Part 3

Onkos Herra herjennynnä, Waijennut vakaa Jumala, Laskenut lujan lakinsa Meidän mielivaltahamme? Etkös tiedä tähdellensä Tulevas tilin tekohon? Tulet totta Tuonen tullen, Tulet vastoin tahtoasi, Tulet käskyüä kovalla, Koska torvi taivahalta Kutsuu kuollehet kokohon, Herättääpi haudoistansa, Tuopi tuomion etehen; Koska meret mullistuvat, Tuli tuima kaikki syöpi, Woimat vahvat taivahankin Wärisevät, vapisevat. Woivotukset vallan saavat, Parku suusta pakahtuupi, Soisit vuoret vääntyisivät Poloiselle peitteheksi; Mutt' et pääsekään paolle, Kovan kostajan käsistä!

Ei ole turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta Lain kanteita kovia! Työsi kaikki kaunihimmat Ovat kaikki kelvottomat, Niinkuin huonon hämähäkin Werkko sulle vaatteheksi.

Nyt on vielä armon aika! Matkaa toiselle mäelle, Pyri käänny Golgatalle; Siell' ei ole tulen tuisku, Eikä jylkeä jyrinä. Siellä rauha raketahan Siellä armo annetahan, Jesus joutuu turvaksesi, Päästää pauloista pahoista, Kuolon kauhean kidasta.

(Painettu 1787).

Hääruno.

Lähde luonto liikkehelle Ehdi ehdolla runohon, Wedä virret väljällensä, Että kaikuis kallioissa, Kumisisi kuusikoissa, Kuuluisi Turun tuvissa. Mettä mieleni mehuupi Sanomista sattuneista, Minä laulan metsämaassa, Wisertelen virran luona.

Laulavatpa luodut kaikki, Wirkoovat vilun perästä; Jopa luopui luodetuuli, Kovat puustit Pohjoisesta, Wihaiset vilun vihurit, Koska läikkyi lämmin tuuli, Kilo kiilsi vetten päällä Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista. Silloin joutui juontehessa Linnut meille muilta mailta; Pääskynen pani pesänsä, Wesilintu vieretteli.

Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa. Weden karja kuopastansa, Weden hirmu, hau'in poika, Wetäiksen veden syvästä, Talvimajasta mataapi Rannoille rakentamahan Leikkejänsä lämpimessä, Kätkee kaikki koukkuluunsa, Suunsa tutkaimet terävät.

Metsot mustissa mekoissa, Ukot, uljahat urohot, Nousit vuorten notkelmista, Kalliolla kalkuttelit, Kutsuit kumppanins kokohon. Tulit teirit tanterelle, Kukertivat kuusikoissa, Soitit soilla soitimensa. Pyytkin pyörit pensahissa, Linnut pienet parvissansa Kielten kilvassa kihisit, Wisertelit virsiänsä. Niin he kaikki häitä laittoi Suven suodun suosiossa.

Eipä ihme ihmisistä, Että hekin ennättävät Keskellä kesäsydäntä. Luonnon kaiken kukoistaissa.

Kenpä oikein osaapi Taiten vaimoa valita, Kuulustella kumppania? Joka katsoi kauneutta, Tavaroiden tyttäriä, Pyrki suurehen sukuhun, Se saa sappea sakoksi, Mielipahan palkaksensa. Mutta tuttu Taivahisen, Ylimäisen ystäväinen, Sille Luoja laitteleepi Naimakeinot näppäräiset. Herra tunteepi todella Mitä mielessä makaapi, Kunkin peitetty povessa. Hänpä katsoi kaukaisia, Tulevaiset tutkisteli, Muutoksetkin mielessämme Aikanansa arvaeli; Sitä myöten hän sovitti Omillensa onnenpaikat.

Tai on toimi tutkimatoin, Mutt' on helppo Herran työksi, Joll' on meret määrättynä, Meren pisarat pivossa, Joka veti vaaksallansa Mitan tarkan taivahalle, Weti mitan, pani määrän, Painon niinkuin puntarilla, Pani solmut ja sitehet Tarhan tähtien etehen, Että juoksun jouduttavat, Toinen toista paineleepi, Paineleepi, ponnistaapi. Hänen valtansa vakava Piteleepi pilvet kaikki, Hattaroita hallitseepi. Häll' on tietty tuulen synty, Pohjat Pohjoisen pisimmät, Jolla nostaa nousemahan Meren lainehet lavean, Että laivat lentelevät Silkkisillä siivillänsä. Herra myöskin hallitseepi, Suuntihin sovitteleepi Meidän mutkaiset menomme.

