Part 5

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan, koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan, koska korvet Waipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä mailleen kulkiessa; Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

(Pääskyisen pakinat; vähä toisin Otavassa II 1832).

Sirkka.

Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.

Päivä paistoi, nurmen nunnut, Kukat kultaiset kedolla Katselivat, kuultelivat Kuin hän laulella liritti.

"Mitä laulat laiska roisto, Hullutuksia hyräilet? Teehän työtä, eihän vatsa Täyty tyhjistä loruista; Raipat selkään semmoiselle!" Torui muuan muurahainen, Ylen itara itikka, Sirkan syytöntä iloa.

Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.

(Otava II 1832).

Oma maa.

Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!

(Otava II 1832).

Huolissaan runoileva.

Pois meni merehen päivä, Poijes kultaisna keränä Läntisille lainehille; Meni kevät, meni kesä Kukkinensa, kultinensa, Meni linnutkin minulta Muille maille lentämähän, Jo menivät -- -- -- -- -- -- Jo tulivat, Kaikki tulivat takaisin; Tulipa kodilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tulivat iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, -- -- -- -- -- -- Ei tule sydänalani Ei ikänä, eläissäni Tule mieli miekkoiseni, Toivottavani takaisin.

Weli kulta, veikko kulta, Älä nuhtele minua, Jos ma sentähden murehdin Tahi ryhtynen runoille.

(Otava II 1832).

Kiiltomato.

(Saksasta)

Kiiltomato kukkasissa Loisti hiljaisuudessaan Yli kedon tienohissa Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan; Kätköstänsä käärme lähti Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miks hän syyttä surmattiin? -- "Syyttä," sanoi käärme, "mutta Miksikäs hän loisti niin?"

(Oulun W. sanomista 1829).

Eerikki Aleksanteri Ingman.

Maamittarin poika Lohtajalta, syntynyt 1810, tuli Turun yliopistoon 1827, maisteriksi 1836, lääke-opin lisensiaatiksi 1838, haavanlääkintätaidon ja kätilöintaidon apulaisprovessoriksi 1842, ja varsinaiseksi provessoriksi 1858, kuoli 1858.

On kirjoittanut useampia lääkintä-tieteellisiä kirjoja, joista yhden Suomeksi. Suomentanut kappaleen Iliadista 1832 ja Anakreon'in laulut 1834. Oli kaikkein hartain ja jyrkin niistä, jotka tahtoivat perustaa suomenkielisen runouden kokonaan laajuudelle, ynnä niistä, jotka tahtoivat vieraskieliset nimet suomalaisissa kirjoissa väännettäviksi.

Kehoitus.

(Wörösmartyn mukaan.)

Isäsi maalle, Suomalain, Ole uskollinen! Se kätkyes, se hautas on Ja suojas viimeinen.

Majan sijaa ei missäkään Sinulla mointa oo. Tääll' on elääsi, kuollasi, Jos kuinkin onni suo.

Ja maa se on, jota veri Isäisi kasteli, Maa, jonka mainehen pyhän Ajat säilytteli.

Kah! täällä Wäinö Pohjolan Pojat löi miekallaan. Ja kahlehet pimeyden Katkoi sanallahan.

Werisen täällä viirinsä Wapaus liehutti, Ja monta Suomen sulhoa Manalle saavutti.

Ja monta päätyi päiveä Weressä ainian, Kylihin kun vihollinen Sodan toi kauhean.

Monetpa näljät nähtyä, Monetki tappelut, Sä seisot vielä, Suomeni, Et varsin vaipunut.

Mut toivo, taivahan tytär, Sinulle kuiskuttaa: "Jo tuntisi tulettelee, Jo päiväs ruskoittaa!"

Eivät ne poikas turha'an Wertään vuodattaneet, Eivätkä sankaris paraat Waan suotta sortuneet.

Ei, ei! tulevat ainakin Ajat iloisemmat! Sitä tuhannet toivoen Jo varsin vartovat.

Elleivät tulle, tulkohon Se Tuoni kuoloneen, Ja luumme kurjat luokohon Majaansa maan poveen.

Waan haudallemme maalima, Surmaamme säälien, Suruisin mielin vuodattaa Kentiesi kyynelen.

