Part 1

HELMIVYÖ

Suomalaista runoutta.

Toim.

JULIUS KROHN

Helsingissä, Theodor Cederholmin kustannuksella. Theodor Cederholmin kirjapainossa, 1866.

Viribus unitis.

AINEHISTO:

Esipuhe. Hemminki. Mattias Salamnius. Anterus Aschelinus. Gabriel Tuderus. Henrikki Lilius. Abraham Achrenius. Gabriel Calamnius. Simo Achrenius. Henrikki Achrenius. Kristfrid Ganander. Juhana Frosterus. Paavo Korhonen. Jaakko Juteini. Kaarle Aksel Gottlund. Kaarle Saksa. Eerikki Ticklén. Jaakop Heickell. Pietari Ticklén. Klaus Juhana Kemell. Kustavi Toppelius. Kallio. Eerikki Aleksanteri Ingman. Elias Lönnrot. Konstantin Schröder. Jaakop Fredrikki Lagervall. Juhana Fredrikki Granlund. Olli Kymäläinen. Pentti Lyytinen. Juhana Bäckvall. Frans Pietari Kemell. Pietari Hannikainen. Antti Räty. Oksanen. Kaarle Martti Kiljander. Eerikki Juhana Blom. Antero Warelius. Antti Puhakka. Fredrikki Polén. Antti Juhana Wäänänen. Opatti Lyytinen. Kustaa Adolf Saxbäck. Eero Salmelainen. Yrjö Koskinen. Pietari Mansikka. Suonio. Santala. Tuokko. Alexis Kivi. Aleksanteri Rahkonen. Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.

Esipuhe.

Oli kerran isä, joka kuolinvuoteellaan kutsui poikansa luokseen, ja käski heidän koettaa taittaa yhtä risukimppua minkä hän heille antoi. Kun he olivat sitä turhaan koettaneet, käski hän heidän purkaa kimppu ja taittaa risut kunkin erikseen, joka menikin hyvin helposti. "Ottakaa tämä esimerkiksi!" sanoi isä, "seisokaa kaikki yhtenä miehenä, niin ei teitä voi kukaan sortaa; mutta jos pysytte jokainen erikseen, niin olette kaikki voimattomat ja heikot."

Samalla laillapa ovat meidän runoilijamme kaikki heikkoja vesoja vaan, joista harva on kyennyt kasvattamaan itsestänsä monta haarukkaa ja oksaa. Yksinänsä ei juuri moni heistä voisi täyttää pientäkään vihkosta runoillaan. Mutta jos kaikki panemme yhteen mitä kullakin on parasta, niin on arveltu, niin ehkäpä syntynee toki jotain kookkaampaa, mehuvampaa.

Tämä ajatus puhkesi kerran sanaksi pienessä ystäväkunnassa täällä Helsingissä, joka välistä viettää iltansa yhdessä, sanoista pian ruvettiin tekoihin, ja tekoin hedelmät annetaan nyt täten yleisön käsihin.

Pääjuonena tätä vihkoa kokoonpannessa on ollut, että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielistä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi.

Ensimäisinä kahtena vuosisatana on kuitenkin joskus pantu joku huonompikin runo sekaan näytteeksi semmoisten runoilijain luonteesta, jotka olivat enemmän kirjoittaneet. Myöhempiin aikoihin päästyä sitä vastaan on kelvollistenkin kerääminen täytynyt vähän rajoittaa, niin että niiden miesten runoelmista, jotka ovat enemmän kirjoittaneet, varsinkin jos heidän teoksensa jo löytyvät vihkoiksi kerättynä yleisön käsissä, vaan on valittu muutamat maistiaisiksi. Ja vuodesta 1860 alkain on runoilijoistakin vaan valittu pari kaikkein parasta, ja jätetty muut kaikki vastaiseksi.

