Part 6

Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Wirta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljaksellen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja ha'at, Laksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa Werkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Wäänsi vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot Toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

(Ensik. pain. 1845).

Kanteleen soittaja.

Lännen ruskokukkasihin Päivä kirkas nukkuu, Lintuparven visertäissä Käki puussa kukkuu.

Lahti laski levollensa Eikä värähdäkään, Eikä edes haavan lehti Puussa välähdäkään.

Metsä vastaa iloisesti Kanteleni ääneen, Sinne sanoi kanteleni Huokausten jääneen.

Nouse, länsituulinen, ja Perhosena lennä, Ett'ei kanteleni suru Metsään saisi mennä!

Lennätä se kullalleni Kauas metsän taahan, Ali suon ja yli järven Toiseen takamaahan!

Kuiskuta se hiljaa hälle Terveisiksi multa, Että tulis iloiseksi Surevainen kulta!

Soi nyt, kulta kanteleni, Kohta tuuli herää, Soi, ja sitten polvilleni Nuku täksi erää!

(Ensik. pain. 1848).

Pietari Makkonen.

Syntynyt 1765 Hanhijärven talossa Kerimäen pitäjää. Oli varakas ja kunnioitettu talon-isäntä. Hyvin harras kirjanluvulle. Kirjoitti ensimäisen runonsa vasta 50-vuotisna, kuoli 1858.

Hänen runoelmiansa löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä 1839, Oulun Wiikkosanomissa 1840 ja Suomettaressa 1850, kalenterissa Necken 1845 ja erikseen painettuna.

Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta.

Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi? Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna? Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi; Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa; Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä; Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi; Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi.

Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahdella Rovessorit ja rovastit, Siihen tohtorit totiset, Lääkäritkin liitteleikse, Assessorit armahtivat, Maisteritki mainittavat. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi hyväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Parahilla palmupuusta; Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu; Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäköiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä.

Jo nyt saattaapi salissa, Kamarissa kaunihissa, Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit kädessä, Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

(Kalenterista Necken 1845).

Laulajan alkusanat.

Halu mulle huolta antoi, Luonto laulua lupasi, Ruveta runon sanoille, Väinämöisen värssylöille, Jos vaan kylläksi kynäni, Sulkani sanoja saisi, Eikä vierisi vioille, Teille väärille vetäysi.

Voi! jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaisis sanaisen arkun, Josta juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina. Luontevina lausehina!

Mielikki, metsän emäntä, Metsän kukka kultarinta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jolla virteni virutan, Kastelen sanani kaikki, Että maistuisi mesille, Hunajalle höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).

Wiinasta.

Wielä virkan, viina, sulle Puhelen, putellijuoma, Kun olet tullut kuuluisaksi, Aivan arvohon ylennyt, Mielivieraaksi monelle, Kansan kaiken ystäväksi, Warsin vaivasta vähästä Aivan ilman ansiotta. Kyll' olet kaunis katsannolta, Aivan loistava lasissa, Waan on myrkky mielessäsi Niinkuin käärmehen kavalan; Annat suuta surmallista Juuri Juuttahan tavalla. Waikka kautta kaulavarren Alas vatsahan valuupi, Kohta päähän korkeneepi. Asti aivoihin ajaiksen, Wiepi mielen miehen päästä, Tunnon tuhmaksi tekeepi, Wiepi köyhän kunniankin, Alentaapi arvon kaiken. Wiet sä riistan rikkahilta, Tavaran talonpojalta, Otat puodit porvarilta, Lastinensa kauppalaivat. Wielä rohkenet ruveta, Mennä korkeiden kotihin, Miesten parvehen parasten; Jotk' ennen verassa välkkyi, Saatat sarkavaattehisin.

Woi sinua, viina parka, Minkä tiedät tehnehesi: Teit nyt tuommoisen tarinan, Kumman aivan kuuluisimman, Kun saatoit oman emosi Oman valtavanhempasi Istumaan ikänsä kaiken Warsin vankihuonehessa, Hiirten surmana surussa Pyyräsilmäin pyydyksenä, Poikansa pahoista töistä, Oman lapsen laitoksista. Woi sinua, pannu parka! Minkä kannoit kohdussasi, Itselles ikuisen vaivan! Olit kyllä oiva muori, Hyvin taitava talossa; Et ollut suuna, etkä päänä, Etkä petona pereessä, Waikk' oot vangittu kovasti, Aivan ahtaassa tilassa, Poskillas pahuuden merkki, Tehty kruunun tämppelillä. Wiina vielä valloillansa, Poikasi pahoilla töillä, Onpi syynä surmatöihin, Aivan varkahan apuna, Ei ole sitä sijoa, Eikä ainoista asiita, Kuhun ei kätensä käyne, Eikä sormensa sopine.