Isäisi maalle, Suomalain, Ole uskollinen! Se kätkyes, se hautas on Ja suojas viimeinen.

Majan sijaa ei missäkään Sinulla mointa oo. Tääll' on elääsi, kuollasi, Jos kuinkin onni suo.

Waimot.

Härälle Luoja sarvet, Hevolle potkat ankoi, Jäniksillenpä juoksun, Hampaatpa leijonille. Ja uimukset kaloille, Ja siivet lintusille, Ja miehillenpä mielen.

Mut jäikö vaimo ilman? Mit' antoi? _Kauneuden!_ Kilpein sijaan sen saivat, Sijaankin laapuritten, Woittaapa myös teräksen, Tulenkin vaimo kaunis.

(Lauluja Anakreon'ilta 1834).

Juoda pitää.

Maa multainen se juopi, Ja puut ne juovat maata; Meretkin ilmaa juovat, Ja merta päivän tähti. Ja kuu se juopi päivää. Miks' siis kinaatte, miehet, Jos juoda myös ma tahdon?

(Samasta kirjasta).

Elias Lönnrot.

Kyläräätälin poika syntynyt Huhtik. 9 p. 1802, tuli yliopistoon 1822, piirilääkäriksi Kajaniin 1832, Suomen kielen provessoriksi Helsinkiin 1853 ja erosi siitä virasta 1863.

Hänen sekä omia että suomentamia runoelmiansa löytyy varsinkin Oulun viikkosanomissa 1832 ja 1833, Suomi-kirjassa 1845. Kappaleita Iliadista ja Odysseiasta, joita hän on suomentanut, on kirjassa Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina, Suomi 1856 ja kalenterissa Weteranen.

Lönnrot'in suorasanaisista teoksista mainioimmat ovat _Lainopillisen käsikirjan_ käännös ja _Kasvisto_.

Laulu Amkreon'in tapaan.

Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: "Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden".

Sanoopi siihen äiti: "Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Ne lemmen lentiäiset".

(Saima 1845).

Lintuselle.

(Runeberg.)

Sanopa, laululintu, Selitä, sirkkunen, Mitenkä niin sinulla On rinta riemuinen? Warahin aamusella Iloisen äänesi Ma kuulen, iltasilla Suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Waan yhtäkaikki onpi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tiedä ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään.

On monta, joill' on aitat Eloa täynnänsä, Käsissä maat ja vallat, Ja kruunu päässänsä; Mut aamuhetkin heillä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Aloitat laululla.

On paljoa parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta Hengenkin ottoa, Ja kuitenkin sä kiität -- Hän moittii onnea.

Ah miksipä hän aina On niin uurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut Luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' isostelee Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!

Ah laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Seoita lauluas. Tee vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta, Mua myös osahani.

(Suomi 1845.)

Merimiehen morsin.

(Runeberg)

Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Wiepi kullan vierahille Maille tietämättömille.

Kauasko kuleksinee? Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen ma vielä, Waan on kyyneleni tiellä.

Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana, Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.

Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kun suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.

Siipiäp' en saanut -- saan Huivin huiskahdella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viittaella.

Sitten ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Waikkap' ei etäällä aivan Wieläkin näkisin laivan.

Tultua kotihini, Heittäminen itkuni, Pyhkiminen poskipääni, Warominen äitiäni.

(Suomi 1845).

Hektor ja Andromache.

(Iliadasta.)

Andromache. Surmaan intosi vie sinun, Hektor, et sure pientä Lastasi, et mua myös osatointa, jo leskeä kohta. Kohtapa vaan sun Achaian surmoavatten Miehet, hyökäyten joka henki. Jo vaan paras oisi, Pääsisin itsekin Manalaan sun kanssasi, eipä Mull' ilopäivää lie, sun mentyä surmasi teitä, Huolia vaan yhä. Poiss' isä on jo ja äitini armas; Aikoja sitten jo julma Achilles taattoni tappoi, Weljet myös omat, joit' oli koissani seitsemän ennen, Kaikki ne yht' aikaa manalaan matkustivat raukat, Kun jokaisen löi tuima Achilles sukkelasääri. Weipä jo laivoilleen myös valtian äitini julma, Waan antoi takaisin, kun sai lukemattomat lunnaat; Koissa sen kuitenkin ihanuolinen Artemis kaatoi. Niinpä, sä, Hektori, taattoni liet jo ja äitini armas, Liet veli myös, ollessasi armahin puoliso mulla. Siis mua armahtain jää luokseni tornihin tänne, Last' älä orvoks tee, leskeks' älä naistasi heitä!

