Part 2

Koska varhain aamulla laulaa Kotolintu se keno-kaula, Jonk' on nimi kukko, niin ukko Unisijaltans akkans kans Nousee kohdastans, pyrki pukeisans, Katsoo päin otavaa sill' haavaa, Ennen kun hän juur' oven avaa.

Jälkeen ruoan Jumalan luoman Isän meidän haltuun ja huomaan Hiljaan menee kehtoon, jok' ehtoo; Warhain aamull' myös on hän työss', Pyrkii korpeen pois, puita kusta tois, Niitull' joka henki, kans kenki, Poika, tytär, piika ja renki.

Aina sit' järjetöint' orjaa Hän armahtaa, siivoo ja korjaa, Sarvipäätä säästää, ja päästää Ajall' aina suvell' laitumell'. Joka voimatoin oli sinä vuonn', Sieltä kanssa karvan sen parhaan Hiljain tulee illalla tarhaan.

Ettei tää isäntä ja taatta Koskaan mahtais laiskana maata, Niin hän vetää nuottaa; ei suotta Anna häll' kalaa Jumala. Hänt' auttaa myös muu konsti ja vipu, Johon jänes parka, ain' arka, Tapaturmast' joutuu ja karkaa.

Tällä tavall' saapi hän viljaa Warhain aamull', illalla hiljaan, Joka työns näin täyttää ja käyttää, Waarin ottaa kans vieraastans. Herra haltia maan ja Luoja taivaan Ei hänt' alaspaina, vaan aina Ravintons häll' antaa ja lainaa.

Akka koton' istuu ja neuloo, Kutoo kangast', leipoo ja seuloo; Hän hamppui ja villaa ei pilaa, Waarin ottaa työst' jo puol' yöst', Eikä kauan makaa se vaimo vakaa, Parsii viisi sukkaa, se nuori rukka, Eikä talon kappaleit' hukkaa.

Koska lehmä lypsävä kulta Illall' tulee tarhaan niitulta, Niin hän vastaan häntä jo lentää Monen astian kans kohdastans, Wetää kykkysill' neljäll' hyppysell' Makian maidon nuoren, sen tuoreen, Woiks tekee kirnussa tuoreen.

Ettei paljon paastois isäntä, Rientää ruoan äkist' emäntä, Suolan sisäll' heittää, ja keittää Puuroo mitä maks murkinaks, Kalaa puolpäiväks tuopi särpimeks, Lisää lampaan lapaa ja kapaa, Jok' on ylistettävä tapa.

Kosk ei enää kyntäjä kestä Työtä tehdä voimans perästä, Maata itsens paistoon mies laskee Kesäll' lämpimäll' pyörtäneell' Eli muuhun varjoon, jok' on tarjon', Wirttä viisi totta helottaa, Samass' paikass' unta myös ottaa.

Siinä sitten kuorsuu ja nukkuu Eikä kuule jos käki kukkuu; Unest' silmän terä kun herää, Toisen mielen saa ukko taa; Juuri kohdastans rientää majallens; Juopi viinaa kruusii viis kuusi, Sillä rupee joutumaan uusi.

Koska kypsyy herne ja nauris. Ja on syötetty härkä ja kauris, Häitä ylpeitä hän pitää; Puolison jalon tuo taloon Pojallensa avuks ja ajan havuks; Tyttären hän naittaa, ei haittaa, Sillä viljaa täynnä on aitta.

Silloin käskee sulhasen laulaa, kun on armaan rinta ja kaula Kirkastettu hopialla, kullalla, Ja kruunattu pää selkiä; Koska lahjoi tuo, ympäri pöydän juo Morsian se vakaa, ja jakaa Mitä hänell' on omasta takaa.

Silloin vasta riemu se kuuluu Koska soivat pillit ja huilu, Moni himost' palaa ja halaa; Silloin nuori mies hyppää hiess', Morsian kruunupääss' ompi pahass' sääss'; Silloin olut tuodaan ja suodaan, Koska malja ystäväin joudaan.