(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).

Olli Kymäläinen

Syntynyt 1790 Heinäveden kappelissa. Oli kauan aikaa myllärinä, mutta asettui loppu-ijällään mökkiin asumaan, kuoli 1855.

Hänen runoelmiansa löytyy Sanansaattajassa 1840, Kalenterissa Necken 1845 ja Maamiehen Ystävässä 1848.

Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta; Mutta kuinka Sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätönnä Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kauniista kesän tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meidän ihmisten iloksi, Meidän vaivaisten varaksi.

Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat, Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko paistoi varisti. Lumet lähti, maat sulivat, virrat aukesi äkisti; Eipä viikon viipynynnä, Tuskin kului viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi; Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitseepi itseksensä, Että Herra heitä auttoi, Heitä vankeja vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Teiret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta, Pienet linnut pensahissa Kaikki istuivat ilossa, visersivät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen, Arvelevi aikojansa, Kyselevi kyntömiestä, Alkajaapi aurojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihenpä antoi apua, Kaunihimman katsehensa, Että lämpimän lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimämmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi, Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna, Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät; Että kykkyjä kylillä, On ja aamuja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä. Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Waikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella. Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi, Miks ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meidät luonut, Luonut luontokappaleita Muita vielä viisaammaksi, Kielen antanut puhua, Että järjen ymmärrellä!

(Sanansaattaja 1840).

Punkaharjusta.

Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, virstantolppa toistajana. Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Istuvat, ajattelevat; Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata".

Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!

(Kalenterista Necken 1845).

Pentti Lyytinen.

Syntynyt Suonenjoella 1783, tuli 24 vuoden vanhana kotivävyksi Toholahden keskievaritaloon, jossa on nyt jo 54 vuotta toimittanut keskievarin virkaa. Nuorempana on hän myöskin ollut lautamiehenä ja kuudennusmiehenä.

Hänen runoelmiansa löytyy Sanansaattajassa 1841, ja useammissa vuosikerroissa Maamiehen Ystävää sekä Suometarta.

Keskievarin virasta.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin Joukon paljon palveliat; Saavat valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksytysten, Tehä paljon palvelusta; Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipeästi kiirehessä. Yksi huutaa halikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen tahtois punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi.

Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritki. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Kiidätäpäs kirppuryyppy. Jätä sitten jäähyväiset, Astupas ulos ovesta, Yritäpäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen: Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello! Nousepas ylös nopeesti Joudu, ukko, taas uralle, Piitä pitkin askelihin, Ala taaskin ammattisi: Pane pöyälle pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina.

Annas aika aamun tulla, -- Emäntä ensin käsihin: Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset, Rohdotapas roppiryypyt, Wielä pienet piiskapiiput. Wyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Waljastappas valmihiksi Kyllä kymmenen hevosta, Pidä värkkisi vireillä. Jos et äkkiä älyä, Aivan joudu juoksemalla, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa!

(Mans. ja Mustik. II 1860).

Aikain muuttuvaisuudesta.

Ajat aina muutteleksen, Sekä vuodet väisteleksen, Niinkuin Salomo sanoopi. Koko luonnon valtakunta Ain' on muutosten alainen. Aika asettaa asiat, Aika laitkin laitteleepi, Aika muuttaapi monarkit, Waltakunnat vaihteleepi. Aika linnat liitteleepi; Aika vallit vahvistaapi, Myöskin muuttaapi muruiksi. Aika kaupungit kutoopi, Aika poroks poltteleepi. Aika sytyttää sodatkin, Aika riidat ratkaiseepi. Aika kansat kasvattaapi, Aika mullaks muutteleepi. Aika kaikki käänteleepi, Kaikki paikat kallellensa, Maailmanki mahtinensa Muutteleepi mullin mallin. Aik' on muuttanut minunkin, Tieni monenmutkaiseksi, Kun olen elänyt ennen, Waeltanut vaivan kanssa Ylös ja alas mäkeä. Aika antoi onnen mulle, Antoi onnen aika käellä, Aika antoi arvon mulle, Aika arvoni alensi, Kyllähän minäi kykenin Nuotallen nuorempanani, Waan nyt vanhana vapisen, Woimatonna voivottelen, Aika kummasti kuluupi, Aikalaillansa ajelee, Aika viepi vuodet kaikki, Aika viikot vierettääpi. Aika arvon ansaitseepi, Aika kaikki kirjoittaapi, Aika Amenin sanoopi.

