Part 4

"Niinpä, Luoja, loit minua Ikuiseks itkuksi, Syypääksi syyttömästi! Mikä tulleepi minulle Muu kuin kauhea kadotus! Woi jos vielä virkoaisi, Kun ma koittelen kotona!"

Pisti pienen konttihinsa; Päinehen, päivineen Sopikin solkenahan. Siellä herjäkäs herähtyi Äitelistä äimyksistä. Nuolen tuskaa tuottavaisen Laurin laukaisi lävitsen.

Sitten naiset naimattomat Taivutti talossa Rakkauden rahkehia Ottamahan olkapäille. Povet poltteli pojilta, Wäänsi mielet miehiltäkin Nurin narin narrin töihin.

Senp' on Lauri langoillansa Sairauden saattanut, Poloinen poika parka! Itse istut akkunassa, Yli öitä yksinäsi; Kasvot kuuta katselevat, Ajatus on Aunen luona.

(Sanansaattaja 1833).

Kaarle Saksa.

Suomussalmen kappalaisen poika, syntynyt 1796, tuli Yliopistoon 1815, ja kappalaiseksi Suomussalmelle 1822, kirkkoherraksi Hyrynsalmelle 1848, kuoli 1849.

Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useampia Turun viikkosanomissa 1827, Fortell'in lauluvihkossa "Koottuja suomalaisia lauluja" 1828, Oulun viikkosanomien ensimäisissä vuosikerroissa ja Lönnrot'in Mehiläisessä.

Rakkauden huokaus. (Ruotsista.)

Kun silmäät, salauvat Mureeni murtavat; Kun naurat, kuvauvat Taivaat toivottavat.

Silmäni sulollansa Kauneuttas katselee, Waan varoin nähtävänsä Petellä pyytelee.

Usein mull' unessa Kuvailee kasvosi; Waan uni on ohessa Ja mennyt muotosi.

(Turun viikkosan. 1827).

Joutsen.

(Runeberg'in mukaan.)

Periltä ruskopilvien Kun joutsen iloissaan Wajosi luokse vesien, Hän lauloi tullessaan.

Hän lauloi: "kevät kaunis on, Niin kaunis Pohjanmaan; Sen päivä pitkä, suruton Ei yötä muistakaan!"

"Siell' suovat koivut, pajukot Niin majat suojaiset; Siell' lystit uida aallokot Ja lahdet kultaiset."

"Siell' on niin hertas, suloinen, Kun siell' on kultani; Siell' onkin rakkaus kotoinen, Siis sinne haluni."

Näin kulki, salmi salmelle, Se joutsen Pohjolaan; Ja poven kullan povelle Hän käänsi, lauloi vaan:

"Ah! jos en ilomesiä Ijäti maistanut; Oon uinut Pohjan vesiä, Hyväillyt, laulanut".

(Oulun viikkosanomissa 1834).

Inkerin valitus.

(Tegner.)

Syys on ja yö, Aallot ne myrskynä laivoa lyö; Kuitenkin ois hupa kuolla Ulkona tuolla.

Kauan ma näin Purjeen, -- nyt poikkesi läntehen päin; Autuas hän jok' on veillä, Frithion teillä!

Aaltonen, oh! Ellös sä nouse, jo viet kovin, jo! Loistakaa, tähtyet taivaan, Retkille laivan.

Keväillä, hei! Jälleen hän saapi, vaan Inkeri ei Nää sitä, vastaan ei juokse kultansa luokse.

Multahan maan Raukka on riutunut rakkaudestaan, Näin yhä kuihtuva kurja, Weljien orja.

Haukkanen, sun Heitti hän hyväilläkseni mun. Woi, mitä antava oisin, Sulle nyt toisin.

Siipesi sai Lemmetär muinen -- ja lenteli vai Sulhoaan etsien harras, Mailmoilta marras.

Ei mua vois Siipesi pienoiset kantoa pois; Tuonelta lentimet oivat Saan ma -- ne voivat!