Koska mies on yltä Latinass', Humalass', olvess', paloviinass', Niin hän pyytää ma'ata pääns kaataa Kultans kauniin sylihin, Jonk' käsivarrell' on hän kyll' tallell' Eikä valita mitään, vaan sitä Pyytää kauniist' holhoo ja pitää.

Ennenkuin sitt' vuosikaan kuluu, Jopa leikki todeksi kuuluu: Äiti tarpeens tieten, juur' rieten Antaa olutta juoksuttaa Kunniaks poikasell' taikka tyttärell'; Walmistaa myös muuta, jos suuttaa, Ystävitä joll' ilahuttaa.

Monta hyvää herkkuu hän antaa, Lihavita paisteja kantaa, Holhoo kunnian kautta ja auttaa Erinomattain pappei ain'; Heille hyvää suo, heille näin sanoo: "Älkäät pahaa suoko, vaan ruokaa Ottakaat Te vieraat, ja juokaa!"

Koska toivoo vierait' emäntä, Kiiruhust' kuin tuulessa lentää, Lakaisee permannota ja kotaa, Puhdistaa tuvan, ja ruuan Kaunistaa kryydill' hyvin hajavill', Kirkkaaks panee pannun ja kannun, Ettei häntä nuhtelis Hannu.

Usein tää mainittn taatta Ruotsin valtakuntaa ja maata Holhoo kunnian kautta, ja auttaa Ruotsin ruhtinast' usiast', Erinomattain sodan aikan' ain'; Wiisi palkkamiestä evästää, Monta muuta päästää hädästä.

Herra, rouva, piika ja trenki, Pian lausuttu jokainen henki Syöpi ilman määrää ja täärää, Mitä pannut kokohon Tämä köyhä mies (Ken ne kaikki ties); Rätin papill' kantaa, parainta Juustokakkuu emännäll' antaa.

Tosin hyvä on olla ruualla Talonpojan kylässä maalla, Kuss' on linnut käsill' maan vesill' Kussa moni puu kukoistuu, Lintu oksan pääll' laulaa siellä tääll'; Silloin ilo suuri on juuri Maalla vahva kuin joku muuri.

(Arkkiveisuna painettu v. 1703).

Henrikki Lilius.

Kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tuli maisteriksi Turussa 1707, pääsi viimein kirkkoherraksi Messukylään, kuoli 1745. Hän oli kuuluisa opista, puheentaidosta ynnä runolahjasta. Paitsi latinaisia runoelmia löytyy häneltä myöskin kaksi häärunoa, onnentoivotus Juslenius'en sanakirjaan ja tämä seuraava.

Kehtoruno.

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, uuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sun Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke enkelisein, Waikeroitse vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Liekuttelen lintustani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopiaisein, hienoisesta, Heräele herttukaisein Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesimieluhinen.

(Painettu häärunoin kanssa 1728).

Abraham Achrenius.

Someron kappalaisen poika, syntynyt 1706. Tuli 1736 Ähtävän kappalaiseksi, josta virasta kuitenkin v. 1740, uskonnollisten tunnonvaivain tähden, juhlallisesti luopui. Tästä oikeuteen vedettynä, vapautettiin hän kuitenkin edesvastauksesta, ja pantiin v. 1748 linnansaarnaajaksi Turussa ynnä v. 1753 Nousiaisten kirkkoherraksi, kuoli 1769. Ylioppilaana jo oli hän tietty runolahjastaan ja sepitteli sekä maallisia lauluja että hengellisiä virsiä. Myöhemmin poltti hän edelliset uskonnollisessa kiihkossaan; jälkimäisiä on noin 200 paikoin painettu. Hän kirjoitti myöskin ruotsalaisia virsiä.

Onnentoivotus väitökseen.