(Mans. ja Mustik. III 1861).

Juhana Bäckvall.

Talonpojan poika Kalajoen Haapajärveltä, syntynyt 1817, tuli yliopistoon 1839, vihittiin papiksi 1842, tuli kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Ouluun 1856, Kesälahden kirkkoherraksi 1865.

On toimittanut Oulun viikkosanomia 1854-65 ja antanut runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen 1840 sekä Maamiehen Ystävään nimimerkillä --kv--. Suomentanut Topelius'en Luonnonkirjan.

Kukkanen

Miks' et luonut, luonnon Luoja, Luonut mulle lentimiä, Perhon siipiä suvainnut? Jos sä, Luoja, oisit luonut, Luonut lentimet minulle, Siivet perhosen suvainnut, Lenteleisin, liiteleisin Pitkin kauniita ketoja, Pitkin pellon pientaretta; Siellä aina ma olisin, Kussa kedot kaunihimmat, Kussa perhoset paraimmat.

Waanko loit mun, luonnon Luoja, Jätit, antias Jumala, Ilman olemaan ilotta? Et sä luonut, luonnon Luoja, Mua jättänyt, Jumala, Ilman olemaan ilotta. Loit mun lehtohon lemuksi, Niityn hunajahajuksi, Kaunistukseksi kedolle, Pulskuudeksi pientarelle; Loit mun, Luoja, perhosille Ihanaiseksi iloksi, Mettisille mielennäksi.

(Maamieh. Ystäv. 1844).

Pohjolan yö.

Kah! taaski taivas hulmuaa Jo Pohjan perällä. Kah! valo vielä leimuaa Nyt yönki keskellä.

On kuu ja tähdet kirkkahat, Ne yöllä loistavat, Ja revontulet hohtavat, Ne valon antavat.

Kuin päivä, yöki synkeä On niistä paistava, Tuo kirkas Pohjan pimeä On kaunis näyttävä.

Nyt juokse, juokse joutusaan, Mun virkku poroni, Ja joudu, joudu nopeaan Jo luokse neitoni!

(Maamieh. Yst. 1844).

Lauloi ennen laululaumat.

Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä, Kuminalla kultarinnan, Lauloi puista, lauloi maista, Lauloi luonnon laitoksista, Lauloi päivistä pahoista, Lauloi päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululaumat, Kultarinnat ruikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloi vierillä vesien, Wetten päällä veisaeli Ajalla suven suloisen. Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Tuot' oli korvain kaunis kuulla, Sulo mielien mitellä.

Eipä nyt laula laulurinnat, Kultarinnat kuikuttele, Että laulu luonnon saisi, Sulo soittoihin sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonnut, Pakkanen pojes ajanut; Talvi jättänyt jälille Tiaset tirisemähän, Warpuset valittamahan, Harakat hakattamahan.

Kyll' on tuolla toisiaki Lintuja liriseviä, Laulun soman laatioita, Oudon äänen antavia, Tuolla siisteissä saleissa, Kamareissa kaunihissa, Hyvin sievissä häkeissä. Mutta ne lihavat linnut Eivät Suomea suloita, Wieras on kieli, vieras mieli, Eikä luonto laulujensa Suomen luontohon sopiva. Siksi ne laulut laulajoiden Eivät kaiku kankahille, Eivät laaksoihin levene.

Kun kerran kevät tulisi, Suvi luonnon lämmittäisi, Saisi Suomikin sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Luonto laulajat tekisi. Suomen kieli, Suomen mieli Loisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona, Ilona, imantehena.

(Maamieh. Yst. 1845).

Frans Pietari Kemell.

Klaus Juhana Kemell'in veli, syntynyt 1817, tuli yliopistoon 1838, vihittiin papiksi 1842, oli melkein kaiken ikänsä apulaisena milloin missäkin Pohjanmaan pitäjissä ja kuoli viimein kappalaisena Ala-Kiimingissä v. 1857.

On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun Wiikkosanomiin 1840 ja 41 (nimimerkillä K--lli ja --ll.)