Kuoltuani, Frithioa tervehdi, lintuseni, Ja aina, kun itkeepi kulta, Tervehdi multa!

(Mehiläinen 1836).

Eerikki Ticklén.

Pyhäjärven kappalaisen poika, syntynyt 1794, tuli yliopistoon v. 1815, kappalaiseksi Kärsämäelle (Pyhäjoen pitäjää) v. 1824, ja kuoli 1827.

Neidon valitus.

Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lasna lauleskelin, Pikku piikana visersin, Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän Tuolla pilvien povilla, Wapahana, vaivatoinna.

Wapaa vaivoista sydämen Tuudin ennen tuulen lailla, Kiidätin kipunan lailla. Lensin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makean Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavasta.

Murehille muukalaisna Ilona istuin aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana kedolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa Tyvenesti tuuditettu Tuulen hengeltä tulevan Metisestä manteresta.

Levon kuvana levolla Nukuin nurmilinnun lailla; Rauha rakkahin rakensi Sijan sivuuni suloisen, Eikä uhkannut uneni Waivalla valkenevaisen Päivän, pahoilla suruilla Sydäntä nyt suitsuvaista.

Mikä nyt juoksi mieleheni? Mikä aivooni osasi Aivan ankara ajatus? Mikä syttyi sydämeeni Tuli ennen tuntematon? Äitin mulle äännettyä: "Jo nyt vuotta viisitoista Kohta, pikku piikaseni, Olet jättänyt jälelle!"

Nousi nousulla nisäini Suitsu outo sydämeeni, Huoli uusi huivin alle Povehen pullistuvahan. Niin on tukala tuvassa, Mieli raskas manteressa, Ei ole lehdossa lepoa, Eikä onni oksapuiden Asu mustan varjon alla. Waiva vaivuttaa levolle, Waiva vaivaapi uneni, Uuden päivän paistehelle.

Tuolla syteevi sydämen Peitetyissä pohjukoissa Tuli toivon tuntematon Tuli syteevi tukala, Jot' en saata sammutella, Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat, Yksinäni ollessani, Tuonne aivoni ajatus, Tuonne suosio sydämen Toivon poluille pimeän, Ahtahille aavistuksen, Sydämelleni suruisten, Sydämelleni suloisten.

(Topelius Wanh. run. II 1823).

Jaakop Heickell.

Syntynyt Saloisten kaupungissa 1779, oli kruununvoutina Torniossa, ja kuoli 1840. On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun viikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin.

Tyhmäsen Elämäkerta.

(Kellgren'in mukaan)

Nyt, miehet, kuulkaa korvillanna Tuon Tyhmäs-vainaan elämää. Jos ei se ikävätä anna, Niin joku taitaa hymähtää.

Hän syntyi tavan kurjan jälkeen Juur' alastonna maailmaan; Waan puutos loppui hältä melkeen, Kun pääsi käsiks tavaraan.

Kun piennä oli poikanen, Niin hoiti häntä ämmä Naakka; Hän taudin sai, -- vaan voitti sen, Ja eli sitten kuoloon saakka.

Hän, luonnostansa lakea, Ei ollut paha tuskaumahan; Jos sattui joskus suuttumahan, Niin taisi olla vihassa.

Se virhe hällä nuorempana, Ett', ennen mieheks tultua, Hän oli poika kutjana; Se katos poijes vanhempana.

Ei ketään kadehtinut hän; -- Jos karsasteli niinkuin haukka, Ei sitä sovi syyttämään, Kun oli karsosilmä raukka.

Hän oli pystö vartalolta, Siis luultiin häntä ylpeäks; Waan moite käypi tyhjäks, Kun oli keno kasvannolta.

Hän tilkan otti mielellänsä, Waan väsyi turhaan lorinaan, Ja haasti harvoin niellessänsä, Waan nieli aina juodessaan.

Ei juomingeissa kerjennynnä Hän mainioksi ollenkaan, Kun aina pyöri päihtynynnä, Jos vaan hän joutui juopumaan.