Tuonaan tempasi täst' minun muodoiss' muuttuva _Morpheus_, Tempas, valppaana vei, eipä suonut sippurasilmill'; Wei minun pois viitaan, kusa virsiä veisasi _Virtus_, Weisas näin: "tule tänn', _Muusain_ vesa vikkelä, virkku, Kuin vetelet vinhast' _Aganippen_ vainjosa vettä! Juoks', tule tänn tänäpän', täsä tie, täsä tanhua toimen! Tie, joka selkeä lie, joka vie, joka taitanee taivast' Päin vetää paits' pelvott', yli onttoin ja onkalein alhon, _Pindin_ paisumen pääll', kusa _Kunnia_ kantaa _kathedrass'_ Kruunun kaikille niill', jotk' sinne on saattaneet itsens."

"Siis tule tänn' tänäpän', vedä, veikkoni, virsnsi väljäll', Seuraa meit' yli öit, pyri pääll', lue, lauluja laske! Ei täsä turmele työ, vaikk' pistäpi tappurapensas; Ei täsä tuoksua tul', vaikk' kanta se krapisee kannoiss'. Siis pidä pääll' joka sääll'! Kyll' _Kunnian_ kukkula kaikuu, Kun heliäll' helinäll' _Helikonin_ huipullen hyppäät". Näin veisas _Virtus_; tämän äkkäsi taitava toimen Ja taidon toveri, joka nurisi nurkassa nurmen, Äkkäs sen, meni sinn', ja jos ennen seurasi siivoss' Kyll' salaa ja kauniist', jo nyt jälkiä jättelee julki, Jälkiä jättelee julk'. -- Minä vihdoin viidasa viroin.

(Painettu väitöksen kanssa yhteen 1729).

Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujaimille.

'Uns' vuos' alkua käy, -- ajastaikanen entinen illall Joutui, ääneti nyt sivu aikain taampana kulkee! Oi! jos ääneti myös olis entiset estehet armon, Niskuritahto ja työ, veriruskiain saastumus syntein, Kalvava kuoleman koi, mato pistävä tunnosa tuimain, Jot' moni siittelee kyll', jost' kuolema kauhea kerkii Ain' yli uusien öin, yli uutten vuotten ja päiväin, Surkiasa tilasa kiinn' se saavuttaa syntisen orjan. Ei täsä välillä käy, ei vuodet, hetket, ei retket, Ei yön synkeys suur', satavuotiset syntiset nukkuu, Jos ei he armon luo sydämestäns kääntäneet itseens. Oi! siis, Jesu, tul' auks, tule armon viimeisill' hetkill', Noudata sieluja viel' käsivarrell', Sankari, vahvall', Nöyrrytä, suo Suomess' Sinun armos saisivat oikein, Jotk' rajarikkona käy, katumukseen kääntyis ja vääntyis, Ett' uskoss' eläväss' ja toivon totisess' hengess' Isoisit armoo ja viel' verihaavas sisälle vaipuis Juur' uudeks elämäks sydämensä nöyräsä hengess'. Jesu, Jesu, tul' auks'! tee valppaaks vartiat armon! Wahvista valppahat myös! Sanas armo Suomesa soikoon! Wiel' voimall' väkeväll' herätettyin kasvata kansaa! Joudu, Jesuni, auks, Sinä voiton ruhtinas hurskas, Sankari suur', soittain joka pilvisä kirkkaana kuljet, Wiimein tuomari täys, vielä kuitenkin armosa runsas Sun veresäs välimies, parannukseen kutsuva kansaa! Sieluin piispa paras, ylipaimen, karitsateuras, Jok' syntein sovinnoks olet ulos antanut itses, Joudu saalihis auks, revi sutten suusta ja vallast' Sun lampais lauma, tule turvaks veresä voittain! Kaksteräisell' miekall' sielut ylösherätä hartaast' Tuimat, nukkunehet! Sinun nuoles teroita tarkaks, Ett' nöyrill' sydämill' Sinun armoas etsisit hartaast! Oi rakkain Jesu, sydämitten virvoitus uskoss', Kallio ja väkevyys, valo, voima ja tuntuva turva, Sieluin suo maistaa Sinun armos etsivä voima, Runsas rakkautes, verihaavais uskosa rauha, Ett perus heill' olis kallions pääll', Sinun askeles hartaast' Seuraisit ain uskoss', Sinun henkes uudesa mieless', Uudesa kans voimass', verihaavais rauhasa runsaass'! Kuultele Jesu ja aut'! Sinull' olkoon kunnia, kiitos, Wiisaus ja väkevyys, Sua kansat kiittävät kaikki!