Siis ma toivotan todella Sydämestä syttyneestä: Armot Jumalan avarat Teille aina auetkohon Itse surunkin sumussa Pimeässä Pohjolassa. Onnet olkohon omanne Lukemattomat luvulta, Niinkuin pilvessä pisarat, Niinkuin koskessa kiviä, Alla virran villapäitä. Koska päivät päättynynnä, Ero viimeinen edessä, Herra teidät helmoihinsa Korjatkohon kaunihisti, Sinne teidät siirtäköhön, Kussa iloa ijäti Riemun runsaissa tuvissa.

(Painettu 1764).

Paavo Korhonen.

Syntynyt 1775 Rautalammilla. Oli talon vanhin poika, vaan heitti talonhoidon nuoremmalle veljelleen, sentähden että oli viinaan menevä. Wietti aikansa enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella. Kuoli syksyllä 1840 kalastusretkellä veneesensä.

Ensimäiseksi hänen runoelmistansa tulivat painetuksi muutamat virret v. 1799. Toisia sekä runoja että virsiä löytyy sekä erikseen painettuna että sanomalehdissä. Walittu kokous tuli painosta 1848.

Talonpojille.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopeakello. Kuninkaall' on kultakruunu, Herrat hattua pitävät; Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa; Wiertomies on virsuillansa. Herran on kädessä keppi, Puhe pulska mestarilla; Peltomies on pelon alla. Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla; Talonmies takana silmin Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinaninen; Palomies on paikkaisissa, Riihenpuija rikkuneilla.

Kuules kuitenkin minua Taitava talon isäntä: Älä suutu säätyhysi, Älä virkahas vihastu, Waikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Pidät pellon pehmeänä, Ojit korpia kovia, Wäännät leivän lapsillesi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipeä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Wähät viemiset välistä, Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samaten Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpomieheksi kehuvat, Sanovat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Panepa paritsat päälle!" Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä, Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä, Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat.

Eihän maailma mahissa Pysyisi talonpojitta, Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maalima elääpi, Sekä suuret että pienet, Maastapa makeat saapi Maasta vääntyypi väkevät Hapain kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä, siveä vaari, Taitava talon-isäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi, Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen. Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöytähän pötyä; Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle. Itse istu pöydän päähän, Ota pottu polvillesi, Pidä käessäsi pikari. Sitte haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tiedustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on sitte siitä päästy, Laita saatavat samalla, Panepa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi. Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti; Pidä vaivasten varalla Reisuissa rehellisyyttä, Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Waikka vanhaksi eläisit.

(P. Korhosen 50 runoa ja 6 laulua, 1848).

Turun palosta.

Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa, Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle; Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Waan ei saanut sille vielä Laulu-ääntä laitetuksi Tällä maalla täydellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse; Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset laululle osasi, Kerkeisi keväällä tänne, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saada niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkun etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille,

Waan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivattavat.

Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi. Talot ja talon tavarat, Katupuodit kaikkityyni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi, Alle taivahan tasaisen.

(Samasta kirjasta).

Nimismies Kokista.

Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki. Kokki, joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi. Kokki, joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki, joka koplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki. Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki; Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin; Kaikki perhe pelästyypi: "Mitähän nyt tehdään!" -- Kokki kovin vihastuupi: "Kyllä se nyt nähdään!" -- "Älä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan". Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa. Eipä Kokin kestingissä haihtunut miehen hattu, Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui; Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva oli kahvipannu, mitäs sille taittiin. Wiekää, veikot, velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa; Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa. Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Weitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, pytyt, saavit, tämä velkasaksa; Woit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti; Palsarin se poikinensa ottamassa voitti. Tämä Kokki, Kokin poika, Kokin koulun käynyt, Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ettei tämä kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjätä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikellaista, josta soppa syntyy; Kokit ei ne paljon puista, keittohon ne tyytyy.