Hän ristiin, rastiin kirjoitteli Ja jaaritteli tiheään; Jos runo loruks pyörähteli, Ei loru runoks ikänään.

Myös sanoissansa aina varoi Hän sekaannusta pimeää, Ja sanoi, kun hän niitä haroi: "Sen selvempi jos selkeää!"

Jo nuorna äijän oppi karttui, Niin että saarnas kerran kans; Waan lyhyt oli saarnassans, Kun ensi sana suuhun tarttui.

Jo hätä olis ollut suuri, Jos joku toinen joutui näin; Waan hänpä kääntyi toisinpäin, Ja päätti saarnan siihen juuri.

Hän usein näki matkoillaan Kuin viisahasti Luoja laati Myös siinä että kylät kaati Hän virtain vierin juoksemaan.

Myös sanoi hän: "Jos Savoon vienee Sun tiesi, niin sä siellä vain Syöt herkutellen parahain, Kun laukussasi hyvää lienee."

Hän haasti aina hyvin tarkoin Myös kaikkein luotuin laadusta, Ja merkillistä kerran, vartoin, Hän puhui krapuin luonnosta.

Kun kravut pa'assa soristelit, Hän ratki puhkes itkemään, Ja sanat suusta purskahtelit: "Nuo raukat kuolit eläissään!"

Hän raamattua lueskeli Jo vuotta kolmekymmentä; Waan vähän vielä ymmärteli, Mit' eivät muutkaan ymmärrä.

Näin antoi aika neuvon hän Niin valtataitohon kuin muuhun: "Jos miel' on lehmää lypsämään, Niin anna hälle ruokaa suuhun!"

Sen neuvon siveyden teille Hän antoi kumman eläissään: "Se käytös, jost' on häpy meille, Ei kunnioita ketäkään".

Hän piti rohki ollessahan Myös oman uskon mielessään: Hän uskoi päivän paistamahan Ja silmän luodun näkemään.

Ja vaikka aina eli varoin, Niin joutui kerran sanomaan: "Jos varast' auttoi valo harvoin, Niin sokeaa ei milloinkaan!"

Tuon sananlasku oli soma Edusta vapasukuisen: "Ett' ansiokin ihmisen Ei ole muu kuin hänen oma".

Jos raha-asioissa kaipaat Myös neuvoa, niin Tyhmänen Se neuvoi näin: "Jos paljon lainaat Niin paljon velkaut poloinen!"

Nyt tyhjään tutkit sinä kanssa Sun sielus sijaa, veikkonen! Jo aikaa sanoi Tyhmänen: "Se piiloittelee piilossansa!"

Nyt irvistellään lääkäreitä, Ja oppi heiltä soimataan; Hän sanoi: "Onpa hyvä heille Se keino, jos ei muillekaan!"

Jo parkui moni ihmisparka, Kun hänen työtään moitittiin, Waan Tyhmänen ei ollut arka, Kun muita kuinkin soimattiin.

Ei veisannut hän juuri parhain Waan este siihen oli se, Kuin kirkossamme kuulemme, Jos virren nuotti menee harhain.

Jos häntä Piuvi-pelissä Ei oikein mestarina pietty, Niin syynä oli välissä: Ei siitä silloin vielä tietty.

Jos oli orja taikka nainut, Hän piti yhtä halpana, Ja avioliiton parhaana Sen, jost' ei totta tulla tainnut.

Se jolla halu hyvä lienee Wiel' ylempiä oppimaan, Se viisaan miehen sanat tiennee: "On paras elää ollessaan!"

Hän pani kerran majassansa Kuin muutkin maata terveenä, Waan aamull', aivan kylmänä, Hän nousi ylös kuoltuansa.

(Oulun W. sanomissa 1829).

Pietari Ticklén.

