Part 10

Perhonen pieni elävä, Tuulen kukka, lemmen lehti, Ilon ihana itikka, Kukan kaunis kanneltava! Mist' on syntysi, sukusi, Kuka siipesi kuvasi, Lentimesi levitteli, Pyyhki huulilles hunajan, Pani mettä mielehesi?

Tiedänpä sinun sukusi, Selvitänpä syntymäsi: Walo idästä yleni, Ilo lännestä läheni. Tuoll' oli tuliset vaunut, Tällä vihriät venehet; Tuoll' oli valoisat varsat, Tällä purjehet punaiset.

Walon varsat valjahissa Laukkasit linnun ratoa, Samosit tulista tietä, Tuli pyöristä tuhisi, Liekki lensi kavioista Mennessä idän isännän, Kuninkahan kulkiessa. Kuului kumina kylihin Näkyi pitkäinen pihoihin Ilkeäin imehnolaisten, Alaisihin asuntoihin.

Ilo, illan hallitsija, Iloinen ihana neiti, Laski selkeä sumuista, Kulki pilven kukkuloita. Eivät kukkulat kumoa Wenettä tuulen vesillä, Eikä alusta ajele Sumu suunnalta hyvältä. Nauru nakoitti perässä, Liekki liehui purjehissa. Sieltä kuumotti kujille, Kuusikoille kankahille Iltaisen punainen purje,

Tuonne nousit taivahalle Silkkisillä siivillänsä, Waahtisilla varsoillansa Keskellä kesäistä yötä, Ajalla tähdettömällä Pitkän Pohjolan perälle, Siellä suuta suihkasivat.

Tuossako vähä valahti Mettä suusta morsiamen, Tuossa rahtu rakkautta Suusta sulhasen putosi. Siihen pikkuisen punoa Poskipäästä ilon immen; Siihen vähäisen valoa Silmistä valon isännän.

Nuotpa pyöri pisarana, Yhtehen yhistyneenä, Sitten neitosen nisille; Siinä siinti sinervälle Siitä valahti välehen Walon vyölle vaskiselle, Kupehelle kultaiselle; Siitä sai se kultakuoren, Suojan kiiltävän sivalsi.

Sitten sinkosi etemmä Läpi laajan ilman kannen, Kukan kuppihin putosi. Siinä viipyi viikon päivät, Puolen toista tuuditteli.

Eipä tuota tuoksi luultu, Arvattu arvolliseksi, Ennenkuin elävä lintu Walmis puhkesi valohon, Siinä suori siipiänsä, Lentimiänsä levitti, Noihin oli kun kuvattu; Se on rahtu rakkautta. Noissa paistoi päivän muoto; Se on vähäinen valoa. Noissa punaista punoitti, Se on iltasen iloa. Noissa kuulti kultasuomut; Ne on aamun antimia.

(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä -- --?).

Kova aika.

Kova, kallis, kolkko aika Nykyinen on nähtävästi; Pakko kaikki pakoittaapi Säästöön varsin vaikeahan. -- Ei siis kumma, jos nyt kuulet, Että häät ja ristiäiset Pidetähän pikuudelta, Molemmatkin moniaalta Rintavasti rinnakkahan.

(Oul. W. san. 1833).

Kaipaus.

Lennä lintuisen Wuorten päällitsen, Metsän, korpien Luoksi tyttöisen, Ehk' on pitkä tie, Sana sinne vie:

"Kultas kaukana Wierahassa maas', Muistaa nytkin taas, Istuu surussa Eikä löydä viel', Lepoo kussaan siell'."

Kanssa kyynelten Sanoo ittekseen: "Kuss' on tyttöisen?" Wielä hiljakseen: "Ah, jos asus hän Minun tykönän!"

Ja jos näkisin Wielä kertakin, Totta juoksisin Kaulaan kohta kiin, Enkä laskis' vaan Poijes polveltaan.

Kultain ihana Kuinka kauvan pois, Jos toi lintu tois Sanan sinulta, Saattais sanoa!

Mutta toivon niin Että tyttöisen, Kerta kuitenkin Näen kultaisen, Sitt' en ensinkään Laste ikänään.

(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä M.H.)

Kodostansa unia nähnyt.

Näin mä näkyjä yöllä Unia unisialla; Olimpa olevanani, Kulkevanani kotona. Äiti itki poikoansa, Sureksui sukimoansa. Ei unet toden tosia, Näyt varmaan näyttäjiä; Sanon sentänä sanani, Laulan laulun pienoiseni. Miksis, äitini minua Sureksuit sukimoasi? Kaukanako kamputtelen Waiko vaaran suun esissä? Älä itke armas äiti, Sureksu sukimoasi, Waivan jo minusta nähnyt, Huolen pitkimmän pitänyt! Olen täällä, kun olenkin Kaukana kotomajasta, Waan samanpa suojuksessa, Isän ilman kannen alla. Mut jos vaaran suun esissä, Pyörin tuskan pyörtehessä, Niin ei sentään sen isämme Tahtomatta taivahisen Waivu varpuinen pyryssä, Mato pieni maan raossa.

(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä --sk--).