinen visertelen, Walittelen vaivahinen; Kun on surma suun ovella, Tuoni tuima toivonani, Kuolo kova turvanani.

Laulan raukka ratokseni, Wisertelen virkukseni, Hyräelen hyvikseni, Paipattelen parhaakseni.

Waikk' olen polo pelossa Turvatoinna maalimassa, Oon kuin lintu lentämässä, Sorsan poika soutamassa, Pieni sirkka sirkkumassa, Raukkanen ruikuttamassa.

Jätti minut isoseni, Poies luopui emoseni, Wanhempani vierähtivät, Turvaajani tuikahtivat Tuonne Tuonelan tupihin, Mustan Manalan majoihin.

Oon kuin karsittu kataja, Poikki pieksetty petäjä, Oon kuin kala uimuksitta, Oon kuin sirkka siivitöinnä, Pieni lintu emätöinnä, Oon kuin pääskynen pesättä, Kananpoika kartanotta.

Päiväni surussa vieryy, Hetket huolessa kuluvat, Ei oo mulla ystävätä, Toveriakaan totista, Jollen suruni sanoisin, Waivani valitteleisin, Mureeni murenteleisin, Sydämein selitteleisin.

Yksin elän, yksin kuolen, Yksin tuikun turpeesehen. Yksin kuljen kuolemahan, Tulen yksin Tuonelahan, Menen yksin Manalahan.

(Gottlund'in Suomi 1847).

Ehtoolla.

Ah, aurinkoinen kultainen, Jo vainen vaivut taas! Miks joka ilta, herttainen, Sä peität kasvojas?

Wai onko elo maailman Kamala katsella? Olo parempi Tuonelan On varmaan sinusta.

Ah, jospa siivet lintusen Nyt mulla olisi, Minäkin luokses lentäisin, En maasta huolisi!

(Lauluja Suomen neitosille 1850).

Salainen vaiva.

Mikähän palaa povessa, Sydämessä syteleepi? Tuot' en taida tunnustella, En sanoilla selitellä; Suuhun sanani sulaisi, Sekä puuttuisi puheeni, Laulut kaikki lakastuisi. Wirret loppuisi vireät.

Mutta jos sä, neitoseni, Mesimarja lintuseni, Soisit tuota tietääksesi, Kummiani kuullaksesi, Mene, kulje metsämaihin, Aina astele ahoille, Kuusistoihin kurkistele, -- Siellä lintuset sanovat, Wiserrellen virkkoavat, Somaisesti sopaisevat Sulle korvahan koreesti, Mikä vaivana minulla, Suru suuri poloisella, Waiva vaikea paralla!

(Lauluja Suomen neitosille 1850).

Laulajan koti.

Eipä maata manterella, Eikä kultaista kotia Ole Luoja laulajalle, virsien virittäjälle Tänne suonut, tänne luonut, Armiaasti antaellut!

Hän on outo omillensa, Turkka tuttavillensakin, Wentolainen veljillensä, Maailmassa matkalainen.

Ymmärrä ei ystävätkään, Eikä viisahat välitä, Hänen kieltään, hänen mieltään, Hänen tuntons' tuntehia, Polttoja hänen povensa.

Ei oo maata maailmassa, Ei oo kultaista kotia Wirsien virittäjällä, Laulujen latelialla! Turve on tupa hänellä, Hauta laulajan hovina, Tuoni toivonsa totinen!

(Suometar 1850).

Oksanen. (August Engelbrekt Ahlqvist.)

Syntynyt Kuopiossa Elok. 7 p. 1826, tuli yliopistoon 1844, maisteriksi 1853, tohtoriksi 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden provessoriksi 1863. Hänen runolliset teoksensa ovat: _Runoelmia Runeberg'ilta_ (suomennos) 1845, lauluvihko _Säkeniä_ 1860 ja suomennetut näytelmät _Riita-asia, Wäkinäinen naiminen ynnä Kavaluus ja Rakkaus_. Wäitöksessä on hän selittänyt Suomen runomitan säännöt. Matkustanut Suomen heimokansain kesken heidän kieltään tutkimassa, ja kirjoittanut siitä matkastansa kirjan: _Matkustuksia Wenäellä 1859_.