Eerikki Ticklén'in veli, syntynyt 1792, tuli yliopistoon 1811 maisteriksi 1823, opettajaksi Haminan kadettikouluun 1824, konrehtoriksi Ouluun 1825, kirkkoherraksi Östermarkkiin 1829, provastiksi 1836, Wesilahden kirkkoherraksi 1838, kuoli 1838. Hänen runoelmiansa löytyy Oulun Wiikkosanomain parissa ensimäisessä vuosikerrassa.

Laulajat.

"Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia! Minä sanelen sanoja, Minä lauluja latelen, Ett'et ole semmoisia Kuullut ilmoisna ikänä. Laulan lapset laulajiksi, Laulan tyhmät tietäjiksi, Laulan tulen pakkaseksi, Pakkasen tulen väeksi, Kivet halki kankahalla, Poikki petäjät mäellä, -- Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia!"

Tällä lailla laadullansa Lauloi kerran laajaleuka, Suurisuinen pöyhisteli. Mitä miehiä nimeltä, Oliko Ruotsin rohkioita, Waiko Saksan sankareita, Sit' en sano surmakseni.

Lauloi pieni lappalainen, Hyräeli hyinen poika Nuotiolle noustuansa Hangen kylmästä kylestä.

"Mitäs laulat lappalainen, Poika hyinen hykertelet?" --

"Laulelenpa lystikseni, Omaks hyväksi hykerrän; Niinp' on minun mielestäni, Ett' on lintu leivonenkin, Waikk'ei huua huuhkajana, Eikä karju kaakkurina!"

(Oulun Wiikkosanomissa 1829).

Leivoselle.

Missä viivyt, leivoseni? Etpä joudu ensinkään Tänä vuonna, kultaseni, Mieltä mielistyttämään;

Aina ennen ennättelit Talven huolet huojentaan, Etelästä lennättelit Myrskyn muistot poistamaan.

Kuulin kieles visertävän Ilman alla aikanaan: Näinpä päivän ennättävän Kukkasia kutsumaan.

Kukat kutsui hettehistä Kaunihisti loistamaan, Weti vedet lähtehistä Juoksussansa joutumaan.

Laski pienet lattialta Kartanolla juoksemaan, Venehetkin valkamalta Vetten kalvot kaivamaan.

Laski karjan kartanoista Kujan päähän kulkemaan, Lammaslaumat karsinoista Tanhualla tanssimaan.

Kyll' on taasen tavallansa Aurinkomme alallaan; Mutt' on kolkko kulussansa, Kylmä vielä valossaan.

Missä viivyt, leivoseni? Sinua se vuottanee! Tultuasi, kultaseni, Huolet talven huojennee!

(Oulun W. sanomissa 1829).

Lapsellinen lapsenlaulu.

Nuku, nuku, lapsukainen, Levähdä levon ajalla! Wiel' on tyven tuuditella Satamassa suojaisessa; Eivät huolet herättele Äitin helmassa hyvässä, Eivät viettele valehet Isän polvella iloisen. Mutt' on myrsky kuuluvissa Meren mentävän selällä. Jo on aalto näkyvissä Suulla sataman suloisen. Minä laulan lapselleni, Ettei kuuluisi kohina, Eikä hyöky herättäisi Huolten pahalta perältä.

Nuku vielä, pienoseni! Wiel' on lepoa vähäisen, Wiel' on äiti laulamassa Lapsen kätkyen sivulla, Wielä isä katsomassa Kotikartanon kaluja. Mutt' on selkä soudettava, Kerran mentävä merelle, Joll' ei tunnu toisen jälki, Eikä entiset johata. Oman onnesi nojassa Kiikut siellä sinne tänne, Menet myrskyn vietävänä, Tuulen tuuditeltavana, Huolten henki purjehissa, Walehen väki perässä. Waan on tähti taivahalla Wiitta kirkas kiiltämässä, Sitä silmällä pitele! Jos sen pilvet peittäisivät, Pahan ilman pauhatessa, Eli valhe viettelisi Hahtes harhalle polulle, Taasen ilman ylettyä, Hattaroitten hajottua, Käännä kulkus oikeahan, Keulasi matkan mukahan, Ettäs sinne ennättäisit, Pääsisit pahasta säästä, Mihin on isäsi mennyt, Äitis ennen ennättänyt.