(Painettu v. 1748).

Gabriel Calamnius.

Kalajoen kappalaisen, Gabriel Calamnius'en poika, syntynyt 1728, tuli Upsalan yliopistoon 1744, maisteriksi Turussa 1754, oli apulaisena ensin Kalajoella, sitten Limingassa, ja kuoli v. 1774. -- Toimitti v. 1755 painosta runovihkon, nimeltä: _Kokous suomalaisista runoista_, joka valitettavasti on kadonnut. Paitsi tätä runovihkoa on Calamnius vielä kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja riemurunon Kustavi III:n syntymästä.

Keväällä tehty hääruno.

Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi! Silloin monta metsämiestä, Somaisinta soidinmiestä, Suksen päällä souteleepi, Ennakolla ennättääpi Metsän eläinten edulle, Soittavaisten soitimille; Silloin kaikki kalamiehet Paatin päälle pyytelevät, Werkot vetehen vetävät, Heinikkohon heittelevät; Silloin kukat kukoistavat,

Wesat puusta putkahtavat, Koko maailma matala Wihoittaapi viljan alla; Mitä kuollunna mataapi, Tainnoksissa talvikauden, Wiimeisetkin virkoavat Madotkin matelevaiset; Silloin linnut livertävät, Äänellänsä ääntelevät, Aivan isolla ilolla Laulelevat laitumilla, Yksin mielin yhdistyvät Kukin kanssa kumppaninsa, Luojan laitoksen perähän Sikiöitä siittelevät.

Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi Meidän ylkämiehellenkin Tänä päivänä pyhänä, Jon' on löynnyt löytykäisen, Metsävuohen mieluhisen, Somaisimman soidinlinnun, Meren kuutin kultaisimman. Silkki sill' on silmälaudat, Korvat aivan konstilliset; Sill' on huulet hunajasta, Leuka lemmestä leveä; Sill' on vihko viherjäinen Kainalossa kannettava; Se on sormista sorea, Warsin nopsa varpahista.

Yht siis pidä pivossasi Tämä saatu saalihisi, Pesä pehkuhun rakenna, Kaunis linna linnullesi, Kuutillesi kultaiselle. Siihen julkinen Jumala Meidän ilmoinen Isämme Siunauksen siirtäköhön, Aina teidän antakohon Onnen ohjissa kävellä, Onnen riemurenkahissa Asti aikahan, ikähän Annostansa aiottuhun.

(Turun Wiikkosan. 1821, otettu yllämainitusta nyt kadonneesta runovihkosesta)

Simo Achrenius.

Syntynyt 1729, Sievin kappalaisen poika, oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen virkaan pääsemättä. On paitsi seuraavaa hautarunoa kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja '_Uudet Hengelliset Runot läsnäolevaisista ja tulevaisista tiloista_' v. 1766.

Pietarsaaren kappalaisen T. Wildman'in jälkimuisto.

Nouse kätköstä, kynäni, Kesken kädessä katala, Kirjoittele kiiruhusti, Joudu varsinkin välehin, Koska lähden laulamahan, Murehella muistamahan Mit' on mielessä minulla, Mik'on vaivana valitus.