Hektor. Huolena lie se minullaki, vaimoni, vaan toki eivät Suo Troijan miehet sekä maatavaliepehet naiset Kehnon laill' erotakseni mun pois tappelutöistä, Ei myös rintani niin kehota kuni ain' olen ennen Ollut mies parahin, sotinut päämiehinä aina, Suurt' isän arvoa suojellen sekä itseni myöskin. Sen mielessäni kyllä jo näen sekä luonani tunnen: Päivä se joutuva on, jona vaipuu Ilio armas, Kaatuu pää Priamon, väki myös Priamon jalo'imman. Enkä mä silloin niin sure Troijan miehiä, enkä Äitiäni Hekubaa, Priamonkaan valtiapäätä, En myös veljiäni, vaikk' on jalo'impia monta Maahan lankeava, pölyhyn vihamiehien alle, Kun sua, koska Achaian mies sopavaskinen onpi Wievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän, Taikka sa käyt Argoss' akan vieraan kangas-aseisin, Kannat veen Hypereiasta tahi Messeidasta; Et mielelläsi tee sitä, vaan pakoitettuna täytyy. Silloin vaan sanonee moni mies itkeissäsi, raukan: "Hektorin akka tuo on, parhaan hepomiehiä Troijan, Tuimimman sotijan sotivaisia Ilion alla". Niin sanotaan, vaan on suru sullen syntyvä uusi, Miestäsi kun et näe, joka ottais orjuudesta; Mut ennen maan multa jo peittäköhön toki luuni, Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta. -- -- -- -- -- Waan älä, lempeni, niin nyt huolikkaan yhä surra! Ei kenkään Manalaan mua vastoin luomoa laita, Määrästänsä mä taas en luule kenenkänä pääsneen, Ei hyvän, ei pahasen, ken kerran syntynyt onpi. Käy nyt vaan kotihin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitas sekä lankojasi, yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla Kaikilla, ja minull' yli kaikkein Iliolaisten.

(Runokalenterista Weteranen 1858).

Konstantin Schröder.

Kirkkoherran poika Uukuniemeltä, syntynyt 1808, tuli yliopistoon 1826, vihittiin papiksi 1834 ja määrättiin kirkkoherraksi Walkiasaareen Inkerinmaalla 1837.

On toimittanut '_Suomen Julkisia Sanomia_' vuosina 1857, 58. Hänen runoelmiansa sekä suorasanaisia kirjaelmiaan löytyy Wiipurin Sanansaattajassa, Lönnrot'in Mehiläisessä, Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa nimimerkeillä --n --r. ja Lieto.

Wait!

Wait! Hän nukkuu. -- Hiljaan hento Wyöryy tuolla tähtein lento. -- Iltatuuli, tuuvita! Lumo-uniin uuvuta! Wait, vait, vait!

Wait! Hän nukkuu viihtynynnä. -- Ruusu kulta, kiihtynynnä Höystehajus hajota, Wienoon sulos vajota! Wait, vait, vait!

Wait! Hän nukkuu, Hymmi hellä, Ikävöitty ikuisella Kaiholla. Oi, levossa Nuku, rakas rauhassa! Wait, vait, vait!

(Kanava 1845).

Usko, toivo itkeissäsi.

Älä itke, isä parka, Waikka kuolon enkel' arka Tempas poikas talostas! Älä itke, äiti rukka, Waikka ilos, onnes kukka Hautaan vaipui helmastas! Katala! sun surus, vaivas Palkitseepi tuolla taivas -- Usko, toivo itkeissäs!

(Maamiehen Ystävä 1845).

Muistokirjaan.

Ajan virta vieree, Waahtoo vaiheista, Nautintomme nielee, Kuohuu kaihoista. Ystävyys vaan voittaa Mieleen mustaan koittaa Muiston makean.

(Maamiehen Ystävä 1845).

Kristiina Maria.

Yli ajan toivon tähti loistaa Sehän surun sumun selittää! _Wallin_.