(Samasta kirjasta).

Laulu ja viina.

Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen kahtoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.

Waan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt, Ettei laki sua sakoita Ja pane pahat reisut; Niin saatkin laulaa helistää, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juoda välistä, Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Myös antaa vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa, Ja tekin, neidot naitavat! Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.

Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Waan kolmas mieltä koittelee Ja neljäs älyn voittaa. Wiinast' ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Waan kevyt mieli, kerkeys, Sen kanssa olla pyytää.

(Samasta kirjasta).

Jaakko Juteini. (Judén).

Talonpojan poika Hattulan pitäjästä, syntynyt Heinäk. 15 p. 1781, tuli v. 1800 yliopistoon. Aikoi tulla papiksi, mutta luopui sitten uskonnollisten epäilysten tähden siitä aikomuksestaan. Haki v. 1810 Hallitusneuvokunnan suomentajan virkaa, mutta ei saanut, sentähden että hänen oikokirjoituksensa poikkesi tavallisesta. Pääsi 1813 majistraatin sihteeriksi Wiipuriin, josta virasta otti eron 1840, ja kuoli Kesäkuun 20 p. 1855. On toimittanut Suomeksi suuren joukon runovihkoja sekä muutamia suorasanaisiakin kirjoja. Ruotsinkielisistä on mainittavin '_Tankar i varianta ämnen_', joka viimeinmainittu jumalattomana julkisesti poltettiin. Hänen kuoltuansa tulivat kaikki suomenkieliset teokset uudestaan painosta 9:ksi vihkoksi kerättynä.

Panettelijalle.

Poika, älä panettele Wirkamiestä vikain tähden! Jos ei joskus opettaja Tietä taivahan osanne, Eikä olis oikeuden Tuntoakaan tuomarilla, Harvoin sinä suutarilla Näet kengät kelvolliset, Puukon parahan sepällä.

(Pilakirjoituksia 1816).

Peruukista.

Menot, muodit muuttelevat Itseänsä ihmisillä; Tapa hyvä, tapa huono Aina vaatii vaihetusta Maassa monella tavalla. Näinpä poistuivat peruukit Peittämästä paljaspäitä, Hartioita hautomasta; Mutta tukat muuttumatta Säilyvät nyt säästyneinä Niskaluilla niiden miesten Halpain, jotka halajavat Ilman aikoja isoilla.

(Pilakirjoituksia 1816).

Almu.

"Eikös mahda majakunta, Paitsi palkkaani virassa, Antaa almua minulle?" Kysyi lukkari lujasti Lukijalta läksyänsä, Huoneen taulua tavaillen.

Kohta lukija kokoopi Ajatukset ahtahatkin, Wastajaapi vakaisesti: "Kerran kuulin kirkkoherran Sanelevan saarnassansa Tuosta taulusta totuutta,"

"Ettei suuta sidottaman, Pidä härän hännällisen Riihen työssä raskahassa. Herra, vieläpä vähemmän Saapi sulkea siteellä Suuta härän hännättömän, Joka ammuu ahkerasti!"

(Pilakirjoituksia 1816).

Eeva.

Naiset Eevan ensimäisen Elämätä Kyllä moittivat monasti, Että otti oksan alta Omenaisen, Jolla jäähdytti himonsa. Waan ei tutki tyttäremme Tapojansa Itse tarkalla tavalla; Moni täällä täysin kourin, Kahmaloonsa Ompi oksatkin kokoillut.

(Ajanviete 1817).

Aatami.

Asia on Aatamista Aikanansa, Jota syyttelee jokainen, Että heitto hempeänä Hedelmälle Otti omenan akalta. Mutta näin on meno meillä Maassa vielä: Harva hillitsee himonsa. Jos nyt joku vaimon vesan Waarallisen Toisi ehdoksi eteemme, Että olis omenainen Otettava, Puussa killuva punainen, Kyllä näkis kaikki kansa Kohdastansa Luonnon heltyvän lujankin.

(Ajanviete 1817).

Juomalaulu.

Janon juoma sammuttaa, Janottakin juoda saa Kuivakaulainen. Poikajoukko, laula, juo! Makea on malja tuo Waahtoharjainen.