-- -- --

Ohoh Tuoni tuimuuttasi, Kuink' on haahmosi kuvattu, Se on muotos muinoinenkin: Sinull' on siivet siniset, Lentokeinot kauhistavat. Wirhiviikatet olalla, Julma raudasta rakettu, Kumma kynttilä kädessä Pimeästi palavainen, Tiimaklasi tiukkuvainen, Jossa vähä juoksematta Lienee pohjassa poroa.

Sinä varmasti vaellat Walkeissa vaattehissa Lumen karvan kaltaisissa Pimeässä piiiloittelet, Astut äkisti etehen, Kanssa varjosi vetäyt, Aina kuljet, kurkistelet, Kaikki tuimasti karistat Poijes maailman menosta, Ulos näistä nähtävistä. Sydämiä sylkyttelet Tahi halkaiset tahallas, Koska kouristat kovasti, Wiileskelet viime kerran. Kasvosi on kalpeaksi, Kauheaksi kaljahtanut, Silmät päähän painunehet, Kallon kaamean sisähän; Kalman haisu haikeasti Nousee nokkamme sisähän, Koska kuljet kuuluisasti, Majoissamme matkustelet.

-- -- --

Tämän, vainaja vakainen, Tunsit, herra hengellinen, Jok' olet laskettu levolle, Kirkon alle kellistetty; Tiesit kyllä taitavasti, Mik' on muoto mukomalla, Kuinka Tuoni teurastaapi, Kuink' on tuima tullessansa; Waan et pelännyt pahoja, Mustan miehen murhetöitä, Tulit Tuonelle tutuksi Sanassa suuren Jumalan, Ristin kautta karvahimman. Siitä kelvoksen käsitit, Lujan löysit lohdutuksen Wastoin kuoleman kuria, Wastoin valtaa valjun miehen. Annoit itses alttihiksi Tuolle Tuonen Tuomahalle, Astuit paki paattihinsa, Lähdit täältä tahtoisesti, Menit mielellä hyvällä Ulos alhaisest' ahosta; Tuonne tahdoit taivahasen Siellä suloisen sataman Löysit kyllä lempeimmän Uudess' uskon elämässä, Rauhan mansikkamajassa, Kauniin Jesuksen kodissa.

(Painettu 1758).

Henrikki Achrenius

Edellisen veli, syntynyt 1730, oli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. -- On kirjoittanut koko joukon runoja ja lauluja, joita löytyy useampia painettuna Lärda Tidningar'issa 1766, Topelius'en Runo- ja laulukokouksessa ja Oulun viikkosanomissa v. 1833. Muutamia löytyy paitsi sitä käsikirjoituksena Kirjallisuuden Seuran tallessa.

Papin Rouville 1:nä päivänä Toukokuuta.

Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, koska saavat luottaa, Että kaksi' vuotta Wielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! Ei ne rouvat huokaa, Heill' on kyllä ruokaa, Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.

Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans', Aittaan aivan hyvää Tarpeheksi jyvää, Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Wiinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, Oluttakin nähdä Yllyttävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.

Siis jo, rouvat, siis jo, rouvat, pian vanukaat Äijienne kaulaan Niinkuin rautanaulaan, Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

"Elä kauan, elä kauan minun tukenan'! Paljo multa puuttuis, Sull' jos Tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan."

(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).

Morsiantanssi.

Piikaparvi paras, Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari! Kyllä tulee vari Ennen kuin on temput kädessäs. Riisu itses supi, Heitä poijes tupi, Keveäksi lyöte, Kun on paljo työtä, Ettet kovin hikois, Liian paljon likois, Wäsymyskin viimein käsittäis.

Morsian jo astuu, -- Kyllä raukka kastuu, -- Ringin suuren sisään hopulla: Ensin kaappaa Kaija, Sitten sieppaa Maija, Briita, Liisa, Stiina lopulla; Wielä ottaa Anna, Leena ja Susanns, Kerttu, Elsa, Saara, Wappu, Kreetta, Klaara, Kaikki järjestänsä, Jotk' on ringissänsä, Päätökseksi pieni Maalina.