Siellä nukut nurmen alla, Levähdät väsyttyäsi, Meren mentävän takana Tuolla puolen pahan salmen. Siellä Tuoni tuudittaapi, Lepo laulaapi sinulle: "Nuku, nuku nurmen alla Levähdä väsyttyäsi! Kyllä Herra herättääpi Luodun lapsensa lovesta Isinensä, äitinensä Paremman elon ilohon, Kussa virret viisahammat, Laulut laitetut paremmat"

Nuku, nuku, lapsukainen, Levähdä levon ajalla!

(Oulun W. sanomissa 1829).

Klaus Juhana Kemell.

Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827, toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.

Lohdutus Haudalla.

(Mukaelma.)

Suista surus, kaipaukses, Itkus vaikein! Muista ett' on valitukses Turha! Haikein Murhe ei se mitään auta Eikä eronnutta sauta. Ei se tule enää, ei! Jonka Tuoni täältä vei.

Liha kaikki lankeaapi Niinkuin kukkanen; Neitosesta eroittaapi Surma sulhasen, Nuorukaisen harmaapäästä, Ei se imevääkään säästä, Jot' ei äiti hautaan sois; Morsiamenkin tempaa pois.

Liha kaikki kerran kaatuu Niinkuin heinänen; Mainen maaksi jälleen maatuu, Mutt' ei taivainen. Sinä, josta pidin huolen, Elät tähtein tuolla puolen, Silmäät sieltä ystävää Hautas luona itkevää!

Tieto, taito haluaapi Täydellisyyteen, Sydämemme himoaapi Pysyväisyyteen. Kuolossako tämä puuttuis, Ruumiin kanssa maaksi muuttuis, Waiko turhaan meidät loi Luoja, turhaan toivon soi?

Etpä turhaan meihin, Luoja, Kuvaas painanut; Ruumis onpi sielun suoja, Jonk' oot antanut. Tämä peite lankeaapi, Kerran maaksi raukeaapi, Henki pääsee valloilleen Matkustamaan omilleen.

Astu Tuonelahan taasta Ajatukseni; Haudan tuolle puolen maasta Lennä luontoni! Siell' ei tuli, eikä sota, Nälkä, eikä kuolon ota, Eikä surma sureta, Ystäviä erota.

Ahpa päivää autuasta! Toinen toistansa Tervehtääpi -- vanhin lasta, Sulha sulhaansa! Siellä Luojan laupeutta, Waltaa, voimaa, viisautta Levon maassa laulamma!

Pian, pian päättynynnä Aik' on omakin. Kukaties jo jäätynynnä Olen kohtakin. -- Wälttäkäämme harhateitä, Että koska Luoja meitä Kutsuu, valmiit oltaisiin, Kotiin kaikki tultaisiin!

(Oulun W. sanomista 1830).

Neitosen laulu.

Sini minullen on mieluinen! Ah kuin sininen on suloinen! Sininen on se'es taivaan kaari, Sinervälle välkkyy vetten piiri.

Sininen on kukka pikkuinen, Rakkauden kuva kultainen, Joka kuiskuttaa: Ah, kyyhkyseni, Muista mua aina, armaiseni!

Sinisilmässä on lempeys, Sydämestä siintää hempeys, Sinisilmän sätehitten soitto Tunnon taivosest' on päivän koitto.

Jos ma joskus joudun naimisiin, Pukein morsiamena sinisiin, Sinisiä sitten aina kannan, Sydämeni sinisilmäll' annan.

(Oulun W. sanomista 1830).

Fredman'in Epistola N:o 9.

(Bellman'in ruotsalaisesta.)