Olut voiman vahvistaa, Kannu kestin kaunistaa Lorutessamme. Riemu rinnat ylentää, Waivammekin vähentää hurratessamme.

Joskus jalo Suomi suo, Että poikajoukko juo Ämpäristäkin. Älä käänny nukkumaan! Saata kannu kulkemaan Nääntyneenäkin!

(Pilakirjoituksia 1816).

Laulu elämän nautinnosta

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus! Wältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus! Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Wäliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus! Hyvä hyvin käytä! Pois, pois huokaus. Toivell' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!

(Waikutuksia 1816).

Kaarle Aksel Gottlund.

Syntyi Helmik. 24 p. 1796 Ruotsinpyhtään (Strömfors) kappelissa, josta kuitenkin jo hyvin pienenä muutti Juvalle, mihin isä tuli kirkkoherraksi. Tuli Turun yliopistoon 1814, mutta meni 1816 Upsalaan, ja vaelteli 1817 sekä 1821 Ruotsin ja Norjan suomalais-saloissa. Palausi 1834 kotimaalle, jossa 1839 pääsi Suomenkielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon. Siinä virassa elää vielä nytkin.

Hänen suomenkielisistä teoksistaan ovat merkillisimmät: _Otava_ I, II 1828 ja 1832, _Runola_ 1840, runokalenteri _Sampo_ 1845, sanomalehdet '_Suomalainen_' 1846 ja '_Suomi_' 1847-49, ynnä _Fredman'in lauluja ja loiluja_ I, II 1863, 1864.

Kedolla.

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväällä; Kaikk' on soreat, Kaikk' on koreat, Kaunis on kedolla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään; Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen jo sisästään.

Tulkaa veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns jo koristaa, Kukkas-sangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvea, Aloitan päiväni lauluilla.

(Otava I 1828).

Toivotus.

Kuules, mun kultani, Ainoa armaani, Maikki on marjassa, Lehmäin on karjassa. Min nyt uotan Ja toivon ja luotan, Ettei mun sormeni soittaisi suotta. Woi minun kultain Kun katosit kauas, Wiivyit niin viikon kuin oisit jo haudass'. Käänny nyt jälleen Ja joudupas väleen, Tule, mun tuttuni, tyköni jälleen!

Halata soisin, ja Antava oisin Suloista suuta niin Paljon kuin voisin; Antaisin suuta Ja antaisin muuta, Jos tulet tänne kun huiluni huutaa. Mansikkamarjain Ja koirain ja karjain, Kaikki ma annan ja sinullen tarjoon! Juustot ma annan. Ja kannulla kannan Makeimman maidon kuin pöydälle pannaan!

(Samasta kirjasta).

Juomalaulu.

Jos oisi viinaa saavikin täys, Tarttuisin korvahan kohta; Kuulespa, kultainen, -- tottapa käis, Syntyisi siitä jo ottaa. -- Nelin ryömyisin maattaisiin siin', Hampailla pitäisin saavistain kiin'. Jos oisi viinoa saavikin täys', Tarttuisin korvahan kohta.

Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa; Kaikinpa voimin ma ottaisin kiin', Nostaisin tuota kuin santaa. Mieltyisin, veikkonen, osuudellans -- Laulellen tanssisin korennan kanss' Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa.

Empähän laskisi lähellekään, Ei likitienoille ketään, Sulkisin portin ja jos jonkun nään, Piiskalla joutuisin hätään. Jokapa tohtii, niin -- tulkohon vaan! Tottapa korennon käteeni saan. -- Empähän laskisi lähellenkään, Ei likitienoille ketään!

Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin', (Karhuna monikin konttaa) Jos satais saavihin, taivaastakin, Peikkoja vaikk' miten monta -- Niin heitä piiskaisin, ajaisin pois, Antaisin kyydin, jos saavistain jois. Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin' -- Karhuna monikin konttaa.

(Fredman'in lauluja ja loiluja I).

Abraham Poppius.

Syntynyt 1793, kuoli kesäk. 19 p. 1866 kappalaisena Juvalla.

Koko joukko hänen runoelmiansa löytyy Arvidson'in toimittamassa "Oskyldigt Ingenting", joka annettiin kesken vuotta kielletyn 'Äbo Morgonblad'in sijaan tilaajoille, ynnä muissa sanomalehdissä.