Pääskylle.

Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, Kun lennät ilmas liehuten Ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi, sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään!

Sen saaret, salmet, laaksolot, Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, -- Et löynne, pääsky, vertojaan!

Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.

Sun pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.

(Oulun W. sanomissa 1840).

Nuorukainen.

(Ruotsista.)

Tuulonen, poskillain joka liehuelet ja mun heität, Oi, sano minnekä vaan matkata mietiskelet, Joutusa, kiiruhtavainen, tultuas rientävä kohta, Oi, sano, minnepä vaan, minne pysähtyvä oot? Aaltoinen, joka purttani pientä kiikutat hiljaa, Jos sua seuraisin, jospahan airoset mun Tottelisit vetojasi ja myötäsi kulkisivatten, Wastaa, missäpä vaan valkama löytyvä ois? Aatokset lukemattomat, povessain palavaiset, Minnekä, oi sanokaa, ai'otte seisahtaa? Aatokset, ylähäisen, puhtahan maailman lapset; Minnekä juoksunne jää, missä on matkanne pää?

(Oulun W. sanomissa 1841).

Pietari Hannikainen.

Lautamiehen poika, syntynyt 1813 Säämingissä, tuli yliopistoon 1833, maamittarin apulaiseksi 1835, komissionimaamittariksi Wiipurin lääniin 1857 ja Uudenmaan lääniin 1866.

Toimittanut sanomalehtiä Kanava 1845-7, Aamurusko 1857-59, ja Suometar 1864. Suomentanut useammat näytelmät ja itse kirjoittanut näytelmän _Silmänkääntäjä_.

Laulun synty.

Kun Luoja linnut loi Ja laululahjan soi, Niin siitä riita nousi, Ken laulun aloittaisi.

Jokainen toistahan Kehoitti laulamaan; Waan nuottia ei ollut, Ei ken ois kirjoitellut.

Warispa valvoi yön Ja teki suuren työn, Jo viimein vaivan kanssa Sai äänen kulkustansa.

Sen kuullen korppi huus: "Pidä kiinni kurja suus! Se ansaitseepi naurun, Waan multa kuulet laulun!"

Harakka korpillen Nyt nauroi kuollakseen, Ja huusi: "hurjat, miksi Rupeette laulajiksi!"

Nyt lauloi leivonen Ja peippo kilvaten. Ja kaikellaiset linnut Merissä, maissa kiljuit.

Kun näin ol' laulaneet Jo muut ja nauraneet, Niin kyntörastas yöllä Se alkoi hyräellä.

Se vasta laulullen Nyt kuului kaikillen, Sen luo jokainen lensi, Se mies ken pääsi ensin.

Jo yks ja toinen huus': "Oi veikko mistä suus On saanut moiset nuotit? Sano, mistä sie ne tuotit?"

Hän heille vastas näin: "Ne laulut, ystäväin, Mä kuulin kaikki teiltä. Ne ovat teidän kieltä."

"Kun taannoin lauloitte Ja muille nauroitte, Mä kuulin kaikki hiljaan Ja kirjoitin sen kirjaan."

(Aamurusko 1857; Toisin Saima 1841).

Toivo ja Rakkaus.

(Suomalaisen runon mukaan.)

Toivo, taivon lapsi ihanainen, Minut vietteli kotoa pois, Halki maailmojen juoksulainen Myötähänsä vei minua myös. Milloin loisteli se aaltoloissa, Niinkuin auringon valo meressä, Milloin näin sen kosken kuohuloissa, Milloin taivahan laella pilvilöissä.

Surkeus asui sydämmessäni, Kyyneleitä posket itkivät; Maailmat minulle silmissäni Kaikki vierahalle näyttivät. Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, Äänetön, pelottavainen mer'kin, Kylmyyttä myös auringosta hohti, Valo kuun minua murehdutti.

Löysinpä sinut, mun armahani, Kaikki muuttuivat samassa myös: Itse me tulimme Kalevoiksi, Tähtivälkkeheksi katselumme vuos', Säteet auringon himoja toivat, Hempeyttä kuun valoiset loivat, Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, Lempeyttä kukkaset muhoili, Salot siintävät suloa soivat, Ilokyyneliä kosket myös valoivat, Armautta tuuloset tuhoili, Meren karit riemusta kohoili.

(Kanava 1846).

Laulu.

(Göthen mukaan.)