Usein tarjoo kaiho kättään Täällä tuonen majassa, Itku huuhtoo hautamättään -- Rakas, oot nyt rauhassa! Isän kotoon, tähtitaloon Sielus riensi sumusta, Lensi taivaan lumovaloon Unhomaamme udusta.

Nero, nöyryys, tunto syvä, Siveys ja suloisuus, Into hyvään puhdas, pyhä, Naisen ihme-ihanuus Hento, hellä vaimollisuus Silmissäsi säteili, Wirhetöinkin viattomuus Koko olos kaunisti.

Wainaa! vielä eläissäsi Ilon iteet kukoistit; Mutta hautaan mentyäsi Kuivuneina karisit. Kukkasia kylvää kaiho Sururaidan siimekseen. Kyyneleistä kasvaa laiho Toivon täydellisyyteen.

Omaisensa, murhe miksi? Hillitkäätte huolenne! "Älä itke!" sanoi siksi Wapahtaja. Mielenne Lohdutuksen lupaamille Uskovina avatkaa; Yhdistyshän uskoville Suodaan. Siis jo toivokaa!

Avionsa, älä itke! Taivas otti omansa. Isä, äiti, älä itke! Autuas on jo osansa. Orpo, veljet, siskot, suku, -- Kyyneleenne kuivatkaa! Rauhan palmu, riemun puku Kirkastetun kaunistaa.

Tuolla sädesatamassa Rauhoitettu riemuitsee, Levon maassa loistavassa Enkelinä iloitsee; Ikävöitse ijäisyyteen Huolessasi, helleys! Ikuiseenkin yhteyteen Yksinäisnä, ystävyys!

(Sanansaattajassa 1840).

Illalla.

Tässä istun ihastunna Tyynessä nyt tarhassani; Henkäellen hajuisesti Ilmat hellii hekkumalla.

Näinhän äsken järvet, metsät Kovan kuolon jähmehessä; Rinnassani talven tuiskut, Roudan kylmän, tylyn tunsin.

Katso! valkohelpeet hennot Päähäni nyt putoavat; Taasko tuli talven tuisku, Lankeaako puusta lunta?

Eipä ole tuisku tuima, Huomaitsen ma iloisena: Hielimöitä hajuisia Kevät sataa sylihini.

Lumous mi ihmeellinen! Talvi koitui kukkasiksi, Lumi muuttui hielimöiksi, Sydän suli lempeiseksi!

(Kanava 1846).

Jaakop Fredrikki Lagervall.

Syntynyt 1787, taisteli 1808 ala-upseerina Karjalan jääkäri-väessä, palveli sitten Wiipurin tarkk'ampujapataljonassa, josta erosi 1827 ja eli sitten maanviljelijänä Wiipurin läänissä; kuoli 1865.

On Suomeksi kirjoittanut näytelmät _Ruunulinna_ (mukaelma Shakespearen Macbeth'ista) 1834, ja _Tuhkapöperö, Kaini, Joseppi sekä Juditi_ 1847. Paitsi näitä vielä pari pienempää runoelmaa Lönnrot'in Mehiläisessä 1839 ja Kanavassa 1846 ja suuremman runoelman _Satu Sallisesta_ 1831.

Ruunulinna.

Ensimäinen tapaus.

(Himohirrellä, mäellä liki Kurkijoen hovia.)

Ensimäinen kohtaus.

Mammotar, Vaiviatar ja Kivutar, Lemmes ja Luonnotar.

KIVUTAR.

Missä näämmä toinen toista?

MAMMOTAR.

Siellä missä leimu loistaa, Missä ukko jyrisee Että ilma tärisee.

KIVUTAR.

Taikka synkässä salossa, Taikka pohjalan talossa.

VAIVIATAR.

Meitä tuopi pohjatuuli, Meitä kaakko kannattaapi, Lähettääpi lännetuuli, Survoaa suvinen tuuli, Koilliainenkin koidattaapi, Vesimyrsky myövittääpi.

KIVUTAR.

Myrsky meitä myövittääpi, Tuuli tuima tuuvittaapi, Viepi Virosta Kyröön, Kyröstä Viroon viepi, Avasaksast' Aunukseen, Alamaahan Aunuksesta; Luota ilkiän Iharin, Luokse Imatran ihanan, Kautta karkian Kalarin.