Kun on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Toinen kohta ehtii etehen. Morsian ei säästä, Kruunu poijes päästä Kaunis kääreyypi kätehen: Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi, Silmäns ovat ummess', Korvat kovin lummess', Kruunun tuolle tuopi, Jolle onni suopi Saada sarvi kaunis rekehen.

Sitten alkaa akat, Niinkuin tähdet vakat, Lattialla itsens väännellä, -- Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: "Taas on meille nuori Tullut uusi muori! Terve olkoon tulos Sisällen ja ulos!" Kaikki ämmät yhdell' äänellä.

Nyt se tanssi loppuu, Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Kunhan vuosi meni, Tulee vastaan meri, Joka häntä kyllä soudattaa. Wasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tansin tuisku, Hyssytys ja huisku. Silloin tussalulla Kyllä saadaan kuulla, Waikka tänä vuonna vallera.

(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).

Kristfrid Ganander.

Syntynyt v. 1741 Haapajärvellä, vihittiin 1763 papiksi ja 1766 maisteriksi, tuli 1775 kappalaiseksi Frantsilaan, jossa kuoli v. 1790. Keräeli suomalaisia runoja, sananlaskuja ja arvoituksia, jotka viimeinmainitut tulivat painosta v. 1783. Toimitti v. 1789 kirjan Suomalaisten muinais-jumaloista. Walmisti suomalaisen sanakirjan, joka ei kuitenkaan tullut painetuksi. Kirjoitti jo yliopistossa ollessaan onnentoivotus- ja hautarunoja. W. 1784 ilmestyi 151 hänen suomentamaansa satua, joista 15 runomitalla, ja 1786 mukailuksia runomitalla Korkeasta Weisusta, muutamista David'in psalmeista ynnä parista Hjob'in kirjan luvusta. On myöskin toimittanut pari suomalaista lääkärikirjaa.

Tuhma mies ja Rauta.

Tuli tuhma ja typerä Luoksi raution rotevan, Parahimpahan pajahan, Jossa kuuma hevoskenkä Oli ahjosta otettu, Lattialle laskettuna. Poltti sormensa pahasti, Kengän kiidätti kivasti, Heitti piankin pivosta.

Seppä huusi hullupäälle: "Sinä tyhmä ja typerä, Mikset ensin miettinynnä, Hyvin kokenut kysellä, Josko rauta jäähtynynnä, Josko kuuma taikka kylmä?"

Tuhma taasen vastajaapi: "Mistä tietänen todella Raudan polttavan rumasti?"

Seppä vastasi vakainen: "Kuuma rauta kihiseepi, Jos sen päälle syljeskelet".

Otti tuhma onkehensa, Pani muistohon parahan, Neuvon tämän näppärääisen; Meni konna kotihinsa Jossa vellille vetäysi. Siihen sylki seitsemästi, Eikä se kiehua kihisnyt. Nieli kohta nälkähinen Kitahansa kiehuvaisen, Poltti vatsansa varilla, Wetelällä vellillänsä, Nahan suustansa sivalsi.

Siinä oli saapuvilla Toinen kysyvä toveri: "Mikset outo odottanut Jauhovellin jäähtymistä?"

Tuhma vastasi vihassa: "Minä luulin jo lujasti Jäähtyneeksi julman vellin!"

Toinen siihen sanoneepi: "Mikset höyrystä havainnut Wellii vetelää variksi. Kuss' on savu sakeana, Siinä tuli tupruaapi!"

Tuhma taasen muisti tämän, Juoksi sitten lähtehelle, Joka höyrysi hyvästi, Senpä luuli lämpimeksi, Polttavaiseksi peräti, Koska savusi kovasti. Seisoi sentähden sujotti, Jotta jalkoja jumotti, Odotuksella odotti, Jotta nääntyä janohon, Tahtoi kuolla konna parka, Siitä pelosta pahasta, Ettei polttais poskiansa, Kurkkuansa kalttajaisi.

