Part 7

-- Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tositunteellisten taikka sellaisten, -- ja heidän lukunsa on suuri -- jotka tahtovat käydä omituisista, _eccentric_, kuten englantilainen sanoo. Edellisille kuvaisin minä asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni ja siiloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimmäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin käy heidän valloituksensa aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan sitä varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osottaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.

-- Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

-- Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnettomasti kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.

-- Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmän liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...

-- Hector, nouskaapas, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.

-- Minä puolestani, sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto -- ja samalla heitti hän tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaan peiliin -- sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämmettömiä viehättää; -- ja nenäänsä puhaltamalla lennätti hän pois erään takin rinnustalle pudonneen pikkusen leivän murusen.

-- Vielä mitä! huudahti kääpiö, kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen vaaditaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...

-- Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivaisen esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin aasi... Vaan hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.

-- Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksi sataa virstaa hänen kanssansa.

-- Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

-- Mutta ettekös tiedä, että ryövärit murhasivat hänet Fondin luona? kysyi Jules.

-- Oikein; vaan Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen, kuten heti saatte kuulla. Useita matkustavaisia, joiden joukossa Thornton, oli päättänyt ryövärien vuoksi matkustaa yhdessä joukossa Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhistuksissaan siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle ja lopun te tunnette.

-- Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines, ja kahdesta kuolemasta valitsi hän helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

-- Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

-- Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

-- Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan politiikasta.

-- Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy, jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja kuvitteli että kaikki tarkastivat vain häntä.

-- Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartuen lautasensa yli ja näennäisesti suurella uteliaisuudella porsliinille maalattuja kukkasia tutkiskellen.

-- Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista ja niistä on hän yksi.

-- Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein erinomaisia kirjeitä vaimoltaan.

-- Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.

-- Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin... Minä ... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.

-- Tokko aiotte kuunnella minua! huusi Thémines.

-- Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. -- Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylläksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.

-- Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman!_

-- Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela ... ja...

Puhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin uuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan ja -- mikä raskauttava asianhaara -- tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasin.

Sanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen vertaisen asian vuoksi!

Olettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi huolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:

-- Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa pidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu vain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme, ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka teokset...

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi Egyptistä.

-- Teodor! niin pian takaisin! Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

-- Toitkos mukanasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja araapialaisen hevosen ja egyptiläisen _groomin?_

-- Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin julistaupi hän itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin iskulla?

-- Entäpä _almeet?_ Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusti Roquantin.

-- Näittekös kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu. Mitenkä hän on järjestänyt pashan sotaväen? -- Ja antoiko eversti C---- teille erään sapelin minua varten?

-- Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yht'aikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista vaasia.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä -- hän oli tottunut siihen Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä Ranskassa -- odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa ja puhui sitten kylläksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää, kuten seuraa:

-- Niin pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_. Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strasburgin Münster on ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyyfin näky jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljo matkailijoita, joita sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen kansajoukon ulkomuotoja ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistoonpanoja maatessani sairashuoneessa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairashuoneensa! Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin levollisesti piippuani kolmen sadan ruttoa sairastavan potilaan keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_, joka on kuulunut kuuluisalle Murad beylle. Teille, eversti, on minulla muudan _jutaghan_ ja Augustolle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnusini_ ja _haikkini_. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljo Kreikasta, että niitä sai melkein ilmaiseksi... Vaan äitini tähden... Pashan kanssa keskustelin paljokin. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloista vapaa mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme. Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa on hän hyvin huvitettu tilastotieteestä. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin Napoleonista, Voi mikä suuri mies se _Bounabardo!_ sanoi hän minulle. Bounabardoksi kutsuvat he Bonapartea.

-- _Giourdina, c'est à dire Jourdain,_ mutisi aivan hiljaa Thémines.

-- Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien perästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle avosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: "Minä en ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta enimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

-- Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.

-- Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että araapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän runoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman "Mietelmiä", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian kielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitsee _Allah_ s.o. Jumala.

Näin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

-- Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

-- Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä maailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän edellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. "Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!... Totta on kyllä, että hän rakastaa nyt minua ... koko sielullaan ... niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! ... Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Vaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä on hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä sitten teemme".

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä...

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. -- Jos hän jäisi pois yhtymisestä? "Todellakin, mitä hupia oli hänelle tavata Massignyn lemmittyä?" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. "Tahdon nukkua", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi hän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. "Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän! mietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle". Sydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun kirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon ääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin kääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. "Minä en voi olla häntä rakastamatta", huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, "hän hallitsee minua ja minä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!"

Lakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. "Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan _jos_ minä oikein tahtoisin!"

Verkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen "Portlandin herttuatar, Leslyn jälkeen piirretty" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa) eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: "Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: "Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää". Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: "Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. -- Naisen puvussa huomasi hän ennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä... Jos hän vielä sairastuu?

-- Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja ojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piiloitettuna, sanoi hän:

-- Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.

-- Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

-- Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.

* * * * *

_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan rannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.

-- Olkaa Jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini, huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustolta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, vaan malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

-- Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

-- Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi). Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

-- Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignya varten!... Mikä tomppeli olen minä ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä! ... ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole kantanut jalokiviä! ... hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljo tuollaisista koristuksista!... Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin minä silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet hetikohta kuin hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei... Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Vaan niin oli ollut hänen aikomuksensa ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle oli se sama kuin lupaus. Edellisenä iltana olisi hän antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin hän voi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että hän yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.