MAMMOTAR.

Ennen kuimme ennätämmä Niitä saloja sanella, Niitä nimiä nimetä, Kunne kulkea tahomma; Ajatukset aivoissamme Jäävät jälell jälkiämme.

(Kuuluu huutoa ulkoa, jota ei voi selittää, varustautuvat viettelemään Ruunulinnaa.)

KIVUTAR.

Jo mie tulen tuttuisein, Kuljen kutsuin kummisein, Viettelemään viisasta, Yllyttämään ylpeetä, Ylivaltaa vaatimaan. Sana kansan kadottaa, Sana sankarin satuttaa, Niin myös viisaan villittää, Kevätpäiväll pälvelle, Valo auringon aholle, Saattaa käärmeen kätköstään, Madon maasta maattuaan: Niin myös ylpeys yllyttää, Näyttäin konnall' korkeutta. Lennän kannall' pilven tuon, Jossa onnen hälle suon. Asettaudun aidallen, Panettaudun taijallen: Ensin sanon sankariks, Sitten kutsun kuninkaaks, Majesteetiks mainitsen, Ruunattavaks ruhtinaks. Jos minust' itsens kavahtaa, Kyll' vaimons hänen tavoittaa.

LUONNATAR.

Minkätähden mielessänne Ja myös aina kielessänne Pysyy petos, yllytykset, Viattoman villitykset.

KIVUTAR (Ei kuulevanaan Luonnottaren sanoja.)

Emäntä kyllä ennättää, Kohta sen tuuli lennättää, Täyttämään tätä työtäni; Kuin vaan höplitän vyötäni.

(Höplittää vyötään; ukkoisen jyrinää ja tulta.)

Kuulen kummini lennosta, Mitä hän mielii ennustaa.

(Lemmes ja Luonnatar eroavat seurasta.)

MUUT (yksi-äänisesti.)

Pane mustaan valkeaa, Nokeen sekoita kalkkia, Lunta hiilillä hivuta, Nokea liidulla kihnuta, Varia jäällä jäähdytä, Vilua tulella lämmitä.

(Lietsovat paljetta.)

Liehtokaam', kiehtokaam', Painakaamme paljetta, Vatustakaam valetta; Nostakaamme painumaan, Painakaamme nousemaan, Liehtokaam, kiehtokaam!

Juhana Fredrikki Granlund.

Syntynyt Porissa v. 1809, josta kuitenkin vielä samana vuonna muutti äitinsä kanssa Wesilahden pitäjään. Kotipitäjässään olevaa Ahlman'in koulua käytyänsä meni hän 1824 Turkuun puotipojaksi. Myöhemmin konttoristan ja ruukinjohtajan virkaan kohottuaan, osti hän v. 1856 Frenckell'in kirjapainon Turussa, jonka isäntänä vieläkin elää.

Hänen runoelmiansa ilmestyivät ensimäiset pienenä vihkona, nimellä "Muutamia käännöksiä Bellman'in lauluista" 1837. Sitten on niitä ilmestynyt välistä sanomalehdissä, välistä hänen toimittamissa pienissä laulukirjoissa.

Juoppo-Jörsistä valituslaulu.

(Bellman'in mukaan)

Nyt surussani Wioliani Sormilla soitan näin: pling, plang. Pöydät ja pannut, Pullot ja kannut Rikki ja nurin päin. Kling, klang. Krouvin ovi auki selällänsä, Hengetönnä Jörssi kyljellänsä Lattialla pullo vieressänsä, Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

Voi sentään tätä, Tuskaa ja hätää! Mistä nyt ryypyn saan? pling, plang. Seinässä riippuu Torvi ja piippu; Wiinaa ei löydy vaan. Kling, klang. Pillit, sarvet, violit ja räikät Orvoiksi ne seinään roikkuun jäivät, Kun nyt loppui Jörssi raukan päivät. Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

Kolkutan vielä: Onkohan siellä Yhtään henkee? -- Hei! -- Pling, plang. Ei ketään ole, Ei ketään tule! Myrkkykö kaikki vei! Kling, klang. Pois on olut juosnut tynnyristä, Wiinat, sahdit maahan lekkeristä, Kas, se vasta sydäntäni pistää! Klingeli, plingeli, klingeli plang.