(Uudempia valittuja Satuja 1784).

Juhana Frosterus.

Paltamon kirkkoherran poika, syntynyt 1720, tuli maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja koulu-opettajaksi Kajaniin 1746, sitten Sotkamoon 1763, jossa kontrahtiprovastina ja jumaluusopin tohtorina kuoli 1809. Paitsi seuraavia runoja ja suurta joukkoa virsiä on hän myös kirjoittanut luonnon-opillisenkin kirjan, nimeltä: _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_.

Jumalan Pyhästä Laista.

Tuli tuuli tunturilta, Edomin etelämaalta Paksu pilvi Paranista, Josta tuli tuiskuaapi, Tulen liekit leimahtaapi, Jyrinät ylen jyreät, Pelättävät paukaukset. Oli tuska tuulessakin, Kova kipu kallioilla, Wuoret aaltoina ajeli, Paukkui vuorten patsahatkin, Sinai syttyypi tulesta, Horeb horjuupi kovasti.

Onpi Luoja liikkehellä, Luojan voima vallassansa Ihmisille ilmestyypi. Hänen vaununsa vakava Kulki pilvein kukkuloita Rakehitten rattahilla. Taivas selkeä sakosi Mustan pilven peittehestä, Tiukkui taivahat sadetta, Wesi vuoti viljavasti. Liikkui luodut luonnossansa, Liikkui Luojan liikuttaissa, Kaikkivaltiaan käsissä.

Nämät oli nähtävissä, Mutta eipä siedä silmä Nähdä näkymättömiä. Kuka saattaapi sanoa, Jot' ei ole ennen nähnyt, Eikä kuullut korvillansa? Kuka saattaapi sanoa, Aivollansa arvaella Mitä enkelein esissä, Mitä taivaassa tapahtui, Henkein suuressa hovissa, Kaunihissa kartanossa?

Pyhän Herran palvelijat, Zebaothin sotajoukot, Suuret sankarit sodassa, Kirkkaudessa koreat, Seisoi tuhannen tuhansin, Joukoissansa juontehessa, Tekemässä taitavasti Palvelustansa pyhästi. Helisi heleä torvi Pauhasi pasuunan ääni, Kaikui korvissa kovasti. Pelko pyörrytti parahat, Rohkeimmat raukesivat, Ylimäisen ystäväkin, Jalo tuttava Jumalan, Moses miehistä valittu Tunnustaapi tuskissansa: "Minä vapisen, värisen, Polvet puuttuvat minulta!" Kaikki kansa katsellessa, Katsellessa, kuullellessa, Pyysi pelvossa paeta Kuolemata kauheata.

Minne poloinen pakenet Kaikkivaltiaan kädestä? Eipä turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta, Lain kanteita kovia.

Istui Herra istuimelle, Kiivas Kunnian Kuningas Lakiansa latomahan, Sulki lavean lakinsa Kymmeneen käskysanahan. Puhui selkeät sanansa, Lujat juuri lupaukset, Hedelmät hyville töille; Kovan koston uhkaukset Peloksi pahoille töille.

Nämät vaativat vakaasti Taidon, tahdon, taipumusten, Ajatusten, aikomusten, Kielen, käytösten, tekojen Wiatonta, virheetöntä Puhtautta puuttumatta. Mitäs vielä vilpistelet, Juonissasi juonittelet? Onko vilpissä varoa, Walehessa varjelusta? Tunnusta tuimat tapasi, Paljasta paha sisusi.

Sydämes on syvä hauta Täynnä häijyjä haluja, Kauheata kankeutta, Ylevätä ylpeyttä, Iloittelet ilkeöille, Tavoille tavattomille, Wastoin Luojasi lakia.