Kukkasen taivas.

Oli se kaipo kukkasella kaunoisella, Waippakorvalla valitus, Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ettei kieltä kimalaisen kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä; Että itse iloitsisi, imeksisi Hyvän henkensä himoja. Waanp' on Luoja lausununna, luotuansa, Kukan korvahan korean: Kun sun neitonen näkevi nuorukainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, sinisilmän, Näet lentävän lähelle. Eipä lintu lentäväinen liukkahampi Kuin se neito nurmen päällä, Eipä perhonen pikemmin pakeneva Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa valkoisempi Kuin sen käs' on kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas täydellinen täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan; Eipä mesi mehiläisen mehuisampi Kuin on huulet Hilturilla.

(Arvidson'in 'Oskyldigt Ingenting'issä 1821).

Punnittu Amor.

"Nyt mä kerran koitan, Kosk' on tässä puntar', Miten painat kunnar', Jonka tuskin voitan?" Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.

Waakapuulle laittoi Afroditen lapsen, Wastapainoks hapsen Palmikosta taittoi: Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

"Raskas on kuin lammas Joka karva mulla! Miss' on paino sulla, Pieni irvihammas? Eikö voima aina Wäkevässä paina?"

Tyhjän olla antoi Toisen vaakalaudan, Sitäp' ilma kauan, Joss' ol' Amor, kantoi; Hän lens' päällä ilman, Käänsi neiden silmän.

Neito päätä viskoo Ihmetellen: "Kas! kas! Povessa niin raskas! Sua, sisalisko, Kenpä taisi luulta Keveemmäksi tuulta?"

Wielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhokin painollansa Woitti pienen herjän! Hän liekkui vaakapuulla Ja nauroi, sormi suulla.

(Sanansaattajassa 1833).

Laurin saalis.

Kerran kysyi Kyprialta, Hengeltä hempeyden, Erospa emoltansa: "Saisinko ma kerran käydä Pohjan kansat katsomassa, Millä lailla miehet siellä Sekä emännät elävät?"

Äiti ääntääpi hänelle: "Pakkanen paahtaapi, Poikani, Pohjan mailla, Siellä jääksi jähmettyisit. Jahka kevät kerkiääpi, Joudat mennä joutsenien Johtomiesnä juonen kanssa."

Alkoi päivä Afrikassa Waivata varilla; Lähestyi Lämpölässä Matkalinnun majan muutto. Läksi joukko joutsenia, Joiden kanssa kaitsijaksi Lapsen laittoi äiti kaunis.

Evästetty emältänsä Hemmuilla, heluilla, Wyötetty suosinvyöllä, Tuli poika Pohjan maille. Tahtoi siellä talvellakin, Wilullakin viekastella, Mutkaellen muotoansa.

Oli Lauri laitellunna Lankoja laduille, Risuihin rihmaksia, Oli pannut pajatsimet Waskisihin valjaisihin, Oli raidat raudoitellut, Kultaellut kuusamikot.

Charis kyyrymöisillänsä Puikkiipi puistossa; Kuristi kurelanka, Siirsi surma silmukkansa Pienen herjan hengen päälle, Että luuli lumiseksi Jänöksi jähmettyvänsä.

Kurkku kurjalla kähisi: "Kypria, kylmästä Avita armotointa! Neittä kolme neuvo tänne Poloiselle Pohjan maalle! Charis kaunoinen pelasta Karjalaisen kattilasta!"

Kuuli Lauri kuikutuksen Koipesi kotoa, Kiljaista kimmautti: "Laukkaa juoksen langoilleni! Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä Tahi suurempisukuinen!"

Wäärin polvin ponnistaapi Suksilla suoremmin Pyynnille pyssynensä, Tullen kammahtui kun katsoi: "Ihme! Kumma! kuka tässä? Poika kaunis, kahden vuoden, Tapioltani tapettu!"

Kaappajaapi kainaloonsa, Laukaisi lankansa; Sieppasi silmukasta Helmalapsen hermottoman. Suukosteli surmattua Polvillansa porkan päällä, Sadatellen sallimusta.