Nyt kiusallakin Päähäni lakin Lasken ja lähden pois. Pling, plang. Wiinaa en maista, En edes haista, En, vaikka kuka tois! Kling, klang. Kuolo kulta on jo ystäväni, Jörssi vainajaa on ikäväni, Perässänsä lähden mielelläni! Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

(Muutam. käänn. Bellman'in lauluista 1837).

Wipperän Ullalle

(Bellman'in mukaan)

Pamppu soittaa torvellansa Tyttö kaunis riemussansa Tansailla löyhyttää. Katsos kuinka Pamppu tässä Kyöstin kanssa juo ja mässää Päätänsä löylyttää. Hurraa! Kas, Ulla tanssaa Loistavissa vaatteissansa! Walkosia kinttujansa Katsokaas! Ne välkkyivät jo taas.

Torven ääni raikkuvainen Laulu kaunis kaikuvainen Kestissä hauskuuttaa. Katsos, tuossa Ulla kukka, Punakenkä, valkosukka. Noin käypi sipsuttaa. Hurraa! Kas hamettansa Liehumassa lennossansa! Katsos kuinka Pamppu kanssa Kurkistaa Ja vahtaa nurkista!

Soita torvee peijakasta Aikalailla akkunasta! Nyt tulee vähittäin Kreivejä ja paroneita, Trakuunoita, husaareita, Taas juomaan tänne näin. Hurraa! Kas Ullan iloo! Katsos tupsupäitten tuloo! Nytpä vasta hauska elo aljetaan! Hei, Pamppu, soita vaan!

Torvi soi, ja pauhinalla Juovuksissa pöydän alla Kilvassa kontataan. Ulla kukka koreana Joka päivä morsiana, Huhtoopi mennä vaan. Hurraa! Hän laulullansa, Hauskuuttaapi vieraitansa. Pyöräpäänä niiden kanssa Ryömimään Ja ma'ata tänne jään!

(Samasta kirjasta).

Punssipullon kuolemasta.

(Laulettava kun täysi punssipullo särkyy.)

Mull' oli pullo, Kaunis kuin kulta, Kirkas kuin tähti ja täysi kuin kuu. Surma sen sulloi Murskaksi multa; Nyt ves' on silmissä, irvissä suu.

Woi! sydän parka Kuinka se tytkii, Kuinka se paisuu ja rinnassa lyö; Kuinka se arka Nääntyen nytkii, Kun hänen aarteensa kuolema syö.

Hui! raju surma, Tunnoton, jolkka, Surkeesti pulloni sormissas soi. Ryöväri julma! Jälkes on kolkka, Työs surun suurimman rintani toi. Riemuni kuoli! Kuolla nyt tahdon, Pulloni vierehen hautani suon. Siellä en huoli Muusta, jos vahdon Wielä sen pirstoista saan, niin sen juon!

(Ensik. pain. 1861).

Juomalaulu.

Ei maljasta maisteta ma'aten -- Pois torkka ja aukaise suus! _Salutem et prosperitatem!_ Juo virkuksi kieles ja luus! Et riemua rinnassas huomaa, Jos vaan lasin huulilles tuot, Ja siitä kuin kärpänen juot Noin kaunista juomaa.

Jos nyökkäisit, veikkosein, mulle Ja tietäisit tehtävän työs, _Salutem_ niin sanoisin sulle _Et prosperitatem_-kin myös. Jo käteni nousnunna olis Ja suuhuni lasia tois, Ja kurkkuni nielis ja jois Ja soivaksi tulis.

Noh! tartu nyt lasiis ja täytä Niin sulasti suutas kuin voit, Ja kaikille yllyksi näytä Se juoma, min juodakses toit; Ja kirkkaise sitten: _Salutem_ _Et prosperitatem!_ ett' soi, Ja niin kukin juo, minkä voi, "Sun muistoas!" huuten.

_Salutem!_ -- Se kaikille olkoon, _Et prosperitatem!_ mut tuo Sen osaksi parhaite tulkoon, Ken lasinsa tyhjäksi juo. Noh, suuhun tuo viimeinen tilkka! Jos hiukkakin jäljelle jää, Niin semmoinen varpusen pää On nauru ja pilkka.

(Ensik. pain. 1861).

Kevät.