Ystävä kullat, siukut ja veikot! Sotkunen, vaikk' on sormensa heikot Wirittääpi viuluansa Ja kieliä kynsin lyö. Silmä on poissa, nokka on poikki; Sylkeepi viulun tappihin loikkii, Katsoopi kannuansa; Nyt ankara alkaa työ! Suu on kuin kiulu; Winkuupi viulu, Ääniä ratkoo, katkoo ja syö. Hei, veli kullat varvastakaa! Reuhkana olla, raivoilla saa! Kah! kuin Kaisa kukka, Siisti sinisukka, Kengin sievin sipsuttaa.

Kah! kasvojansa lietsoopi Lassi, Hampaissa kärsä, housussa massi, Sinne ja tänne tuiskii, Juo viinaa kuin lahopuu. Keltainen kesävoikko on takki, Korvilla lammasnahkainen lakki; Luimussa korvin luiskii, On naama kuin täysi kuu. Siirolla silmin, Kallella korvin, Hyppää kuin härkä; märkä on suu. Siukkuni! sievä on erittäin Hyppiä, hupa kohmelopäin Anna kaiken yötä. Maija, tule myötä, Selkä suoraan -- juuri näin!

Kah! kuka tuoll' on, kauhtana yllä? Niin tuoko hallisaapas? Se kyllä! Tuo, joka niinkuin hylje Nyt tansata töyttii -- tuo! Saakeli soi! Kah! sammettiranne, Ympäri päätä punainen vanne. Juo, Sotkunen, ja sylje! Hyi! konnakos kaljaa juo! Pulloss' on juomaa Pannusta tuomaa; Wetääkös nahkas, rahkainen suo? -- Siukut, nyt rinkiin remahtakaa! Laukata, nauraa, langeta saa! Silmät siki-umpeen, Korvat kovaan lumpeen! Pelimanni oksentaa.

Huh! tyttö hurjat hentoo ne mennä! Nostapas helmaas, Liisa, ja lennä! Wie -- pelimanni tahtoo -- Pihkaa ja viinaa tilkka, vie! Sotkunen, kuule! tunnetko tuota, Nyt joka astuu akkunan luota? Eukkohan tuolla kahtoo Karsassilmä, sekö lie? Pyylevä pankka Astuu kuin ankka, On siinä muori nuori kuin tie! Tyttöjä tääll' on vaikkapa nais! Oltta ja viinaa oivalta sais! Täällä olet sinä, Täällä olen minä, Täält' ei poiskaan haluttais!

(Oulun W. sanomissa 1831).

Kustavi Toppelius.

Maalarin poika Oulusta, syntynyt 1786, harjoitti oppia Upsalan yliopistossa, tuli kaupungin lääkäriksi Uuteen Kaarlebyhyn 1815, ja kuoli 1865.

Pienempiä runoelmiansa löytyy Oulun viikkosanomain ensimäisissä vuosikerroissa, Joukkahaisessa II ja Suomettaressa 1856. Paitsi sitä on hän kirjoittanut suuremman runon Oulun palosta 1832.

Oulun palosta v. 1822.

Kevätpäivän päätyttyä Jälleen illan ihanimman, Yhden niistä näillä tienoin, Täällä Pohjolan perillä, Joita moni muukalainen Aina ihmeenä ylisti, Aina kiitti kummastellen, Lepäs luonto luotuinensa Waipununna valossansa, Kuultavassa kuumehessa, Kevät-öisessä kajussa; Ihmisraukat rauennehet Unen sylihin syvähän. Tarmotoinna, taidotoinna, Niinkuin kerran kuoltuansa, Tuolla Tuonen tuutuvissa Huoletoinna huomenesta. -- Aika vainen vaiheellinen, Joka vyöryy väsymättä, Wirran lailla vikevimmän, Kulki kotkakulkuansa Lepäämättä, lakkaamatta, Joutui myöskin juoksussansa Sivu hetken sydän-öisen. Ajan viitta viipymättä, Niinkuin vahti vakanainen Eli vaaja vaiheusten, Käytti kultakärkiänsä Juonen mentävän mukahan Toisen hetken puoliteihin.