Koskenlaskijan Morsiamet.

"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton".

Niin virkkoi Wilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Woi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Woi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Waan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Wellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsahtaa.

Sydän on Wellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Woi syttyä niinkuin maalla; Ja Wilhoa neitonen Wellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.

Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Waan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Wellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? -- Woi, voi mua, Wellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Wellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Waan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Wellamon neidon paasi_, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Weneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

(Suometar 1853).

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan? Ja ratki riemuton, Kun läikkys, lähde parka, Luvaton täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia, Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivät paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukkaparvet, Hohaja honkapuut.

Jos kirkkaan silmäs oisit Hämeessä au'aisnut, Niin hietakankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sinusta voimaa jois, Ja reunallais levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savoon tai Karjalaan Niin oisi kuuset nousneet Norossas huojumaan, Niin oisi kuuset nousneet, Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppamiehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Weteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kes'-öillä kulkeneet, Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse oisit viimein Liikkeelle lähtenyt, Wälitse kukkakumpuin Ja vaarain vierellyt, Sitt' äitisi sylihin Lopulla pauhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan. Ja ratki riemuton, Kun läikkys, lähde parka, Luvaton täällä on.

(Suometar 1853).

Suomalainen sonetti.

Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Soveltuva sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

Ei istukaan käkömme mandelpuulla, Ei _Laurat_ meitä kohtaa kirkkoteillä; Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä, Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi, Ja siitä Suomalainen toivojensa Tulille uutta kiihoitusta toisi,

Jos kautta noiden laulukahleittensa Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi Siteistä muista päästä irrallensa.

(Suometar 1854).

Kaarle Martti Kiljander,

Syntynyt Kaavilla 1817, tuli yliopistoon 1838, saarnaajaksi Lapinlahden rukoushuoneesen 1842, Kuopion konsistorion varanotariukseksi 1851 ja varsinaiseksi notariukseksi 1856, Nilsiän kirkkoherraksi 1866.

Hänen suomentamia ovat Stagnelius'en _Marttyrat_, Nikander'in _Taikamiekka_, ja Runeberg'in _Nadeshda_. Paitsi sitä on hän vielä suomentanut pienempiä runoelmia ja virsiä, jotka löytyvät Saima-lehdessä, Suomettaressa ja Pääskyisen pakinoissa.

Merensankarin Laulu.

(Taikamiekan ensimäisen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa.)

Jää hyvästi, jää, Sä Päivytär paistavainen, Sä kultani koittavainen! Näen itkeväsi, no väleen Se heitä! me yhdymme jälleen. Jos yö jalo Pohjassa on, Ei aamu oo joutumaton.

Josp' oisin, kuin sä Jo toivoni rannalla vaan, Sen uuden ja autuaan maan! Pois, laivvani, laineilla lennä! Levollepa saat heti mennä. On maa, meri myös levoton, Mä mullassa löydän levon.

Mä tuulta anon: Merellen ehättäisin pois, Kun tuuli ei tyyntynä ois. Se muinen puhalteli seiliin, Nyt kurkisteleksen se peiliin. Ja Wellamon kasvoja vaan Hyväilee puhaltimillaan.

Niin yksin kuin sä, Oi aurinko, myös minä meen Selällä sinertävän veen. Lepäät sä omaisten majassa, Sukuni on Tuonen tuvassa, Ja nyt mull' ainoana On miekkani kumppanina.

Noin hiljaan kuin sä Nukahtava lien minäkin Mun kultineni verihin. Jo kasvosi peittyy, perästä Sun retkesi rientelen tästä. Sä paistava Päivytär, jää Hyvästi, suloisesti jää!

