Part 8

-- Ja kuitenkin, _minun pitää se tehdä!_ sanoi hän ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan he asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:

-- Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen ratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.

-- Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä hevostani?

-- Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

-- Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle puhut?

-- Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

-- Saint-Clair! ... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaas, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.

-- Huomiseksi siis, herraseni.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.

Nyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona.

* * * * *

-- Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. -- Päätäni kivistää niin armottomasti.

-- Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut liikettä ja minä voin niin mainion hyvin.

-- Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

-- Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?

-- Mitä hullutuksia!

-- Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.

-- Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen ... nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.

-- Massignyn! päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan nähdä häntä?

-- Massigny raukka!

-- Massigny raukkako?

-- Auguste, sanokaas mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän. Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä kuin laskisitte leikkiä itsennekin kanssa.

-- Kas, kas kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin teidän ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

-- Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

-- Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen ja sitten katselivat he toisiansa minuutin aikaa. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:

-- Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä taikka keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti erään paperilipun pöydältä.

-- Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

-- Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...

-- Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.

-- Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...

-- Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä -- sanoi hän -- nuori mies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

-- Ja mihin on tuo nainen joutunut?...

-- En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

-- Auguste ... jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin huoleton.

-- No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.

-- Kuinka hyvä te olette!... Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä häijynä?

-- Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti... Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.

-- Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen... Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.

-- Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.

-- No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

-- Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli koskemattomana ja marttiirana...

-- Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta... Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?

-- Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

-- Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi hän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri halusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. "Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna sain", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!...

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä. Matilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: "antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!" Vihdoin nousi hän ylös. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: "Minä rakastan teitä".

-- Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän; kaksi päivää olen sinua epäillyt ... enkä ole koettanut saada sinulta selitystä...

-- Sinä epäilit minua!... Ja mistä?

-- Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen Massignya ja...

-- Massignya! -- ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian taas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!

Ja kyynel kierteli hänen silmissään.

-- Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.

-- Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?... Vaan salli minun ensin vannoa...

-- Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään enää...

-- Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?

-- Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni ... ja ... näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta...

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten huudahti hän kohti kurkkua nauraen:

-- Minun etruskilainen vaasini! tuo etruskilainen vaasini!

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

-- Minä en hellitä sinua ennen kuin olet antanut anteeksi minulle.

-- Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi syleillen; -- kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Auguston syleilystä tarttui hän etruskilaiseen vaasiin ja löi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen taistelu Kentauria vastaan).

Saint-Clair oli muutamia tuntia maailman häpeisin ja onnellisin mies.

* * * * *

-- Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onkos se uutinen todenperäinen?

-- Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.

-- Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.

-- Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi. Thémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.

-- Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?

-- Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.

* * * * *

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet asui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä. Kolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä ulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin kalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten tohtori M..., hänen hoitajansa, lausui.

1830.

Arsène Guillot.

I.

Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.

Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä, mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni, huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista. Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte, lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.

Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä, astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja tekevän lähtöä.

-- Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti hymyillen.

Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.

-- Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.

Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa, ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli puhuttelijaa.

Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä, vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme tytön kasvoilla.

Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden runsaat almut.

"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin tehdä".

Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli hänestä oikean jumalisuuden esikuva.

Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä. Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka hänelle tuonottain oli uhrattu.

Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.

Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista, sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään, rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.

Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä, jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia; vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat rouva de Piennes'ä tuntikausittain.

Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.

Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen. Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi, voi, jos rouva tietäisi, mitä!..." Avaten sanomattomalla nopeudella oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään", tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.

-- Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka heti jälkeen juoksinkin paikalle... Mutta, kumminkin...

-- Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.

-- No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte itsekin kuullut kupsauksen.

-- Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?...

-- Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin, sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta, ajatelkaahan, rouva!

-- Kuoliko hän paikalle?

-- Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!" huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä ajatella, minkälainen putous se oli.

-- Mutta onkos ... onkos tuolle onnettomalle annettu apua?... Onko lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?...