Oikokirjoituksen suhteen oltiin ensi-alussa kahden vaiheilla, pantaisiinko jokainen runoelma niin kuin se alkuperäisesti oli kirjoitettu. Mutta vaikka siitä kyllä olisi ollut etua sille, joka tahtoisi tutkia Suomen kielen oikokirjoituksen muodostumista aikain kuluessa, niin olisi siitä kuitenkin ollut se suurempi haitta, että tottumattomat tuskin olisivat voineet ymmärtää vanhimpia runoelmia. Tätä punnittua on siis oikokirjoitus läpi koko kirjan muutettu yhtäläiseksi. Muita muutoksia ei ole tohdittu näihin kappaleihin tehdä, paitsi että välistä on liian pitkävetoisista jätetty värssyjä tai rivejä pois, ynnä välistä joku vallan väärä lause tai sana niin varovalla kädellä kuin mahdollista on tullut oikaistuksi.

Nuot lyhyet elämäkerrat, jotka ovat jokaisen runoilijan nimeen liitetyt, on koeteltu kaikella tarkkuudella ja huolella tehdä. Mutta, kun aineita niihin on täytynyt niin monelta eri haaralta haalia, on ehkä joku virhe siihen tai tähän sattunut, jota asiantietävät hyväntahtoisesti oikaiskoot sanomalehdissä tai kirjeissä allekirjoittaneelle. Samalla lailla olisi hyvin suotua, jos saataisiin joitakuita tietoja niistä runo-niekoista, joista minulle ei ole onnistunut saada selkoa, ja joiden runot ovat kirjan loppuun liitetyt.

Helsingissä Kesäk. 29 p. 1866.

_J. Krohn_.

Hemminki.

Oli Kurikan poika. Näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi v. 1587, kuoli v. 1618 t. 1619.

Hän oli toimittanut painosta virsikirjan (ennen vuotta 1614) joka sisältää 142 hänen tekemäänsä virttä, mitkä melkein kaikki sitten otettiin nykyiseen suomalaiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä suomensi hän v. 1616 latinalaisen virsi- ja veisukokouksen: _Piæ Cantiones_.

Teinein säädystä.

O te teinit oppikaa, Korvihinne ottakaa, Silmillänne nähkää: Autuast' eloo pidätt', Jota rakastaa pyytkäät, Kotia ehtoon' oljette, Pidätt' opin muistoss'. Mikä elo suotuisemp'? Mikä myös levollisemp'? Empä tiedä toista.

Suuret herrat päämiehet, Huovit nuot sotamiehet, Levottomat ovat Rauhattomast' elävät, Aseit' aina kantavat, Walmiit sotaan ovat. Herroiks' kyllä kutsutaan, Palvellaan ja kumartaan, Pois se heiltä ehtyy. Heidän hyvyys hukkuva, Kunnians on katoova, Kuin se kyll' on nähty.

Kauppamies kalun perään Ahnehtii, samoo erään, Ei voi lepoo saada; Ostaa, myy, ottaa lainan, Yöt, päivät pelkää aina Meren aallon vaaraa. Koron tähden kulkevat, Äkilt' aivan hukkuvat Itset niin kuin kalu. Epätiedoss' elämä On niinkuin muukin saama, Loppu toisnans valju.

Talonpojat on orjat, Kuiden yli maan herrat Wallitsevat tuimast', Mitä heill' on, ottavat, Jos ei ole, karkottavat Ulos asuinpaikast'. Wähäst' varast' vaivaiset Suurten saamaa lisäävät, Elävät kyll' köyhäst', Jota suurta surkiutta, Ankarata orjuutta Walittavat vaikiast'.

Teinein sääty suotuis' on, Kaikkein paras myös muutoin Elämän levolla. Waikk'ei yhtään senkaltaist', Ole karhiaa ja työläst' Opin ankaruulla. Ehk' isoovat, janoovat, Jumalaa palvelevat Puuttumisen vaivass', Kuiden suurta köyhyyttä, Empä voi niin valittaa, Kristus kostaa taivaass'.

Sanoin säätyy jokaista; Mitä tahdott' rakastaa, Walitkaa nyt näistä. Nyt olett' ehdollanna, Teille kyll' on tarjona Yhtä eli toista. Jos oikiat' ajatusta, Niin te kirjain menoista Kiin' riippukaa vielä; Koska vanhaks joudutta, Papeiks taiten tuletta Jumalaa palvellen.

(Suomen maan piispain latinan kieliset laulut v. 1616).

Keväällä.

Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Wilun valjun vaipumaan Auttap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengetön hangitsee virkoomaan, Kovan kallon alta Meri, maa ja mantere, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät Seestys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat Aurinko lämpimens näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkyinen, Lintu pieni pääskyinen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Wisertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeevat, Wesovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niitut ja niemet; Kukkaiset ihanast' ihastuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makialt' päänäns. Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns.

Herran ihmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistäns, Hänen murhettans muistakaa, Jonka hän pitäpi meistä. Luodut siunaa kaikk' sikiämään, Linnut, kalatkin kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittap' aina.

(Samasta kirjasta kuin edellinen).

Kesällä

Aika on nyt iloinen, Iloita me mahdam', Kesä on kaunis, ihanainen, Riemuita siis saadaan. Kun vilu valju on voittanut Aurinko ylös auttaa, Taikka talvi on tappanut, Suvi eläväks saattaa.

Wainiot vihriäst' vihoittavat, Metsät, niitut ja niemet, Kukkaset kanssa kasvavat, Puissa lehdet lienee. Nämät talvi tappanut on, Kaikki kaatanut kaltoon, Wirkoomaan suvi saattanut on, Ilon ihanan antain.

Linnut ilosta laulavat, Suven suotuista virttä, Ett' hengettömät heräävät, Eloon itsens siirtäin, Meri, maa, kaikk' kantavat Kasvon, kauniit lahjat, Hedelmän armaan antavat Eläimet, linnut, laihot.

Näistä näemme Herran työt, Meistä hän murhehtii muistaa, Tarpeemme aina edes tuo Maasta, merestä, puista. Ihmiset, siis, te iloitkaa: Ohoh aikaa iloist'! Weikkosemme, nyt veisatkaa Herralle kilvan kiitost'.

(Samasta kirjasta kuin edellinen).

Juhana Cajanus.

Syntyi 1655 Paltamossa, jossa isänsä Juhana Cajanus oli kirkkoherrana. Tuli v. 1670 Upsalan Yliopistoon ja sai siellä maisterin arvon v. 1679. Seuraavana vuonna pääsi hän ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun Yliopistoon. Kuoli jo 1681. Muuta ei hänen tiedetä kirjoittaneen Suomeksi paitsi seuraavaa virttä, joka ensi kerran on painettu arkkiveisuna v. 1683, vaan sitten vähän muutettuna otettiin virsikirjaamme.

Katoovaisuudesta.

Etkös ole, ihmis parka, aivan arka, Koskas itket yli öitä, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Koukon mustan murhatöitä?

Tapa on vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perähän: Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa, Syöksee, sulloo maan povehen.

Syöksee, haastaa, särkee, sortaa mullaks murtaa Hirmukourilla kovilla; Ei ole toivoo toivotuksiss', voivotuksiss', Parkusuilla pelkurilla.

Parku poijes paneminen, katsominen Kaiken maailman menoja. Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, -- Eikö löydy loppuvia?

Eikö kuulu kuolevia, katoovia, Paitsi ihmisparkaisia? Tuuless', tähdiss', taivahalla, meress', maalla Kuolevill' on kumppania.

Mitä maassa mateleepi, käveleepi, Maaksi muuttua pitäpi; Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi, Puusta pudota pitäpi.

Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä, Kovan kuoleman käsistä. Se se linnun lentävänkin, rientävänkin Tempaa tuulettelemasta.

Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi Kuin on kalalla meressä? Surma toki surmelepi, turmelepi Wetten karjan vedessä.

Hauta on valmis vähäisillä kalasilla Hauvin hirmuisen kuvussa; Hauvin hauta kuohuvassa kattilassa, Toinen puhuvan povessa.

Ruohot raukat raukenevat, vaikka ovat Koreana kukassansa Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret, Kaatahan kasotessansa.

Kivet kovat kallioilla, kankahilla Rikki mullaks muretahan; Rauta kaikki repäisevä, raateleva, Ruostehelta raadellahan.

Ei niin vähää, voimatointa väetöintä, Jota surma säästäneepi; Ei niin vahvaa, voimallista, väellistä, Joka käsiss' kestäneepi,

Jos sa kannell' kaiken ilman heität silmän, Hänen tiedustat tapansa: Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy Taivas kirkas tähtinensä.

Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäksi, Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaksi.

Täm' on Tuoni tulisella taivahalla, Tämä tähtien pesällä; Täm' on ikä iihanalla auringolla, Tämä vahvuus vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä, Tämän maailman menoista: Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu Luojan luotujen seassa.

Hengelliset, hengettömät, huolettomat Menojansa muuttelevat, Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt', Loppuansa lähenevät.

Tätä aina ajatella, muistutella, Sinun syntisen pitäisi, Tästä ottaa ojennusta, huojennusta, Surman sua säikyttäissä.

Luodut kaikki katoavat, lopun saavat Laatuinensa, luontoinensa. Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut, Syntisäkki syntinensä?

Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovassa? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä turhassa tilassa?

Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan talohon! Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin, Pyri taivahan ilohon!

Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi, Siell' on ilo loppumatta! Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi, Woiton virttä väsymättä!

Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla taita, Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka, Että suret surman töitä!

Mattias Salamnius.

Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 _Mattias Salonius_ Upsalasta Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702 kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä _Ilolaulu Jesuksesta_ v. 1690.

Ilolaulu Jesuksesta.

I.

Kansa outoa anopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuullaksensa, Saadansa sodan sanomat; Waan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia: Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan Poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan. Näin samos' sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon; Kuin oli ennen ennustettu Herran Hengeltä pyhältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.

Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edelle, Kantoi kaunis Gabrielli, Herran enkeli ihana Natzarethin neitsyiselle, Maarialle mielehisen, Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan.

Ajan aivan joutuessa, Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Wetävä veron tekohon, Romista rahan anova. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan Alle riensi arvionsa.

Joseppi jalo saneli, Maarialle muistutteli: "Pitää mennä Bethlemihin, Alle arvion asua". Walmistit vaeltamahan, Läksit kahden kulkemahan; Joutupi Jumalan äiti Bethlehemin pellon luokse, Kulki kohta kaupunkihin, Waan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda sijaa salissa.

Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kokotti, Tallin usta tarkoitteli: "Siellä saanette sijanne, Majan, köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päässä Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset!"

Nuot teit tallihin tilansa, Luokse luontokappaleitten, Aasien asuinsijalle. Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin, -- Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koreat! Isä istuu taivahissa, Äiti valjussa vajassa; Neitsyt ruokkipi nisällä Kaitsijata kaiken luonnon! Jesus itkepi vaussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia! Aasi tuntepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Waan ei pojat Bethlehemin.

Ehkä Juuttahat iloitsit, Paha parvi pauhajapi Surmasta suloisen Herran, Luojan piinasta parahan, Kärsi kuitenk' koko luonto, Alla tuskan taivahatkin. Itse armas aurinkoinen Katsoi päältä korkealta, Muutti muotonsa parahan, Aivan hämmästyi äkisti, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskemani lempehemmän Päälle kansan kelvottoman?" Pani poijes seppelensä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset. Paksu pistääpi pimeä Kohta kaiken ilman alla Kokonansa hetkee kolme.

Itse kaiken ilman Herra Alla Hetken yhdeksännen Huusi suurella humulla, Kuten kosket korkeimmat, Wieryvät vedet väkevät, Aallot paljon pauhajavat: "Jumala, joka minulla Ain' ennen olit apuna, Miksi viskasit vihasi, Ylönannoit armastasi, Aivan aikahan kovahan?"

Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman Kohta kääntyypi takaisin, Tempas puhtahan pukunsa, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman; Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.

Kansa kaikissa sokea Wäärin kääntääpi vihassa Selkeät sanat Jumalan, Kohta lausuupi luvatoin: "Eliasta etsineepi, Anoopi hältä apua, Poijes puusta päästäksensä!"

Luoja lausuupi sanaksi, Wielä sitten viidenneksi: "Janosta minä jakoan, Pakahdun palavuudesta!"