(Suometar 1849).

Eerikki Juhana Blom.

Syntynyt 1817, tuli maisteriksi 1840, oli koulu-opettajana ensin Loviisassa, sitten Kuopiossa. On nyt kappalaisena Sysmässä.

On paitsi muuta suomentanut näytelmät _Emilia Galotti_ ja _Minna von Barnhelm_. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy Saimassa 1845 ja useammissa Suomettaren vuosikerroissa.

Savonmaalle.

Kun ma muistan muinoisia Hetkiäni herttaisia, Iltoja ikisuloja Siellä sievässä kylässä Kallaveden kainalossa, Kohta sielu siipiänsä, Levittääpi pyhä lintu, Niinkuin kokko kohottaikse, Tullaksensa tuttavainsa Luokse, _Luonnon_ ja _perehen_.

Ei ne eksy mielestäni, Eikä muistosta murene, Savon vuoret, Savon saaret, Kotimaani mainittavat Seudut ihmehen ihanat. Wieläpä vihertelevät Niinkuin ennen edessäni Kaikki syntymäsijani, Maat matalat, mäet yläiset, Lehdot, laaksot lempeimmät, Pujon ukko pilviharja, Wesarinta Wannunvuori, Sekä Uuhimäen sileät, Kallaveden katselijat. Wielä sieltä silmäelen Ääret allani avarat Kuinka järvet kuumoittavat Sadan saarosen välissä, Lahdet, salmet, lammit kaikki Illan paisteissa palavat, Sylissänsä sulo taivas.

Wielä kuulen kuikan äänen, Walkorinnan valitukset, Wielä virret venhemiesten, Airon kolkkaissa kohoovan. Kaikki soivat rintahani Savonmaani moninaiset, Lukemattomat lumoukset, Koko luonto korvihini Kutsumuksen kuiskuttaapi, Sinne toivoni sitoopi, Sinne hartahan haluni, Halun muita hartahamman. --

Mut jos kuulen kulta-äänen, Savomme sorean kielen Miesten huulilta mehuuvan Taikka naisten nauravaisten, Kirkassilmäisien suusta, Silloin vasta sydämeni, Leviääpi, lämpiääpi, Riemu rintahan kohoopi Harvoin saaduista sanoista, Etelähän eksyneistä. Kieli mielen kihloaapi Maamme kanssa, morsiamen Köyhän kyllä, vaan ihanan.

(Saima 1845).

Walistuksen vaikutus.

"Nyt on taas vaikutus valistuksen Nimiä muutellut mestaritten Luopoisen ja Reijoisen. Oletko sen kuullut?" -- "En! Kummanko Luopoisen? Sepänkö vai Sen, joka kanttorin Annikan nai?" -- "Niin, sen Niilon". -- "Niilon? ai! Minkä nimen Niilo sai?" -- "Koska Annin arvo vaati Sukunimen suuremman, Niin hän Niilollensa laati Nimen: Niklas Luuverman, Niin, nimen Niklas Luuverman. Hän ol' näet vannonunna: Menen mar' monasteriin, Itken ikäni kuin nunna, Jos et muuta nimees niin! -- Kun ol' nimi muutettuna, Piti Anni kihlat kiinn'." "Luuverman vainen? no viepäs nyt hiis! Söikö nyt mieheltä mielenkin riis'? Opissa ol' vuotta viis, Nahkansa jo heittää siis! Reijo on taas, jos ma arvata saan, Maltas -- ma arvelen vähäisen vaan -- Reijoliin vai Reijolaan?" -- "Eipä niistä kumpikaan, Reijo oli ensin _Grelsi_, Siitä käänsi sitten _Slerg_; Ollaksensa Retkunberg, Hän on nyt mestar' _Retkunberg_. Ken ei juur' kuin ojapajut Paisuisi ja paljon vois, Jos ne maatiaiset hajut Saisi sarastansa pois, Eikä pirun päässä ajut Keksis kusta suku ois!"