Silloin läpi levon kaiken, Läpi unen untuvien Hädän hirveä hälinä, Rajuten kuin raju-ilma Taikka koskesta kohina, Nosta kauhea kajuupi, -- Maakin huudosta humahti, Kaikui ilma kauheasta Hädän, huudon hälinästä, Walkeasta valloillansa, Tulen tuimasta palosta.

-- -- --

Käypi kyllä kiivahasti Metsän mykkä muurahainen, Kodissansa kierteleepi, Meluaapi mättähällä, Taiten takkoja vetääpi, Runnompia ruumistansa. Humisevat haikeimmin Sodan innossa isossa Mettisetkin majoissansa, Pivoilevat piikkejänsä, Suristavat siipiänsä, Kuhisevat, kumisevat Liukkahalla liikunnolla, Närkästynnä nähtyänsä Wihamiestä viipyväistä Pesän pyöreän sivulla. Mutta ihmisten menoja, Ihmeellistä elämistä Turmionsa tantereilla Mihin mielit verrattavan, Miten kehität kuvansa? Luulis karhuin karjuilevan, Laumoittaisin laukkailevan, Kuhisevan kaikkialla, Tartuskellen tarakoihin, Kanniskellen kuormiansa. Luulis velhojen vetävän Innossansa ilkeässä Wetohärän vetämiä, Niin nyt kaikki kilvoitellen Weti, kantoi kuumuudesta Toimen taidolla tulesta, Wärkkejänsä valkiasta.

-- -- --

Tästä kylämme tulesta, Tuhannesta päädön päästä, Harjavuolten hongikosta, Tulen tuimasta pesästä Poron pyry paistehella, Savun synkeän sumulla, Loimu, liekki taivahalle. Joska tulen tunturiksi Tai mereksi mainitseisin Palavilla pyörtehillä, Tuskin kolkon käsittäisit! Ylön julma juuriltansa, Koolta vielä kauheampi Tulirunko taivahainen Loimuaapi, lenteleepi Hirmusiiven suihkamilla, Kadotuksen kohinalla. Sitä tuuli tuuditellen, Wartiansa villissänsä, Ajoi alti ankarammin, Kohotellen, kiepitellen, Kumarrellen kauheinta. Minne väylänsä vedätti, Minne juoksunsa johatti, Wankui ilma innossansa, Torui torvilla tuhansin. Tästä Surma sukuinensa, Musta Kouko murheinensa, Hirmukurkulla kuristen, Ukon äänillä urahti; Karjas kaatunein koloista, Kaatuvien kukkuloilta, Weisas hänkin voiton virttä Häijy herja Luojallensa. Tästä tuhat tuuliaista, Hirmuillansa haltioissa, Rajueli raivoissansa, Tuhat palkeitten tulilla, Tuhat pillin pillitellen, Pisti päänsä pyöryväiset Palavaiset päistäräiset, Kähinällä käärmehien, Liikunnolla leimausten, Aina äärien ylitse Tuonne pilvien pihalle, Tuonne tähtien tasalle, Jossa vielä välipäätä Loistollansa lentävällä, Kiskoillansa kiiltävillä, Ilmivalkian valolla Wälähytti valtiaissa.

Kallio. (Samuel Kustavi Berg.)

Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.

Soidin.

Waeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee :,:

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniksi jäin, Sanoen: "Kah, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee :,:

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten ma kuulin. Mutt' en muista muuta kuin Tuulan, tuulan, tee :,:

Taivas leimahti ja loisti Kun hän istui vieressäin; "Suudellaanko?" -- "Toisti, toisti!" Lausui hän ja lauloi näin: Tuulan, tuuan, tee :,:

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kun nyt lähti poikki korven, Tuota mulle laulellen: Tuulan, tuulan, tee :,:

Wapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tuulan, tuulan, tee.

(Oulun W. sanomista 1840; vähä toisin Otavassa II 1832).

Milloin muistelet minua?

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöskin kukkahaisen Päätöstänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. -- Milloin muistelet minua -- milloin?