Astia oli lähellä Pantu täytehen peräti Etikkata katkerata. Kohta parvesta pahimpi, Aivan kaikista kavalin Otti sienen saatavilta, Täytti täytehen peräti Etikalla karvahalla, Isopilla ympärinsä, Puuhun pitkähän paneepi, Eli ruokohon asetti, Ylösnosti Jesukselle, Käski juoda janohonsa. Toiset pilkalla puhuvat: "Annas katsoa, apuhun Koska ehtiipi Elias, Poijes puusta päästämähän!"

Kosk' on ottanut etikan, Jesus juotavan väkevän, Sanoopi sanaksi vielä, Lausui kohta kuudenneksi: "Tämä on määrä täytettynä Witsa kärsitty vihainen!" Huusi vielä huikeasti, Kajahutti korkeasti, Sanoi vihdoin viimeiseksi:

"Aika, armahin Isäni, Tehdä loppu tuskastani! Heitän henkeni käteesi, Annan sieluni Sinulle!" Kohta päänsä kallistavi, Laski sielunsa lepohon.

Kohta Luojan kuolemasta Ilmestyi isot imehet, Tunnustähdet temppelissä: Seinä silkkinen surusta, Esirippu itsestänsä Kahtia keskeltä repesi; Pyhä paikka paljahana, Ovi autuuden avoinna. Wielä maatkin, manteretkin Itse kaiken ilman pohja Luojan surmoa sureepi, Wapiseepi vaikeasti. Sangen hämmästyi surusta, Tahtoi painua peräti Poijes päältä patsastensa, Kaataa muurit korkeimmat, Hyvät huonehet hukata. Wielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piilit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat, Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi kumottuna, Hengen kallio hakattu.

Wielä kuopat kuollehitten, Haudat Herran kutsuttujen, Ei pysy enemmän kiinni; Itsestänsä aukenevat, Kiiruhtavat katsomahan.

Päämieskin pahalla mielen Katsoi päälle katkerasti, Tästä tunteepi totuuden, "Työ on tehty tänäpäänä Miestä vastoin vaarallinen, Weri laskettu viatoin, Pantu syytöin surman alle! Hukattu on hurskas Herra, Piinattu Jumalan Poika; Ei ole nämät imehet Miehen merkit laitettavan!"

Sotamies samalla suulla, Joll' oli pilkkoa puhunut, Tyhjän työnsä tunnustaapi, Pahan pilkkansa katuupi. Wielä joukko joutilasten, Kansan päältä katsovaisen, Häpiästä hämmästynyt, Ei saata ulos sanoa; Ottaapi oman kätensä, Rankaiseepi rintapäänsä, Soimaapi omaa sydäntä. Kohta kääntyypi kotia Mielell' sangen surkealla.

Anterus Aschelinus.

Toinen opettaja Turun tuomiokoulussa ja sitten kappalainen Ahlaisissa, kuoli 1703. On paitsi seuraavaa laulua myöskin kirjoittanut virren suuresta nälästä 1697 ja toisen Kaarle XII:n kunniaksi.

Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta.

Tsaar' Pietari Muskoss' vaikk' sankari suur' Ol' mielestäns väkevä sangen, Niin että hän humuns kans tuiman koht' juur' On Ingrinmaan sisälle langenn': Suur' tavar' ol' myöt' Ja kultaiset vyöt -- Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Waikk' Wenäjän pojill' niin paksult' sen maan Kuin tomu ja santa hän täytti, Ett' joukko seuraamast' joukkoo ei laann', Ja vihans julmuuden myös näytti Niinkuin peto suur' Tai kuin traakki juur' -- Me kuitenkin Jumalas' sodim'!

He elävän miehen päält' nahan pois veit. Ja vaimon he osiksi jaoit, He lapsille kehdot myös haudoiksi teit, Heit' kiviin ja kantoihin tapoit. Ei parku aut' täss', Ei apuu ol' läss', Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Kun Narvaan hän siirtyi poikainsa kans, Niin kaupungiss' pelko suur' paisui; Hän käski sen asujain kohdastans Juur' avata portit, ja lausui: "Tott' kaupungin me Kyll' kukistamme!" Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Tsaar' Pietari aikoi kyll' paitsi syyt' Koht' Narvalta anoo yht' tanssii. Se vastas hänt' tott': "et mahda mult' pyyt' Mun kultaista hohtavaa kranssii!" Siis ilkeä Ryss' Ratk' tukevast' pyys Hänt' väijyä, kuin Herrass' soti.

Hän kaupungin ympäri leirinsä löi Kyll' julmalla, ankarall' kädell', Ett' Narva se leipäänsä murheella söi, Eikä kuhunkaan itseäns vedell'; Sill' hätä siell', tääll' Juuri pakkasi pääll' -- Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Mutt' kaupunki rohkia ol' itsestäns Ja Wenäläist' kohtas näill' sanoill': "Niin kauan kuin veri on lämpimenäns, Edesvastaan Inkerin majoi!" Täst' Wenäjän mies On todella hiess' -- Näin Jumalass' tahdomme sotii!

Karl kuningas joutui jo miehuullisest', Kun morsian ol' suuress' havuss'; Hän henkens pan' alttiiksi uskollisest', Ol' suurimmass' hädäss' häll' avuss'. Tahtoi ennen kuoll', Kuin Narva ols huoll' Ryssäll'. Näin Jumalass' sodim'!

Karl kuningas ratsas- ja jalkaväell' Koht' valmisti itsens ja sanoi: "Nyt, poikani rakkaat, juur' paastoll' ja hiell' Tykö Herran me astumme anoin, Ett voisimme viel' Ratk' tällä tiell' Pois puolestam' Ryssää ottaa!"

He vastasit kaikki kuin yhdestä suust': "Jaa, kuningas, kuolla tai voittaa! Sill' emme nyt tiet' tahdo mistäkään muust', Waan hänen pois uliaast' soittaa, Jos Jumala suo Ja apunsa tuo -- Näin Jumalan väellä sodim'!"

He tulit kuin karhut, joilt' pojat on poiss', Ratk' avoimill' kidoilla, suilla, Ja leijonaa seuras niin paljo kuin voit Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla. Hän vaaroiss' ol' läss', Eik' itseäns sääst'. -- Näin Jumalan avulla sodim'!

Siis Wenäjän majat yksmielisest' He stormasit väkeväst' päänäns; Hän voiton siis sai niin urhoollisest' Eikä enempää muistanut hätääns; Sill' iloa täynn' Läpi vallein hän käy -- Näin Jumalan avull' hän soti!

Ja taivas myös itsens hält' leppyiseks näytt' Ja edestoi synkeän pilven, Jost' Ryssän pääll' lunta ja rakeita käytt', Niill' maahan löi keihään ja kilven. Näin Tsaarin suur' valt' Pois hukkui silt' maalt'. -- Mutt' Jumalan avull' me sodim'!

Kuin kärpäset, hyttyset Ryssät sill' koht' Nyt Ruotsin kyll' vihaisell' miekall' Maan päälle sitt' lankes juur' pikaisest' tott', Jok' enää ei ensinkään siekaill' Heilt' nielemään vert'. -- Näin viel' joka kert' Me Jumalan avulla sodim'!

Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin', Mont' tuhatta upposi vesiin, Mont' tuhatta otti Karl kuningas kiin' Ja antoi ne vartiain käsiin; Mont' tuhatta viel' Hält' rauhaa rukoil' -- Näin Jumalan avull' me sodim'!

Tsaar' Pietar' kyll' lupas taas keväällä tull'. Mutt' emme hänt' enempää pelkää. Karl kuningast' ravits' Herr' pitkäll ijäll', Hän hosukoon Wenäläist' selkään! Näin toivomme viel', Äl' apuas kiell', Ett Sinun me avullas sodim'!

(Painettu erikseen v. 1703).

Gabriel Tuderus.

Syntynyt Kemissä 1638, tuli yliopistoon 1656, kappalaiseksi Inariin 1669, kirkkoherraksi Kuusamoon 1675, Ala-Tornioon 1684, kuoli 1705. On Ruotsiksi kirjoittanut kertomuksen Lappalaisten käännyttämisestä.

Weisu talonpojille kunniaksi.

Talonpoika keväällä totta Wisun vaarin ojasta ottaa, Siivoo pellon, vainion, maan mainion; Siemenen hyvän ja jyvän Maan poveen heittää, Mullalla peittää; Juhdall' vaon kääntää ja vääntää Taitava tää perheen isäntä.