Antero Warelius.

Talonpojan poika Tyrväällä, syntynyt 1821, tuli yliopistoon 1843, maisteriksi 1847, on nyt kappalaisena Räntämäellä.

On kirjoittanut näytelmän _Wekkulit ja Kekkulit_ ja luonnon-opillisen kansankirjan _Enon opetuksia_. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy Suomettaressa v. 1847, 1848 ja 1854.

Uimalaulu.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten, Uiden, melskaten ja vettä viskoen, Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu, Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, -- Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, -- Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos ette uida taidakkaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee, Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi.

(Suometar 1854).

Pohjalainen.

(Ruotsin mukaan.)

Iltaruskon loistamalla Nuorukaisen istuvan Kaukaisella lounasmaalla Mieli juohtuu Pohjolaan.

Lakso kaunis on, ja siellä Wisertävät lintuset; Hän se huokaa: "Ah jos vielä Maani saisin entiset!"

"Suomessa ei viinipuita Lehteviä katsella, Wiikunoita eikä muita Hedelmöitä kohdata."

Mutta kuuset sorjat, roimat, Wuoret jylhät suosittaa Sydäntäni; luonnon voimat Todistavat miehuutta."

"Pohjan mäet mäntyinensä, Härmähelmet oksilla, Kutsuvat mua lemmellänsä; Heit' en taida unhoittaa."

"Elämässä, kuolemassa Rakas mull' on Pohjanmaa, Sydämessä puhtahassa Tunto siell' on liikkuva."

"Neito siell' on punahuuli, Punaposki; lämpöinen Rintans on, ja talvituuli Hoito voiman miehisen".

(Suometar 1847).

Ikävyys.

(Wenäjästä.)

Laaksossa täällä laulelevat Puiden oksilla varpuset; Minullen ne sanelevat: "Poiss' on, poiss' on ystävät!"

Ruohot, kasvit kukkinensa, Laihot, niityt viherjät Wakuuttavat kuiskullansa: "Poiss' on, poiss' on ystävät!"

Wirta pieni vierielee Äyrästensä keskellä Kohisten, ja muistuttelee: "Ei sull' ole ystävää!"

Länsituuli leikitsevä Lenteleepi kedolla, Korvissani puheleva: "Istävyys on kaukana!"

Paimen rientää lauman luokse, Sulho löytää armaansa; Tyköni ei kukaan juokse, Ystävääni en nähdä saa!

Ei, ei yhtään ainoata Ole päivää iloista, Sydän tuntee lakkaamatta Puutosta ystävistä.

Ystävyys on elämässä Lohduttaja kärsivän; Mutt' ei ilo sydämessä Pysy ystävättömän.

Teistä, rakkaat ystäväni, Ei mull' ole hauskuutta; Juoskaa, juoskaa, kyyneleni, Kosk' en ystävääni saa!

(Suometar 1847).

Antti Puhakka.

Syntynyt Kontiolahdella 1816, sai isänsä kuoltua vasta aljetun uudistalon osaksensa, jonka ahkeruudellansa sai täyteen kuntoon. On ollut 1862 vuoden valiokunnan ja 1863 vuoden valtiopäiväin jäsenenä.

Hänen runoelmiansa löytyy suuri joukko Maamiehen Ystävässä ja Suomettaressa, ja muutamat ovat erikseenkin painetut.

Tuhman Jussin juttureissu.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä, Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pi'etty Wanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjoitamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Wihapäässä viskatahan:

"Mistäs tullut, tuhma Jussi, Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjoittanna?"

Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa:

"Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!"

Sitten pannahan paperit, Ulos vieähän ovesta, Pois pihallen potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan:

"Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä suomeksi sokaise, Hae ruotsiksi lukia, Wenskan kielen kirjoittaja!"

Jussi juoksi joutuisasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskussa lapatti, Waskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu räntterissä; Rahat loppui lakkarista, Waskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi.